Henki tai Isänmaa

Venäjällä vietetään 9.5. suurta Voitonpäivää. Tämän juhlapäivän, natsien kukistamisen muistoksi välitti Helsingissä toimiva Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus verkkosivujensa kautta kaksi parasta neuvostoliittolaista sotaelokuvaa, Larisa Shepitkon Nousun (1977) ja hänen puolisonsa Elem Klimovin Tule ja katso (1985). Ne molemmat kuvaavat sitä valtavan kärsimyksen määrää, minkä saksalaiset epäihmiset aiheuttivat myös siviileille.

Klimovin elokuva on kuin painajainen, jonka kokee partisaaneihin liittynyt teini-ikäinen poika Florjan. Hän näkee kuinka Valkovenäjälle 1943 edenneet saksalaiset miehittäjät tuhoavat Perehodin kylän asukkaat, ehkä 300 ihmistä. On kuin menossa olisi saksalaisten makaaberi karnevaali. Ei jää kiveä kiven päälle, kun alempi rotu eliminoidaan. Florjan onnistuu pelastumaan, mutta muuttuu kahden päivän sisällä hahmoltaan kuin harmaahiuksiseksi vanhukseksi. Lopussa vain soi Mozartin Requiemin kyynelosa Lacrimosa. Tällaiset täydelliset tuhoamiset koki Valkovenäjällä pelkästään 1943 yli 600 kylää.

Stalingradissa 1933 syntyneelle Klimoville asia oli tärkeä. Vaikka hän elokuvantekijänä oli alkuun humoristi ja satiirikko sekä piti esikuvanaan Federico Felliniä, niin muutos tapahtui. Klimov teki pitkään ja perusteellisesti elokuvaa Grigori Rasputinista (Agonia, 1981) ja tyyli muuttui. Tule ja katso on yksi ankarimmista sodan kuvauksista, kun se keskittyy nimenomaan siviiliväestön tuhoamiseen. Heti tuoreeltaan elokuvan näki Neuvostoliitossa 30 miljoonaa katsojaa.

Sota on helvettiä, sota tekee ihmisestä hirviön, voi kuvitella Klimovin sanovan. Entä onko sallittua kostaa ja miten se tapahtuu? Onko puolustussota ainoa tapa kostaa, Aleksanteri Nevskin sanoin: ”Ken tulee maahamme miekka kädessä, hän miekkaan myös kaatuu.” Näitä jää katsoja miettimään, kun elokuvan lopussa kelataan sotaa kuvaavia dokumenttifilmien pätkiä takaperin niin pitkälle, että viimeiseksi tulee valokuva, jossa pieni lapsi istuu äitinsä Klara Hitlerin sylissä. Mitä olisi pitänyt matkan varrella tehdä oikeammin. Kenen syy? Pelkästäänkö Hitlerin, miten Saksan kansan suuri enemmistö? Riittivätkö Nürnbergissä langetetut tuomiot? Tai riittävätkö nykyisin Haagin tuomioistuimen antamat tuomiot?

Elokuvassa Florjan ampuu lopussa kuralätäkössä olevan Hitlerin kuvan mäsäksi ja liittyy Berliiniin eteneviin Puna-armeijan riveihin.

Varsinaisia vastauksia Klimov ei anna, jos ei sitten sellaiseksi katsoja elokuvan nimeä, jonka Klimov otti Raamatun Ilmestyskirjasta. Tule ja katso hallavaa hevosta, sen selässä istuu Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan, heille annettiin valta tappaa miekalla ja nälällä ja rutolla ja maan petojen kautta.

Klimov sanoi: ”Tämä oli elokuva, joka oli pakko tehdä. Sen oli oltava todistuskappale sodan vaikutuksista ja hätähuuto rauhan puolesta.” Huudosta tuli niin voimakas, että Klimov ei enää sen jälkeen elokuvia tehnytkään. Kaikki oli sanottu. Klimov kuoli 70-vuotiaana Moskovassa 2003.

Yhden vastauksen näihin isoihin kysymyksiin saa Larissa Shepitkon elokuvassa. Saksalaisten hirtettäväksi kidutuksen jälkeen vietävä partisaani Sotnikov sanoo ennen hirttoköyden alla olevalle pölkylle nousemistaan: ”Antakaa anteeksi”. Kenelle? Koska Shepitko on elokuvan lopussa kuvannut Sotnikovin ulkonäöltään ja otoksen valaistukseltaan jokseenkin hyvin Jeesukseen vertautuvaksi, niin tarkoittaako Sotnikovin sanonta Jeesuksen sanomaa pitkänäperjantaina: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.”

Jokaisella meistä on omat nousumme jollekin golgatalle tai hirsipuulle. Jokaisella on omat syynsä siihen, nouseeko sinne ylpeästi kohotetuilla kasvoilla Sotnikovin tavoin vai luistaako kaikesta sivuun Sotnikovin partisaanitoverin Rybakin katseella, josta toivon kipinä on sammunut.

Tulkinta menee tähän suuntaan, sillä Nousu rinnastuu muutenkin Jeesuksen kärsimyshistoriaan. Mitä siis Jeesus tekisi? Tämä teema on selvä, vaikka lopun teloituskohtausta ei rautalangasta vääntäen istuteta suoraan Golgatan kuvastoon. Juudaskin on mukana, sillä Rybak pelastaa nahkansa paljastamalla tietoja saksalaisille. Kun Sotnikovin rinnalla hirtetään kolme siviiliäkin, niin petturi Rybak jätetään henkiin tämän luvattua liittyä natsien poliisijoukkoihin rintamalla. Rybakin seisoessa vähän ennen hirttämistapahtumaa hieman loitommalla, takana näkyvä koirakin kääntää päänsä pois Rybakista. Rybak oli valinnut puolensa: ennen oma henki kuin uskollisuus isänmaalle. Mutta katumus iskee ja hirttämisten jälkeen Rybak yrittää hirttää itsensä vyöllään, mutta ei onnistu. Aivan lopussa häntä ei enää näytetä. Loppukuvassa on maisema saksalaisten leirin ulkopuolelta, jossa pienenä kuva-alan sivussa on kirkko.

Elokuva perustuu valkovenäläisen Vasil Bykovin romaaniin, joka käsittelee sotaa Valkovenäjällä talvella 1942. Elokuva sai ensi-iltansa 2. huhtikuuta 1977. Elokuva oli kiellon partaalla luultavasti juuri sen uskonnollisen virityksen takia, mutta sai lopulta ensi-iltansa Valkovenäjän kommunistisen puolueen keskuskomitean ensimmäisen sihteerin Pjotr Masherovin puuttuessa asiaan. Elokuvasta otettiin yli tuhat kopiota ja sen näki tuoreeltaan yksitoista miljoonaa katsojaa.

Vaikka Tule ja katso on hurjempi ja raaempi kertomus, on Nousu kuitenkin syvemmelle menevä. Se esittää myös henkilökohtaisia kysymyksiä ihmisenä olemisen problematiikasta, suhteesta vakaumuksiin ja siihen isänmaallisuuteen, että mikä arvo sillä on.

Noususta tuli ensimmäinen neuvostoliittolainen elokuva, joka voitti kansainvälisten elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen karhun Berliinissä 1977. Sekä Tule ja katso että Nousu ovat Suomessa jääneet yllättävän vähälle huomiolle. Esimerkiksi Peter von Baghin isossa Elokuvan historiassa (uudistettu painos, Otava 1998) ne kuitataan yhteensä kymmenellä rivillä.

Nousu jäi Larissa Shepitkon viimeiseksi elokuvaksi hänen kuoltuaan liikenneonnettomuudessa. Andrei Tarkovski kirjoitti päiväkirjaansa 7.7.1979: ”Toissa päivänä haudattiin Larisa Shepitko ja viisi hänen työryhmänsä jäsentä. Auto-onnettomuus. Kaikki saivat heti surmansa. Ja niin odottamatta, ettei kenenkään verestä tavattu adrenaliinia. Kuljettaja oli ilmeisesti nukahtanut rattiin. Varhain aamulla. Ostashkovin ja Kalininin välillä.”

kari.naskinen@gmail.com