torstai 6. toukokuuta 2021

Mistä ihminen puhuu mieluiten? Itsestään.


Elokuvaesseekirjassaan Historian häikäisevä laakso (Kulttuurivihkot, 2020) Veli-Matti Huhta kirjoittaa Timo Linnasalon elokuvasta Aikalainen (1984). Kirjoitus on niin mielenkiintoinen, että piti dvd hankkia Filmihullu-leffakaupasta. Elokuva ei osoittautunut yhtä korkealentoiseksi kuin Huhdan essee, mutta oma jujunsa on siinä, että elokuva perustuu Fjodor Dostojeskin 1864 ilmestyneeseen pienoisromaaniin Kirjoituksia kellarista, joka tunnetaan myös nimellä Kellariloukko. Sen on sanottu olevan lähtökohta sille ihmismielen tutkimukselle, jota Dostojevski sen jälkeen perusteellisesti kävi läpi suurteoksissaan Rikos ja rangaistus, Idiootti, Riivaajat ja Karamazovin veljekset.


Elokuvassa kellariloukossa tai jossain vastaavassa murjussa asustava ”Aikalainen” on Paavo Piskonen. Mies kokee itsensä täydellisen syrjäytyneeksi, sivulliseksi kaikkien muiden joukossa. Mies näkee ympärillään pelkkää välinpitämättömyyttä. Kadulla vastaantulevatkaan eivät yhtään väistä, vaikka kävelevät vastaan kohdakkain. Löisivät edes, ajattelee mies, niin tuntisi elävänsä. Eivät välitä siitäkään, kun mies kadulla mesoo ja huutaa.

”Työmies tekee työtä, saa siitä palkan, menee kapakkaan ja joutuu putkaan. Mutta minne ihminen menee”, kysyy mies.

Elokuva on melkein monologi, vaikka on siinä hetkittäin muitakin ihmisiä. Mutta Aikalanen? Dostojevskin aikana tällaisia kurjuuden ja itsesäälin yhdistelmiä varmaan oli
Pietarissa, mutta kun Piskonen liikkuu pääasiassa nykyajan Helsingissä, niin ei täsmää. Pahastikin syrjäytyneitä ihmisiä edelleen on, mutta kyllä yhteiskunnan huolenpito ulottuu surkimuksiinkin, jos he vain huumeiltaan ja muilta kahjuuksiltaan ottavat sitä vastaan. Piskonen on erakko, jonka mielestä kaikki on päin persettä, mutta itse mies joka tapauksessa haluaa tunnustusta, vaikka siihen ei mitään aihetta olekaan. Lopulta hän hyppää itsemurhaan Hakaniemen sillalta, ja tämä poikkeaa Dostojevskin kertomuksesta, jossa kellariloukon ”näkymätön” mies ei kuole.

Dostojevskin henkilö elokuvassa kuitenkin on, sillä elokuvassa liikutaan myös vanhassa Pietarissa. Lisäksi mukana on sillä tavalla dokumentaarista aineistoa, että näytetään Paavo Piskosen harjoittelua talvella 1983, jolloin hän valmisteli näytelmää samasta aiheesta.
Ohjaaja Heikki Mäkelä oli tekemässä esitystä, joka ei kuitenkaan valmistunut. Myöhemmin Mäkelä on toiminut mm. Joensuun ja Kuopion teattereiden johtajana.

Aikalainen ehkä jäi tuosta näytelmäharjoittelusta Piskosen päähän ja pääsi toteuttamaan sitä tässä elokuvassa. En siitä ihmeemmin löytänyt täydentävää sisältöä ainakaan Idioottiin ja Karamazovin veljeksiin, jotka tässä korona-ajan hiljaiselossa viime vuonna luin. Vaikka onhan kellarimiehellä yksi pätevä totuus, joka korostuu nimenomaan nyt someaikana:

“Mistä kunnon ihminen puhuu mieluiten?

Vastaus: itsestään.

No, minäkin ryhdyn puhumaan itsestäni”


kari.naskinen@gmail.com