”Mitä hyötyä
oikeastaan on totuudesta, jos se aiheuttaa stressiä ja harmia”,
kysyi amerikankiinalainen elokuvaohjaaja Lulu
Wang Helsingin
Sanomien haastattelussa (25.1.2020). Tätä pohditaan hänen
elokuvassaan Jäähyväiset,
jossa
isoäidillä on todettu keuhkosyöpä ja annettu elinaikaa kolme
kuukautta. Isoäiti asuu Kiinan koillisessa laidassa Changchunissa,
jonne muualle muuttaneet lähisukulaiset kokoontuvat häntä
tapaamaan, mutta kuitenkin sillä verukkeella, että ovat saapuneet
yhden sukulaispojan häihin. Eikä isoäidille kerrota syövästä
mitään, vaikka kaikki muut sen tietävät käytyään asian läpi
lääkäreiden kanssa.
Elokuva perustuu Lulu Wangin perheen tarinaan, ja kuten alkuteksteissä todetaan, ”tosielämän valheeseen”. Tapa on perikiinalainen, mutta mummon lapsenlapsi Billi ei tätä ymmärrä. Billi on 6-vuotiaana muuttanut vanhempiensa kanssa New Yorkiin, eikä nyt 30-vuotiaana hyväksy kiinalaista menettelytapaa. Tätä sitten käydään läpi ja Billille vakuutetaan, että näin on parempi.
Niinpä. Kumpi on parempi, ladata kuolemantuomio heti päin näköä vai antaa ihmisen nauttia täysin elämästään niin kauan kuin se vielä on mahdollista? Näistä vaihtoehdoista on Kiinassa helppo valita, koska lääkärit ovat mukana ”samassa juonessa”.
Tämä on kuitenkin vain kehyskertomus elokuvassa. Se on laajemminkin kuvaus niistä valtavista kulttuurieroista, joita kohtaa, kun lännestä menee Kiinaan. Lulu Wang tietenkin tuntee aiheen ja esille tulee varsin selvästi se, miten Kiinassa tärkeintä ovat perhe ja suku, Amerikassa yksittäinen ihminen, minä itse. Maahanmuuttoteemaakin sivutaan, ja kahtalaista ilmaa on: isoäidin lapsista New Yorkiin muuttanut poika sanoo jo passista näkyvän, että amerikkalainen hän on, toinen poika puolestaan asuu Japanissa, mutta sanoo aina pysyvänsä vain kiinalaisena. Billi katsoo asioita amerikkalaisena ja naureskelee mummon siskon äänekästä aamuvoimistelua kerrostalon pihassa.
Me katsojat taas voimme naureskelle kiinalaiselle haudallakäyntiperinteelle. Se ei rajoitu kynttilöiden viemiseen, vaan koko suku kokoontuu haudalle, ja siinä sitten syödään ja juodaan, tarjotaan vainajalle tupakkaa jne.
Elokuvankatsojana on mielenkiintoista nähdä myös kuvia 10 miljoonan asukkaan Changchunista, joka on kehittynyt isoksi teollisuuskaupungiksi. Siellä on mm. Volkswagenin ja Toyotan autotehtaat sekä ainakin kaksi kiinalaista autotehdasta. Työntekijöille tarvitaan asuntoja, ja kun lentokentältä tullaan kaupunkiin, näkyy lähiöissä valtavan isoja 20-kerroksisia asuintaloja tasaisilla sorakentillä. Näkymä on toisenlainen kuin tutummat kuvat Pekingin tai Hongkongin keskustoista.
Kiinalaiset häät näyttävät mahtavilta. Jokainen vieras saa eteensä hummerin ja muutenkin ruokaa ja juomaa on niin, että harvoin varmaan meikäläisissä häissä päästään yhtä hulppeaan meininkiin. Puheita pidetään ja itketään, lauletaan ja yritetään laulaa. Eikä isoäidillä ole hädänpäivää.
Lulu Wang on uusi tuttavuus, tervetuloa, elokuva on erinomainen. Lulu Wang on opiskellut myös pianistiksi ja elokuvan yhdellä ääniraidalla hääkohtauksessa hän säestää maailmankuulua oopperasopraanoa Hera Hyesang Parkia, joka laulaa vanhan italialaisen yksinlaulun Caro mio ben.
kari.naskinen@gmail.com
Elokuva perustuu Lulu Wangin perheen tarinaan, ja kuten alkuteksteissä todetaan, ”tosielämän valheeseen”. Tapa on perikiinalainen, mutta mummon lapsenlapsi Billi ei tätä ymmärrä. Billi on 6-vuotiaana muuttanut vanhempiensa kanssa New Yorkiin, eikä nyt 30-vuotiaana hyväksy kiinalaista menettelytapaa. Tätä sitten käydään läpi ja Billille vakuutetaan, että näin on parempi.
Niinpä. Kumpi on parempi, ladata kuolemantuomio heti päin näköä vai antaa ihmisen nauttia täysin elämästään niin kauan kuin se vielä on mahdollista? Näistä vaihtoehdoista on Kiinassa helppo valita, koska lääkärit ovat mukana ”samassa juonessa”.
Tämä on kuitenkin vain kehyskertomus elokuvassa. Se on laajemminkin kuvaus niistä valtavista kulttuurieroista, joita kohtaa, kun lännestä menee Kiinaan. Lulu Wang tietenkin tuntee aiheen ja esille tulee varsin selvästi se, miten Kiinassa tärkeintä ovat perhe ja suku, Amerikassa yksittäinen ihminen, minä itse. Maahanmuuttoteemaakin sivutaan, ja kahtalaista ilmaa on: isoäidin lapsista New Yorkiin muuttanut poika sanoo jo passista näkyvän, että amerikkalainen hän on, toinen poika puolestaan asuu Japanissa, mutta sanoo aina pysyvänsä vain kiinalaisena. Billi katsoo asioita amerikkalaisena ja naureskelee mummon siskon äänekästä aamuvoimistelua kerrostalon pihassa.
Me katsojat taas voimme naureskelle kiinalaiselle haudallakäyntiperinteelle. Se ei rajoitu kynttilöiden viemiseen, vaan koko suku kokoontuu haudalle, ja siinä sitten syödään ja juodaan, tarjotaan vainajalle tupakkaa jne.
Elokuvankatsojana on mielenkiintoista nähdä myös kuvia 10 miljoonan asukkaan Changchunista, joka on kehittynyt isoksi teollisuuskaupungiksi. Siellä on mm. Volkswagenin ja Toyotan autotehtaat sekä ainakin kaksi kiinalaista autotehdasta. Työntekijöille tarvitaan asuntoja, ja kun lentokentältä tullaan kaupunkiin, näkyy lähiöissä valtavan isoja 20-kerroksisia asuintaloja tasaisilla sorakentillä. Näkymä on toisenlainen kuin tutummat kuvat Pekingin tai Hongkongin keskustoista.
Kiinalaiset häät näyttävät mahtavilta. Jokainen vieras saa eteensä hummerin ja muutenkin ruokaa ja juomaa on niin, että harvoin varmaan meikäläisissä häissä päästään yhtä hulppeaan meininkiin. Puheita pidetään ja itketään, lauletaan ja yritetään laulaa. Eikä isoäidillä ole hädänpäivää.
Lulu Wang on uusi tuttavuus, tervetuloa, elokuva on erinomainen. Lulu Wang on opiskellut myös pianistiksi ja elokuvan yhdellä ääniraidalla hääkohtauksessa hän säestää maailmankuulua oopperasopraanoa Hera Hyesang Parkia, joka laulaa vanhan italialaisen yksinlaulun Caro mio ben.
kari.naskinen@gmail.com
