Viihdejulkaisut ja myös kiiltävät
naistenlehdet ovat suuresti noteeranneet elokuvan Helene
Schjerfbeckistä.
Onhan se merkkitapaus, kertoo Suomen tunnetuimmasta naismaalarista ja
rooleissa on tämän hetken kaksi kovinta naisnäyttelijää. Isojen
ennakkojuttujen jälkeen oli vuorossa kutsuvieraille järjestetty
ensi-iltaesitys oikein Kansallisteatterissa, josta raportoitiin, että
pääosan esittäjällä Laura Birnillä oli
Mert Otsamon suunnittelema
housupuku ja Krista Kososella Piagetin
vaatteet ja korut. Paikalla oli myös ministeri Marina
Ohisalo, jonka vaatemerkkejä
ei tällä kertaa kerrottu, mutta kampauksen ja meikkauksen oli
tehnyt Satu Arvo.
Suorastaan kuninkaallista vivahdetta on näihin juttuihin löytynyt siitä, että Krista Kosonen on elokuvan ohjanneen Antti J. Jokisen vaimo - Ansa ja Tauno. Naistenlehdet ovat esitelleet myös Jokisen vanhan Urheiluruutuisän Juha ”Rolex” Jokisen, ja Helsingin Sanomien etusivulle on maksettu harvinaisesti kokosivun mainos. Tuohon mainokseen oli kerätty kaikki elokuva-arvosteluissa annetut ”tähdet”, ja yhdestä arvostelusta oli otettu viisi tähteä, vaikka ko. arvostelun yhteydessä ei ollut käytetty tätä kritiikkijärjestelmää halventavaa tähtiluokitusta ollenkaan.
Erinomaisesti on Helene mennytkin. Ensi-ilta oli 17.1.2020 ja siitä lähtien se on ollut katsotuin elokuva Suomessa, tähän mennessä jo 85 000 katsojaa. Eikä aiheetta, koska on se hyvä elokuva omassa pienimuotoisuudessaan. Varsinkin se on Jokisen paras elokuva, sillä se ei hänen aikaisemmista elokuvistaan poiketen perustu turhanpäiväiseen toiminnalliseen räiskeeseen eikä tekotaiteelliseen heiluvaan kuvaan.
Elokuva käsittelee Helenen elämän sitä vaihetta, kun hän asui äitinsä kanssa Hyvinkäällä 1902-25. He asuivat huvilassa, jossa oli huone ja keittiö. Nykyisin sen paikalla Riihimäenkatu 2:ssa on korkea kerrostalo, jonka seinässä on muistolaatta Helenestä. Elokuvassa huvila näyttää isommalta kuin h + k. Elokuva perustuu Rakel Liehun samannimiseen romaaniin (2003).
Noihin Hyvinkään-vuosiin osuu Helenen tutustuminen metsänhoitaja Einar Reuteriin, joka oli itsekin harrastajamaalari ja kriitikko. Elokuva kertoo syntyneestä vakavasta suhteesta, joka ei ole tasamittainen. Einar on 20 vuotta nuorempi, eikä pidä suhdetta varsinaisena rakkausjuttuna, mutta Helenelle se on tässä mielessä isompia asia. Suuria tunteita ei kuitenkaan ilmaista, mutta kun Einar ilmoittaa kirjeitse 1919 menneensä kihloihin ruotsalaisen lääkintävoimistelijan Tyra Arpin kanssa, Helen masentuu pahasti.
Tyra Arp käväisee elokuvassakin, mutta puhuu suomea, kuten muutkin henkilöt, vaikka heidän äidinkielensä ruotsi olikin. Tämä on näitä häiritseviä asioita; hölmöä on, että uudessa tv:n poliisisarjassakin puhutaan englantia, vaikka kaikki tapahtuu Amsterdamissa. Jos nyt tehdään elokuva Beethovenista tai Napoleonista, niin englantia heidätkin pannaan puhumaan.
Rakkausasioissa pitää kuitenkin luottaa naistenlehtiin, joiden mukaan elokuvan eroottinen kliimaksi on se, jossa Einar on maalaustelineen äärellä Helene hänen takanaan:
”Nainen nostaa kätensä hiljaa miehen hartian korkeudelle ja seuraa sormenpäillään koskematta sen kaarta. Mitä tapahtuisi, jos nainen koskettaisi vaalean ihopaidan peittämää selkää, hivelisi sormillaan kauluksen paljastamaa ihoa tai painaisi kämmenensä miehen lapaluiden väliin? Naisen pidätetyn intohimon näkee.” (Anna 2.1.2020)
Mutta kun ei niin ei. Helene on hillityn tietoinen tilanteesta. Einar ei ole otettavissa.
”Ei ole mitään totuutta paitsi omassa sydämessä. Toisten tietä ei voi kulkea”, sanoo Helene. Oman sydämen totuus ei kuitenkaan riitä muuhun kuin jatkamiseen elämää yksin. Sairas äiti on, mutta hänestä ei ole tyttärensä ymmärtäjäksi, ja veli Magnus Schjerfbeck on mulkvisti.
Elokuva pitäytyy tiukasti näissä sisällöissä, Helenen kätketyssä rakkauselämässä, taiteenteossa ja naisen vaikeassa asemassa taidemaailmassa tuolloin sata vuotta sitten. Onhan tässä teemoja tavallaan aivan riittävästi, mutta jotenkin vajaalta tuntuu, ettei Helenestä yhtään enempää oteta irti. Esimerkiksi Suomen itsenäistyminen eikä kansalaissota hetkauta Heleneä mitenkään. Yliarkkitehti Magnus Schjerfbeck mainitsee yhdessä repliikissä sisällissodan, vaikka olisi kylläkin pitänyt sanoa vapaussota ottaen huomioon hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa. Sisällisota-termiä on tullut käyttöön vasta 2000-luvulla. Kun elokuva kuitenkin on kaksi tuntia pitkä, siihen olisi hyvin mahtunut enemmänkin sisältöä.
Laura Birn tekee nyt parhaan roolinsa, joskin puheilmaisu on edelleen huonoa. Hän saa Helenestä esiin suuresti tuntevan ja kärsivän naisen, joka siirtää sielunmaisemansa varsinkin niihin henkilökuviin, jotka tunnetuimmiksi ovat tulleetkin. Laura Birn on maskeerattu taitavasti kolhonnäköiseksi, kuten hänen omakuvansakin. Elokuvan sävyt ovat ruskeita, eikä iloisia värejä paljon pilkahtele. Kuvaaja on ollut Rauno Ronkainen, tunnettu tekijä, jonka filmografia sisältää koko joukon hienoja töitä, viimeksi tätä ennen Ikitie (2017).
Ateneumissa päättyi juuri Helene Schjerfbeck -näyttely, mutta Hyvinkäällä on vielä tämän viikon näyttely, jossa on valokuvia elokuvanteosta Hyvinkäällä, Helsingissä ja Virossa. Siellä on nähtävänä myös dokumenttielokuva Matkalla Heleneksi, kuvaus Laura Birnin menemisestä roolihahmoon sekä fyysisesti että henkisesti.
Hyvinkäältä Helene muutti Ekenäsiin, sillä ”Hyvinkäästä on tullut afääripaikkakunta, keskustassa on pelkästään kauppoja”, kuten hän sanoi.
kari.naskinen@gmail.com
Suorastaan kuninkaallista vivahdetta on näihin juttuihin löytynyt siitä, että Krista Kosonen on elokuvan ohjanneen Antti J. Jokisen vaimo - Ansa ja Tauno. Naistenlehdet ovat esitelleet myös Jokisen vanhan Urheiluruutuisän Juha ”Rolex” Jokisen, ja Helsingin Sanomien etusivulle on maksettu harvinaisesti kokosivun mainos. Tuohon mainokseen oli kerätty kaikki elokuva-arvosteluissa annetut ”tähdet”, ja yhdestä arvostelusta oli otettu viisi tähteä, vaikka ko. arvostelun yhteydessä ei ollut käytetty tätä kritiikkijärjestelmää halventavaa tähtiluokitusta ollenkaan.
Erinomaisesti on Helene mennytkin. Ensi-ilta oli 17.1.2020 ja siitä lähtien se on ollut katsotuin elokuva Suomessa, tähän mennessä jo 85 000 katsojaa. Eikä aiheetta, koska on se hyvä elokuva omassa pienimuotoisuudessaan. Varsinkin se on Jokisen paras elokuva, sillä se ei hänen aikaisemmista elokuvistaan poiketen perustu turhanpäiväiseen toiminnalliseen räiskeeseen eikä tekotaiteelliseen heiluvaan kuvaan.
Elokuva käsittelee Helenen elämän sitä vaihetta, kun hän asui äitinsä kanssa Hyvinkäällä 1902-25. He asuivat huvilassa, jossa oli huone ja keittiö. Nykyisin sen paikalla Riihimäenkatu 2:ssa on korkea kerrostalo, jonka seinässä on muistolaatta Helenestä. Elokuvassa huvila näyttää isommalta kuin h + k. Elokuva perustuu Rakel Liehun samannimiseen romaaniin (2003).
Noihin Hyvinkään-vuosiin osuu Helenen tutustuminen metsänhoitaja Einar Reuteriin, joka oli itsekin harrastajamaalari ja kriitikko. Elokuva kertoo syntyneestä vakavasta suhteesta, joka ei ole tasamittainen. Einar on 20 vuotta nuorempi, eikä pidä suhdetta varsinaisena rakkausjuttuna, mutta Helenelle se on tässä mielessä isompia asia. Suuria tunteita ei kuitenkaan ilmaista, mutta kun Einar ilmoittaa kirjeitse 1919 menneensä kihloihin ruotsalaisen lääkintävoimistelijan Tyra Arpin kanssa, Helen masentuu pahasti.
Tyra Arp käväisee elokuvassakin, mutta puhuu suomea, kuten muutkin henkilöt, vaikka heidän äidinkielensä ruotsi olikin. Tämä on näitä häiritseviä asioita; hölmöä on, että uudessa tv:n poliisisarjassakin puhutaan englantia, vaikka kaikki tapahtuu Amsterdamissa. Jos nyt tehdään elokuva Beethovenista tai Napoleonista, niin englantia heidätkin pannaan puhumaan.
Rakkausasioissa pitää kuitenkin luottaa naistenlehtiin, joiden mukaan elokuvan eroottinen kliimaksi on se, jossa Einar on maalaustelineen äärellä Helene hänen takanaan:
”Nainen nostaa kätensä hiljaa miehen hartian korkeudelle ja seuraa sormenpäillään koskematta sen kaarta. Mitä tapahtuisi, jos nainen koskettaisi vaalean ihopaidan peittämää selkää, hivelisi sormillaan kauluksen paljastamaa ihoa tai painaisi kämmenensä miehen lapaluiden väliin? Naisen pidätetyn intohimon näkee.” (Anna 2.1.2020)
Mutta kun ei niin ei. Helene on hillityn tietoinen tilanteesta. Einar ei ole otettavissa.
”Ei ole mitään totuutta paitsi omassa sydämessä. Toisten tietä ei voi kulkea”, sanoo Helene. Oman sydämen totuus ei kuitenkaan riitä muuhun kuin jatkamiseen elämää yksin. Sairas äiti on, mutta hänestä ei ole tyttärensä ymmärtäjäksi, ja veli Magnus Schjerfbeck on mulkvisti.
Elokuva pitäytyy tiukasti näissä sisällöissä, Helenen kätketyssä rakkauselämässä, taiteenteossa ja naisen vaikeassa asemassa taidemaailmassa tuolloin sata vuotta sitten. Onhan tässä teemoja tavallaan aivan riittävästi, mutta jotenkin vajaalta tuntuu, ettei Helenestä yhtään enempää oteta irti. Esimerkiksi Suomen itsenäistyminen eikä kansalaissota hetkauta Heleneä mitenkään. Yliarkkitehti Magnus Schjerfbeck mainitsee yhdessä repliikissä sisällissodan, vaikka olisi kylläkin pitänyt sanoa vapaussota ottaen huomioon hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa. Sisällisota-termiä on tullut käyttöön vasta 2000-luvulla. Kun elokuva kuitenkin on kaksi tuntia pitkä, siihen olisi hyvin mahtunut enemmänkin sisältöä.
Laura Birn tekee nyt parhaan roolinsa, joskin puheilmaisu on edelleen huonoa. Hän saa Helenestä esiin suuresti tuntevan ja kärsivän naisen, joka siirtää sielunmaisemansa varsinkin niihin henkilökuviin, jotka tunnetuimmiksi ovat tulleetkin. Laura Birn on maskeerattu taitavasti kolhonnäköiseksi, kuten hänen omakuvansakin. Elokuvan sävyt ovat ruskeita, eikä iloisia värejä paljon pilkahtele. Kuvaaja on ollut Rauno Ronkainen, tunnettu tekijä, jonka filmografia sisältää koko joukon hienoja töitä, viimeksi tätä ennen Ikitie (2017).
Ateneumissa päättyi juuri Helene Schjerfbeck -näyttely, mutta Hyvinkäällä on vielä tämän viikon näyttely, jossa on valokuvia elokuvanteosta Hyvinkäällä, Helsingissä ja Virossa. Siellä on nähtävänä myös dokumenttielokuva Matkalla Heleneksi, kuvaus Laura Birnin menemisestä roolihahmoon sekä fyysisesti että henkisesti.
Hyvinkäältä Helene muutti Ekenäsiin, sillä ”Hyvinkäästä on tullut afääripaikkakunta, keskustassa on pelkästään kauppoja”, kuten hän sanoi.
kari.naskinen@gmail.com
