Koirat eivät käytä housuja, eivätkä
ne puhu. Sen sijaan monella koiralla on kaulapanta ja siinä kiinni
talutusköysi. Kun koira pääsee irti näistä kahleistaan, se
luultavasti on tyytyväinen. Elokuvassa Koirat
eivät käytä housuja ihmisellä
ei ole kaulapantaa, mutta hän haluaa sellaisen. J-P.
Valkeapään elokuva
kertoo tällaisesta tapauksesta, mutta en saanut minkäänlaista
selvyyttä siitä, miksi elokuvan Juha siirtyy normaalista elämästä
sellaiselle sivuraiteelle, jossa tyytyväisyys haetaan
sadomasokismista. Siis
se peruskysymys: miksi?
Elokuvan maailma on perverssi. Vaikea sanoa, pitäisikö elokuvaan suhtautua vakavasti vai onko se pelkkää sairasta komediaa.
Juha, ammatiltaan kirurgi, on menettänyt rakkaan vaimonsa hukkumisonnettomuudessa. Juhan elämä ei ole palannut raiteilleen. Hän suihkuttaa kuolleen vaimonsa hajuvettä tämän alusvaatteisiin ja vetää niitä päänsä ympärille. Taitaa runkatakin. Kun hän vie teini-ikäisen tyttärensä laitattamaan lävistyskorua kieleen, törmää Juha samassa liikehuoneistossa työskentelevään ”koirankouluttajaan” Monaan. Se johtaa Juhan tämän ns. dominan käsittelyyn. Eikä koiralla saa olla housuja, ja turpa kiinni!
Miksi tämä? Haluaako Juha nöyryytetyksi koiraksi, valtiattaren kuristamaksi ja päälleen kusemaksi sen takia, että huomaisi oman normaalin elämänsä olevan sittenkin parempi vaihtoehto? Mutta miksi hän haluaa vain lisää tätä itsensä alistamista ja kiusaamista?
Onkohan itsensä viiltelemisessä ja tatuointien ottamisessa kysymys samasta? Nekin tekevät kipeää, mutta lisää pitää saada. Joillakin on naamassaan lävistyksiäkin järjetön määrä.
Valkeapää on sanonut, että hän halusi tehdä ”viehättävän elokuvan” miehestä, joka kamppailee elämänhalun ja kuolemanvietin ristipaineessa. - ”Se on toiveikas rakkauselokuva. Siitä tuli juuri sellainen kuin halusin”, sanoo Valkeapää.
Ohhoh! Elokuvassa ei ole mitään viehättävää. Vai sekö on, että Juha pääsee Monan kuristusotteessa lähelle tajunnanmenettämistä, jossa tilassa hän näkee hukkuneen vaimonsa elävänä veden alla?
Elokuvasta jää varsinaisesti vain tällaisia kysymysmerkkejä. Elokuvan loppukaneetti on kuitenkin selvä: Juha löytää paremman elämän sadomasokistien ja muiden pervojen klubista, normaaleilta kielletystä. Joten ei tästä ainakaan opetuselokuvaksi ole.
Vaikka elokuvan sisältö vastenmielinen onkin, niin joudun myöntämään sen muodollisesti taiturillisen lopputuloksen. Samaa kategoriaa ovat muutamat Lars von Trierin epäsovinnaiset, raakuuteen asti menevät elokuvat, joita myöskään ei oikeastaan katso mielellään, mutta ei voi keskenkään jättää.
Päärooleissa Pekka Strang ja Krista Kosonen ovat täydellisiä. Strang tuo Juhan ahdistuksen niin käsinkosketeltavan lähelle, että se tuntuu juuri niin pahalta kuin pitääkin. Krista Kososen rooli puolestaan on hurja ja samalla erittäin mielenkiintoinen, koska tästä aihealueesta me tavalliset talliaiset emme varsinaisesti mitään tiedäkään. En ollut koskaan ennen nähnyt tällaista elokuvallista esitystä dominan työskentelystä. Joitain sekavia pätkiä tai valokuvia noista älyttömyyksistä on ehkä nähty, viimeksi näistä dominan ”koirista” oli lehdissä kuvia homojen sateenkaarifestivaaleilta Helsingistä.
kari.naskinen@gmail.com
Elokuvan maailma on perverssi. Vaikea sanoa, pitäisikö elokuvaan suhtautua vakavasti vai onko se pelkkää sairasta komediaa.
Juha, ammatiltaan kirurgi, on menettänyt rakkaan vaimonsa hukkumisonnettomuudessa. Juhan elämä ei ole palannut raiteilleen. Hän suihkuttaa kuolleen vaimonsa hajuvettä tämän alusvaatteisiin ja vetää niitä päänsä ympärille. Taitaa runkatakin. Kun hän vie teini-ikäisen tyttärensä laitattamaan lävistyskorua kieleen, törmää Juha samassa liikehuoneistossa työskentelevään ”koirankouluttajaan” Monaan. Se johtaa Juhan tämän ns. dominan käsittelyyn. Eikä koiralla saa olla housuja, ja turpa kiinni!
Miksi tämä? Haluaako Juha nöyryytetyksi koiraksi, valtiattaren kuristamaksi ja päälleen kusemaksi sen takia, että huomaisi oman normaalin elämänsä olevan sittenkin parempi vaihtoehto? Mutta miksi hän haluaa vain lisää tätä itsensä alistamista ja kiusaamista?
Onkohan itsensä viiltelemisessä ja tatuointien ottamisessa kysymys samasta? Nekin tekevät kipeää, mutta lisää pitää saada. Joillakin on naamassaan lävistyksiäkin järjetön määrä.
Valkeapää on sanonut, että hän halusi tehdä ”viehättävän elokuvan” miehestä, joka kamppailee elämänhalun ja kuolemanvietin ristipaineessa. - ”Se on toiveikas rakkauselokuva. Siitä tuli juuri sellainen kuin halusin”, sanoo Valkeapää.
Ohhoh! Elokuvassa ei ole mitään viehättävää. Vai sekö on, että Juha pääsee Monan kuristusotteessa lähelle tajunnanmenettämistä, jossa tilassa hän näkee hukkuneen vaimonsa elävänä veden alla?
Elokuvasta jää varsinaisesti vain tällaisia kysymysmerkkejä. Elokuvan loppukaneetti on kuitenkin selvä: Juha löytää paremman elämän sadomasokistien ja muiden pervojen klubista, normaaleilta kielletystä. Joten ei tästä ainakaan opetuselokuvaksi ole.
Vaikka elokuvan sisältö vastenmielinen onkin, niin joudun myöntämään sen muodollisesti taiturillisen lopputuloksen. Samaa kategoriaa ovat muutamat Lars von Trierin epäsovinnaiset, raakuuteen asti menevät elokuvat, joita myöskään ei oikeastaan katso mielellään, mutta ei voi keskenkään jättää.
Päärooleissa Pekka Strang ja Krista Kosonen ovat täydellisiä. Strang tuo Juhan ahdistuksen niin käsinkosketeltavan lähelle, että se tuntuu juuri niin pahalta kuin pitääkin. Krista Kososen rooli puolestaan on hurja ja samalla erittäin mielenkiintoinen, koska tästä aihealueesta me tavalliset talliaiset emme varsinaisesti mitään tiedäkään. En ollut koskaan ennen nähnyt tällaista elokuvallista esitystä dominan työskentelystä. Joitain sekavia pätkiä tai valokuvia noista älyttömyyksistä on ehkä nähty, viimeksi näistä dominan ”koirista” oli lehdissä kuvia homojen sateenkaarifestivaaleilta Helsingistä.
kari.naskinen@gmail.com
