Otsikkoni on tuollainen, koska ranskalaisen Tom Volfin elokuva oopperalaulaja Maria Callasista (1923 - 1977) ei varsinaisesti ole
dokumenttielokuva, vaan pelkkä dokumenttiohjelma kohteestaan. Dokumenttielokuva
on oma taiteenlajinsa, joka eroaa tavallisesta dokumenttiohjelmasta siinä, että
se käsittää enemmän tekijöidensä luovaa panosta. Volfin dokumenttiohjelma sen
sijaan on vain peräkkäin pantuja musiikkinumeroita, Maria Callasin haastatteluja
vanhoista tv-lähetyksistä sekä uutis- ja kaitafilminpätkiä. Tämä on ikään kuin Maria Callas
-fanin kasaama kokonaisuus; on Volfin ensimmäinen elokuva.
Eipä silti, kyllä tämän parituntisen ohjelman helposti katsoo, vaikka enemmän sisältöä saa esimerkiksi Arianna Stassinopouloksen Maria Callas -elämäkertakirjasta (Kirjayhtymä, 1981). Ohjelman ongelma on kuitenkin, että se muodostuu Maria Callasin yksinpuhelusta. Kenellekään muulle ei ole annettu suunvuoroa. Tässä suhteessa ohjelma poikkeaa oleellisesti esimerkiksi nyt elokuvateattereissa pyörivästä hienosta Ingmar Bergman -dokumenttielokuvasta.
Kohtauksesta toiseen mennään ilman selityksiä, kymmeniä kertoja Maria Callas nousee mustan auton takapenkiltä jonkin oopperatalon edessä ja vanhoissa filmeissä vilahtelee tuttuja henkilöitä: Elizabeth II, Grace Kelly, Marilyn Monroe, John F. Kennedy, Jacqueline Kennedy, Giovanni Battista Meneghini, Elizabeth Taylor, Vittorio De Sica, Luchino Visconti, Omar Sharif ja tietenkin Aristoteles Onassis. Kaikkein vanhimmat filmit heijastetaan valkokankaalle niin, että kuvan reunassa rullaa mukamas filminauhan reunassa oleva rei´itys. Tämä on nykyisin muotia yleisemminkin.
Mukana on myös pari pätkää siitä, kun Maria Callas oli tekemässä puhe-elokuvaa, Pier Paolo Pasolinin rankkaa Medeaa (1969). Siitä tuli suurmenestys, mutta jäi oopperalaulajan ainoaksi näytelmäelokuvaksi.
Parasta Tom Volfin ohjelmassa Maria by Callas ovat laulut, jotka nykytekniikalla on pystytty puhdistamaan rahinoista ja muista vioista erinomaisiksi. Selväksi tulee, että Maria Callasin suosikkirooli oli Vincenzo Bellinin Norman nimirooli. Muita ohjelmassa kuultavia aarioita on mm. Butterflysta, Carmenista, Cavalleria Rusticanasta, Gianni Schichistä, Macbethista, Toscasta ja Traviatasta.
kari.naskinen@gmail.com
Eipä silti, kyllä tämän parituntisen ohjelman helposti katsoo, vaikka enemmän sisältöä saa esimerkiksi Arianna Stassinopouloksen Maria Callas -elämäkertakirjasta (Kirjayhtymä, 1981). Ohjelman ongelma on kuitenkin, että se muodostuu Maria Callasin yksinpuhelusta. Kenellekään muulle ei ole annettu suunvuoroa. Tässä suhteessa ohjelma poikkeaa oleellisesti esimerkiksi nyt elokuvateattereissa pyörivästä hienosta Ingmar Bergman -dokumenttielokuvasta.
Kohtauksesta toiseen mennään ilman selityksiä, kymmeniä kertoja Maria Callas nousee mustan auton takapenkiltä jonkin oopperatalon edessä ja vanhoissa filmeissä vilahtelee tuttuja henkilöitä: Elizabeth II, Grace Kelly, Marilyn Monroe, John F. Kennedy, Jacqueline Kennedy, Giovanni Battista Meneghini, Elizabeth Taylor, Vittorio De Sica, Luchino Visconti, Omar Sharif ja tietenkin Aristoteles Onassis. Kaikkein vanhimmat filmit heijastetaan valkokankaalle niin, että kuvan reunassa rullaa mukamas filminauhan reunassa oleva rei´itys. Tämä on nykyisin muotia yleisemminkin.
Mukana on myös pari pätkää siitä, kun Maria Callas oli tekemässä puhe-elokuvaa, Pier Paolo Pasolinin rankkaa Medeaa (1969). Siitä tuli suurmenestys, mutta jäi oopperalaulajan ainoaksi näytelmäelokuvaksi.
Parasta Tom Volfin ohjelmassa Maria by Callas ovat laulut, jotka nykytekniikalla on pystytty puhdistamaan rahinoista ja muista vioista erinomaisiksi. Selväksi tulee, että Maria Callasin suosikkirooli oli Vincenzo Bellinin Norman nimirooli. Muita ohjelmassa kuultavia aarioita on mm. Butterflysta, Carmenista, Cavalleria Rusticanasta, Gianni Schichistä, Macbethista, Toscasta ja Traviatasta.
kari.naskinen@gmail.com
