Kuva Pekosesta on varmaankin Rajalan ottama. Kun sitten luin Rajalan jutun tuosta tapaamisesta, palautui mieleeni oma tapaamiseni Pekosen kanssa Richard Wagnerin oopperan väliajalla. Siinä kahvia juodessamme Pekonen piti varttitunnin luennon Wagnerin filosofiasta. Tästä on nyt aikaa kohta kymmenen vuotta, enkä tehnyt muistiinpanoja Pekosen ”esitelmästä”. Viime keväänä Wagner ja Pekonen kuitenkin yhdistyivät mielenkiintoisella tavalla omassa arkistossani, kun leikkasin sinne sekaan Wagneria käsittelevään kohtaan kaksi Etelä-Suomen Sanomien juttua Sysmästä.
Kysymyksessä oli Turun yliopiston Sysmässä huhtikuussa 2018 järjestämä tilaisuus, jossa kerrottiin Pyhän Olavin reitin suunnittelusta Trondheimista Tukholmaan ja edelleen Suomen puolella Pyhän Olavin kirkkojen kautta itärajan yli Novgorodiin. Yksi näistä kirkoista on Sysmässä, ja siellä pidetyssä tilaisuudessa arkkitehti Aaro Söderlund esitteli Trondheimista ostamansa, saarnipuusta tehdyn pyhiinvaeltajan sauvan ja ehdotti sellaisen ottamista myyntiin Sysmässäkin.
Leikearkistoni tuosta kohtaa löytyi myös Pekosen kirjoitus Parnassosta (1/1995), jossa hän käsittelee nimenomaan saarnen kulttuurista asemaa. Monien kulttuureiden ikivanhoissa tarinoissa saarnesta puhutaan elämänpuuna, koska se liittyy maailman luomiseen. Linnunrata oli iso puu, jota pitkin vainajien sielunlinnut kulkivat Tuonelaan. Kalevalassakin kertomus suuresta tammesta liittyy Linnunradan syntymiseen.
Saarni on myös keihäspuu. Saarnen nimi on latinaksi fraximus, kreikaksi melia, muinaissaksaksi Esch ja muinaisskandinaviassa askr, ja ne kaikki tarkoittavat myös keihästä. Tästä onkin jo lyhyt matka Wagneriin. Hänen Nibelungin sormus -oopperakokonaisuudessaan sodanjumala Wotanin keihäs on taitettu germaanisen mytologian maailmansaarnesta, jonka alle on kätketty vaskinen sotatorvi.
VIIPURIN LINNASSAKIN
Pekonen ottaa esille myös Viipurin linnan, jonka viimeinen linnanherra, jääkärikenraali Harald Öhqvist oli innokas botanisti ja ehkä tunsi näitä myyttejä. Hänen aikanaan linnanpuistoon istutettiin linnan pitämyspuuksi aiottu saarni. Siitä ei kuitenkaan kehittynyt yhtä vahva kuin Wotanin keihäästä, vaan Öhqvistin saarni pirstoutui talvisodan tykkitulessa. Tämä on pannut Pekosen ajattelemaan Wagnerin Jumalten tuho -oopperaa, jossa lopullisen maailmanpalon sytykkeet ovat säpäleiksi menneen maailmansaarnen lastuja.
Eikä helppoa ole Islannin kansalliseepoksen Eddan saarnellakaan loppuvaiheissa:
”Vavisten seisoo,
Yggdrasill, saarni,
ikipuu valittaa.”
Saarnimetsät olivat muinoin sotatarviketeollisuudelle tärkeitä ja siksi näkee esimerkiksi Ranskassa keskiaikaisten linnojen ympärillä istutettuja saarnimetsiä. Saarni oli myös germaaninen miehisyyden symboli, ja Edda-laulujen Aatami ja Eevakin ovat nimiltään Askr ja Embla (Saarni ja Jalava).
Aleksis Kivikin otti saarnen mukaan, kun kirjoitti runon nuoresta karhunampujasta:
”Niin hän samoilee ja tiensä kulkee
ohi ylpeen kartanon,
ja kartanosta soitantoa kuuluu,
kaikuu tumma saarnisto.”
Sitten on vielä Juha ”Watt” Vainio, joka kuitenkin oli sitä mieltä, että saarni kestää:
”Miten sattuikaan sinne juurtumaan
yksinäinen saarnipuu,
paikkaan sellaiseen,
johon kyennyt ei elollinen mikään muu?
Helpompaan kasvupaikkaan istutti saarnen paavi Johannes Paavali II vieraillessaan Uppsalassa 1989. Tuo saarni kasvaa nyt pituutta Vadstenan linnan puistikossa.
kari.naskinen@gmail.com
