torstai 17. marraskuuta 2016

Puuseppä kylmän virkakoneiston nöyryytettävänä

Englanti ei koskaan ole perustunut pohjoismaisen hyvinvointivaltion järjestelmään, mutta Margaret Thatcherin hallinnon aikana sikäläistä järjestelmää alettiin entisestään purkaa, eikä sitä edeltäneeseen systeemiin ole päästy takaisin. Ei ole ollut tarkoituskaan. Tilannetta on lisäksi vaikeuttanut monien viranomaispalvelujen muuttaminen sähköisiksi. Tätä pahoinvointia kuvaa Kean Loachin elokuva I, Daniel Blake (Minä, Daniel Blake).

Elokuva on suorastaan ahdistava. Se on niin hurja kuvaus pulaan joutuvien ihmisten ylitsepääsemättömistä vaikeuksista julkishallinnon moniportaisessa ja keskenään ristiriitaisessa kuulustelu- ja lomakehelvetissä, että tekee pahaa. Eikä maksulliseen neuvontapuhelimeen vastaa kukaan – soittoääni vain pimputtaa ja ”olet jonossa, palvelemme tuota pikaa” (= tunnin tai parin jälkeen).

Kun vastaavanlaisesta pompottelusta ja täydellisestä ymmärtämättömyydestä voi lukea ja kuulla Suomessakin, tässä olisi nyt elokuva, joka pitäisi esittää kansanedustajille James Bondin sijasta. Samoin se olisi kaikkien työvoima- ja sosiaaliviranomaisten nähtävä.

Loachin elokuvan taustalla on laajat haastattelut. Niistä hän on vetänyt yhteen elokuvan kertomuksen, jonka pääosassa on sydänkohtauksen saanut 59-vuotias puuseppä Daniel Blake. Lääkäri kieltää häneltä toistaiseksi työnteon, mutta työvoimaviranomaiset eivät kiellosta piittaa, vaan pakottavat miehen aktiiviseen työnhakuun. Pitää myös laatia CV (?). Jos ei tässä ole riittävän aktiivinen, saa rangaistuksen. Valituksenkin voi tehdä, mutta se vaatii internetin hallitsemisen.

Loach sanoo, että elokuvan henkilöjen tarinat ”eivät ole yhtä pahoja kuin joidenkin tapaamiemme oikeiden ihmisen”. (HS 14.11.2016). Tämän uskoo helposti, sillä Blake ei vielä luukutusmyllyyn joutuessaan ole täysin lamaantunut ja epätoivoinen, vaan yrittää kaikkensa. Mikään ei kuitenkaan auta. Kun tietokoneen hiiri on yhtä vieras ja tunteeton kuin sossun rouvat, kaikki menee mönkään.

Blake tekee kaikkensa ollakseen työmarkkinoilla nykyisin vaadittavasti joustava, mutta vastapuolella mikään eikä kukaan jousta. Yksi sossun naisista sentään yrittää auttaa häntä netinkäytössä, mutta saa siitä esimieheltään haukut.

Blakelle sopisi mikä tahansa, kunhan pääsisi selville vesille edes jostakin. Mistään ei kuitenkaan tule mitään. Ainoa ystävällinen, ymmärtävä vastaanotto on jonkin vapaaehtoisjärjestön ruokapankissa.

Loach on tehnyt tällaisia yhteiskunnallisia elokuvia jo 50 vuotta, ja nyt hän sanoo, että ”suuri osa työväenluokasta kokee itsensä vihaiseksi ja petetyksi. Ja kun he kokevat näin, he kuuntelevat helppoja vastauksia.” Daniel Blake ei kuitenkaan hyväksy niitä, vaan tekee spraymaalilla protestikirjoituksen työvoimatoimiston valkoiseen seinään. Se tietenkin on turhaa, joutuu vain poliisilaitokselle ja saa kirjallisen varoituksen.

Entisenä työväenpuolueen jäsenenä Loach syyttää Helsingin Sanomien haastattelussa myös sosiaalidemokratiaa, jonka idea on panna kapitalismi työhön työväestön hyväksi, mutta tämä idea on kuollut. Kyse on ”vakavan vasemmiston” haasteesta, ja tämä vasemmisto on jossain sosiaalidemokratiasta selvästi vasemmalla.

Elokuvan jälkeen ahdisti edelleen. Mutta kuinka suurta se ahdistus on niillä Blaken kaltaisilla puusepillä ja muilla syrjityillä? Suomessakin.

kari.naskinen@gmail.com