Kolmen sisaren kanssa samana iltana 18.11. oli Kansallisoopperassa nyt Wagnerin Lentävän hollantilaisen ensi-ilta. Oopperan on ohjannut tanskalainen Kasper Holten, joka ennestäänkin tunnetaan erikoisista tulkinnoistaan, ja sellainen on tämäkin. Tapahtumat eivät mitenkään liity merenkulkuun, vaan nimihenkilö on onneton taiteilija, ja eletään nykyajassa: iPadeja selataan, selfieitä otetaan ja lavastukseen kuuluvat tietenkin isokokoiset videot. Toisen näytöksen alussa ei Senta kehrää rukilla villoja, vaan tekee saviruukkuja työväenopiston kursseilla tai jossakin. Tämän uustulkinnan päättää oopperan lopussa se, että itsemurhaa ei tee Wagnerin kirjoittamalla tavalla Senta, vaan merikapteenin hahmossa esiintyvä taiteilija.
Nykyaikaan kuuluu myös seksi. Kun Lentävä hollantilainen edellisen kerran oli Kansallisoopperassa 1978 Sakari Puurusen ohjaamana, eivät Tapani Valtasaari ja Aino Takala peuhanneet sängyssä, kuten Johan Reuter ja Camilla Nylund nyt.
Wagnerin Lentävän hollantilaisen teksti on täynnä merta, myrskyä ja laivoja. Tässä suhteessa näkemäni huippuesitys oli Turussa 2005, jolloin näyttämön Aurajoen rannassa muodostivat Suomen Joutsen ja vanha kauppalaiva Sigyn. Kansallisoopperassa tätä rekvisiittaa korvaavat videokuvat vedestä. Eikä nimihenkilö edes ole merikapteeni, vaan maailmankuulu hollantilainen taiteilija. Älytöntä kaikkiaan on, että näyttämöllä tapahtuva ei noudata tekstiä. Tällä produktiolla on vähemmän yhteyttä libreton kanssa kuin on aidalla ja aidan seipäillä.
Holten selittää, että ei tässä mitään merenkulkua tarvita, koska ”myrsky voi olla myös metafora taiteelliselle inspiraatiolle. Kun luova mieli alkaa toimia, kaikki muu, elämä ja perhe unohtuvat. - - - Me kaikki elämme päivittäin myrskyssä, matkustamisen, lentokenttien, internetin informaation virran keskellä. Se kaikki saa sielun värähtelemään maailman mukana, mutta joskus kaikkea on liikaa. Miten tässä myrskyssä pystyy elämään?”
Hyvä perustelu, mutta ei loppuun asti päde. Meri on meri, ja se oli Wagnerille itselleenkin kova juttu, kun hän vaimonsa Minnan kanssa joutui ankaraan myrskyyn matkustaessaan kesällä 1839 preussilaisesta Pillaun satamakaupungista Thamesin suulle. Lähes kuukauden kestäneen matkan aikana laiva joutui Skagerrakissa rajumyrskyyn, mistä se pelastui pääsemällä pieneen norjalaiseen satamaan.
Päästyään jatkamaan matkaa Thetis-alus joutui uudelleen niin kovaan ukkosmyrskyyn, että Minna rukoili Jumalaa tappamaan hänet salamaniskulla. Minna pyysi Wagneria sitomaan heidät yhteen, jotta voisivat kuolla yhdessä. Kaiken lisäksi laivan miehistö alkoi pitää outoa pariskuntaa huonon onnensa syynä.
Wagner kertoi muistelmissaan: ”…miehistön huutojen rytmi painui mieleeni voimakkaasti lohduttavana enteenä ja muotoutui piankin Lentävän hollantilaisen matruusien laulun teemaksi, tämän oopperan ideaa kun jo silloin haudoin ajatuksissani.” Tuo hautominen oli saanut alkunsa, kun Wagner oli lukenut Heinrich Heinen Norja-aiheisen kertomuksen kokoelmasta Memoiren des Herrn von Schnabelewopski (1829).
Wagnerin alustavassa tekstissä Sentan nimi oli Minna, ja ensimmäisessä libretossa teoksen nimi oli Aavelaiva. Kantaesityksen Dresdenissä 1843 johti Wagner itse.
Wagner sijoitti oopperan tapahtumat pieneen Sandvikan kalastajakylään Norjaan. Joissakin suomennetuissa libretoissa nimi on virheellisesti muuttunut Sandvikeniksi, joka on Ruotsin itärannikolla. Pienen maalaiskylän tytöstä Sentasta Wagner kirjoitti, että tämä on ”alkuvoimaisen terve pohjoismainen neito, täydellinen luonnonlapsi”. Tätä ulottuvuutta en Camilla Nylundista oikein löytänyt.
Kun musiikki joka tapauksessa on aitoa Wagneria, esityksestä pystyy nauttimaan, vaikka koko ajan oudolta tuntuukin. Taiteilijan ateljee ja taidenäyttelyn avajaiset eivät istu siihen wagnerilaisen jumal- ja sankaritaruston viitemaailmaan, missä Wagnerin Lentävässä hollantilaisessa pitäisi liikkua.
kari.naskinen@gmail.com
