Almodóvar rakastaa kuvata naisia. Usein Almodóvarin elokuvanaiset ovat myös hyvin kauniita. Tämän elokuvan kaunotar on nuorta Julietaa esittävä Adriana Ugarte (kuvassa), johon minä ”ihastuin” aikaisemmin tänä vuonna nähdyssä sarjaelokuvassa Ommelten välinen aika (2014). Ei olisi yllätys, vaikka Almodóvarille olisi käynyt samoin, minkä jälkeen olisi palkannut Adrianan omaan elokuvaansa.
Almodóvarin yksi ratkaisu eri aikatasoissa liikkuvassa elokuvassa on, että hän on käyttänyt Julietan roolissa kahta eri näyttelijää, eikä ole väenväkisin muuttanut nuorta naista vanhemmaksi maskeeraamalla ja tukkaa harmaannuttamalla. Näin onkin parempi, koska ne keinotekoiset vanhentamisoperaatiot ovat monesti kömpelönoloisia.
Julietan kuvaaja on ranskalainen Jean-Claude Larrieur, joka on saanut varsinkin Adriana Ugartesta irti selvästi enemmän kuin tuossa parin vuoden takaisessa sarjaelokuvassa saatiin. Kun näihin varsinkin elokuvan alkupuolella oleviin kuviin lisätään Almodóvarille ominainen värinkäyttö, on lopputulos komeaa.
Värit ovat Almodóvarin useissa elokuvissa symbolisia, samoin kuin vaikkapa Alfred Hitchcockin värielokuvissa. Hitchcock kuvasi väreillä uhkaa ja vaaraa, Almodóvar esimerkiksi punaisella suuria tunteita, varsinkin rakkautta.
Kun elokuva sai ensi-iltansa Cannesissa keväällä 2016, sanoi Almodóvar kasvaneensa Technicolor-elokuvien ja pop-taiteen kanssa. Äitinsä hän kertoi pukeutuneen aina pelkkään mustaan, ja sekin on Almodóvarin väribaletissa merkitsevä väri. Julietan uuden miesystävän kasvot ovat yhdessä kohtauksessa lähikuvana, jossa takana oleva tapetti muuttuu juuri tämän pään takana: toinen puoli on suuren rakkauden punaista, mutta toinen puoli täysin musta (Juliet on juuri saanut tietää kadonneesta tyttärestään).
Julietan tytär on hylännyt äitinsä 18-vuotiaana. Julia asuu Madridissa ja on jo ikään kuin luovuttanut, mutta sitten hän saa tiedonsirun tyttärensä olinpaikasta. Tässä kohtaa siirrytään takautumiin ja niihin vaikeisiin asioihin, jotka ovat johtaneet äidin ja tyttären eroon.
Elokuva on vakava. Monista Almodóvarin elokuvista tuttua leikittelyä ei ole lainkaan. Pinnalla ovat epätietoisuus, syyllisyydentunto, suru. Tästä kaikesta syntyy kertomus, joka koskettaa.
Tästä huolimatta Julieta ei nouse tekijänsä parhaiden elokuvien tasolle. Ehkä syy on siinä, että Julietasta puuttuu Almodóvarille tavallisesti ominainen yllätyksellisyys ja ratkaisujen persoonallisuus.
Hän itsekin myönsi Cannesissa: ”Olen vanha mies (66), olen valinnut terveen elämän (ilmeisesti lopettanut ryyppäämisen), vaikutukset näkyvät elokuvissani, joita nyt teen.”
kari.naskinen@gmail.com
