Näyttelijöiltä kysytään joskus, jääkö esitettävä rooli ”päälle” näytelmän
jälkeen. Yleensä ei jää. Kun näyttelijä esityksen jälkeen menee oluelle
lähimpään baariin, niin sinne teatteriin ne jäävät hamletit ja koskelan
akselit. Venäläisessä elokuvassa Rooli
käy toisin. Näyttelijä menee esittämäänsä rooliin niin syvälle, että kuoleekin
sen kanssa.
Konstantin Lopushanskin kirjoittama ja ohjaama elokuva alkaa Viipurista 1923. Kuuluisa venäläinen näyttelijä on ilmeisesti paennut vallankumouksen rytinöitä Suomen puolelle ja avioitunut suomalaisen naisen kanssa. Kaikki näyttää olevan kunnossa, kaunis vaimo, äveriään näköinen porvariskoti keskellä kaupunkia, apulaistakin on varaa pitää. Sitten Nikolailla kuitenkin vinksahtaa, hän haluaa näytellä 1919 kuolleen puna-armeijan komentajakapteenin roolin. Nikolai hankkii isolla rahalla ja vääryydellä valtion arkistosta tai jostakin komentaja Ignat Plotnikovin arkistotietoja ja päiväkirjamerkintöjä, ostaa komentajien käyttämän manttelin jne.
Kun Nikolai vielä ajaa päänsä kaljuksi, hän alkaa näyttää Plotnikovilta. Eikä kysymyksessä siis ole mikään teatterirooli näyttämöä varten, vaan Nikolai haluaa olla Plotnikov. Elokuvan kummallisuus (heikkous?) on siinä, että ei mitenkään selitetä, miksi näin. Vaimokin on tietenkin ihmeissään. Hän keskustelee asiasta viipurilaisen psykiatrin kanssa, mutta tämäkin on tilanteesta niin ulalla, että hän neuvoo kysymään apua Sigmund Freudilta.
Nikolai joka tapauksessa toteuttaa tehtävänsä. Hän palaa rajan yli Neuvostoliittoon ja löytää sieltä jopa Plotnikovin lähimmän alaisen vallankumousvuosilta. Yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että Nikolain rooli menee läpi. Uskotaan, että Plotnikov ei sittenkään kuollut Rytinan aseman isossa kahakassa, vaan on jollain ihmeen kaupalla palannut elävien kirjoihin.
Tässä sitä sitten ollaan, elokuvan edetessä eivät asiat selviä katsojalle yhtään enempää. Voi olla, että Nikolai haluaa jatkaa Plotnikovin elämää ja hyvittää joitakin tämän pahoja tekoja, mutta ei tuostakaan ideasta elokuvan kokonaisselitykseksi ole. Se kuitenkin selviää, että Nikolai ei ole ainakaan täysin pimahtanut, sillä koko ajan hän tietää esittävänsä vain roolia. Nikolaille itselleen puolestaan selviää jotakin Neuvostoliiton ja Venäjän sielusta, kuten hän jälkeensä jättämässä paperilapussa lukee – mutta mitä, sitä hän ei ollut kirjoittanut.
Tästä vaikeaselkoisuudesta huolimatta Lopushanskin elokuvaa katsoo mielikseen. Dimitri Massin hieno mustavalkoinen kuvaus tulee edukseen isolla kankaalla (kuvasuhde 1.85 : 1) ja Maksim Sukhanovin roolityö on vakuuttava kaikessa siinä kärsimyksessään, mitä Nikolai kokee sekä henkisesti että fyysisesti. Kuvassa Nikolai on vielä kotona Viipurissa ennen kaljuksi ajamistaan, ja keskustelukumppanina on vaimo, jota esittää Maria Järvenhelmi. Suomalaista elokuvassa on sekin, että osatuottajana on ollut helsinkiläinen Oy Bufo Ab, joka sai elokuvaan hieman tuotantotukeakin Suomen elokuvasäätiöltä.
Tuotantoyhtiö Bufo on selvästi keskittynyt ns. taide-elokuviin, mihin kategoriaan Roolikin kirkkaasti menee. Bufon aiempia elokuvia ovat mm. Jörn Donnerin Kuulustelu (2009) ja Armi elää! (2015) sekä Pirjo Honkasalon Betoniyö (2013).
Konstantin Lopushanski (s. 1947) on ohjannut seitsemän pitkää elokuvaa, joista Suomessa on aiemmin nähty Kuolleen miehen kirjeet (1986) ja Hassut sinfoniat II (1994). Eli taas on asiaa dvd-kaupoille.
kari.naskinen@gmail.com
Konstantin Lopushanskin kirjoittama ja ohjaama elokuva alkaa Viipurista 1923. Kuuluisa venäläinen näyttelijä on ilmeisesti paennut vallankumouksen rytinöitä Suomen puolelle ja avioitunut suomalaisen naisen kanssa. Kaikki näyttää olevan kunnossa, kaunis vaimo, äveriään näköinen porvariskoti keskellä kaupunkia, apulaistakin on varaa pitää. Sitten Nikolailla kuitenkin vinksahtaa, hän haluaa näytellä 1919 kuolleen puna-armeijan komentajakapteenin roolin. Nikolai hankkii isolla rahalla ja vääryydellä valtion arkistosta tai jostakin komentaja Ignat Plotnikovin arkistotietoja ja päiväkirjamerkintöjä, ostaa komentajien käyttämän manttelin jne.
Kun Nikolai vielä ajaa päänsä kaljuksi, hän alkaa näyttää Plotnikovilta. Eikä kysymyksessä siis ole mikään teatterirooli näyttämöä varten, vaan Nikolai haluaa olla Plotnikov. Elokuvan kummallisuus (heikkous?) on siinä, että ei mitenkään selitetä, miksi näin. Vaimokin on tietenkin ihmeissään. Hän keskustelee asiasta viipurilaisen psykiatrin kanssa, mutta tämäkin on tilanteesta niin ulalla, että hän neuvoo kysymään apua Sigmund Freudilta.
Nikolai joka tapauksessa toteuttaa tehtävänsä. Hän palaa rajan yli Neuvostoliittoon ja löytää sieltä jopa Plotnikovin lähimmän alaisen vallankumousvuosilta. Yhdennäköisyys on niin ilmeinen, että Nikolain rooli menee läpi. Uskotaan, että Plotnikov ei sittenkään kuollut Rytinan aseman isossa kahakassa, vaan on jollain ihmeen kaupalla palannut elävien kirjoihin.
Tässä sitä sitten ollaan, elokuvan edetessä eivät asiat selviä katsojalle yhtään enempää. Voi olla, että Nikolai haluaa jatkaa Plotnikovin elämää ja hyvittää joitakin tämän pahoja tekoja, mutta ei tuostakaan ideasta elokuvan kokonaisselitykseksi ole. Se kuitenkin selviää, että Nikolai ei ole ainakaan täysin pimahtanut, sillä koko ajan hän tietää esittävänsä vain roolia. Nikolaille itselleen puolestaan selviää jotakin Neuvostoliiton ja Venäjän sielusta, kuten hän jälkeensä jättämässä paperilapussa lukee – mutta mitä, sitä hän ei ollut kirjoittanut.
Tästä vaikeaselkoisuudesta huolimatta Lopushanskin elokuvaa katsoo mielikseen. Dimitri Massin hieno mustavalkoinen kuvaus tulee edukseen isolla kankaalla (kuvasuhde 1.85 : 1) ja Maksim Sukhanovin roolityö on vakuuttava kaikessa siinä kärsimyksessään, mitä Nikolai kokee sekä henkisesti että fyysisesti. Kuvassa Nikolai on vielä kotona Viipurissa ennen kaljuksi ajamistaan, ja keskustelukumppanina on vaimo, jota esittää Maria Järvenhelmi. Suomalaista elokuvassa on sekin, että osatuottajana on ollut helsinkiläinen Oy Bufo Ab, joka sai elokuvaan hieman tuotantotukeakin Suomen elokuvasäätiöltä.
Tuotantoyhtiö Bufo on selvästi keskittynyt ns. taide-elokuviin, mihin kategoriaan Roolikin kirkkaasti menee. Bufon aiempia elokuvia ovat mm. Jörn Donnerin Kuulustelu (2009) ja Armi elää! (2015) sekä Pirjo Honkasalon Betoniyö (2013).
Konstantin Lopushanski (s. 1947) on ohjannut seitsemän pitkää elokuvaa, joista Suomessa on aiemmin nähty Kuolleen miehen kirjeet (1986) ja Hassut sinfoniat II (1994). Eli taas on asiaa dvd-kaupoille.
kari.naskinen@gmail.com
