Tästä huolimatta teen nytkin listan vuoden parhaista elokuvista – en malta lopettaa tätä laskentatointani, kun olen sen 1961 aloittanut. Kymmenen kärki 2013:
Terrence Malick: To the Wonder
Paul Thomas Anderson: Mestari
Derek Gianfrance: The Place Beyond the Pines
Cristian Mungiu: Yli vuorten
Kenneth Lonergan: Margaret (dvd)
Robert Redford: The Company You Keep – Ikuiset liittolaiset
Michael Haneke: Rakkaus
Noah Baumbach: Frances Ha
Matti Ijäs: Kaikella rakkaudella
Ron Howard: Rush
Elokuvaprofessori Henry Bacon luennoi 7.2.2014 elokuvateatteri Orionissa (Helsinki) otsikolla ”usko ja epäusko elokuvassa”, ja luennon jälkeen katsotaan To the Wonder (kuva). Siinä uskontoa ja uskomista sivutaan, mutta kuitenkin niin, että tärkeimpänä ei pidetä jotakin jumaluskontoa sinänsä, vaan luontoa, jota ihminen on koko ajan tuhoamassa. Malickin kuvaama luonto on tietenkin ”jumalan luoma”, mutta elokuvassa Malick ei tätä asiaa korosta, minkä ansiosta elokuvan voi katsoa tavallinen uskonnotonkin ihminen. Päinvastainen tapaus on Malickin edellinen elokuva The Tree of Life (2011), joka kaikessa hölmöydessään on samaa tasoa alakoululaisille syötettävän jumalahöpinän kanssa.
Uskonto ja Raamattu ovat läpi elokuvan historian olleet näkyvästi esillä. Minäkin hyvin muistan, että ensimmäisten näkemieni elokuvien joukossa jännimpiä olivat Henry Kosterin ohjaama Näin hänen kuolevan (1953) ja Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä (1956). Kosterin elokuvassa Richard Burton on roomalainen tribuuni, jonka Pontius Pilatus (Richard Boone) määrää valvomaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Kymmenestä käskystä ovat parhaiten jääneet mieleen Charlton Hestonin Mooses ja Yul Brynnerin Faarao Ramses II.
Nämä ovat kuitenkin pienelle katsojalle olleet puhtaasti jännäreitä. Vastaavanlaisia, mielenkiintoisia tarinoita on tehty monista Raamatun kertomuksista, tuhlaajapojasta Salomen tanssiin. Simson ja Delilakin oli kova juttu.
Oma lukunsa uskonnollisten elokuvien tekijänä oli Pier Paolo Pasolini, joka kirkkokriitikkona tulikin joko mafian tai oikeiston murhaamaksi 1975. Pasolini oli kommunisti, joka sanoi, että marxismi ei suinkaan sulje pyhyyden käsitettä ulkopuolelle, se vain hylkää kirkolliset instituutiot. Samaa oli sanonut Italian kommunistisen puolueen perustajiin kuulunut Antonio Gramski.
Näin tämä vuosi. Jokaisesta näistä elokuvista olen vuoden mittaan kirjoittanut tässä blogissani, joten ei nyt enempää.
Markku Kosken suosikki tänä vuonna on ollut Mestari, mutta tämän enempää hän ei laskentatointa nyt harrasta.
kari.naskinen@gmail.com
