maanantai 24. lokakuuta 2011

Ole luonani aina - vaikka sitten kloonattuna

Kun Pedro Almodovarin Iho jossa elän päättyy, kulkee lopputekstien alla DNA-kaksoiskierre. Elokuvassa plastiikkakirurgi (Antonio Banderas, kuvassa vas.) on lähtenyt pelleilemään molekyylibiologian kanssa, yhdistänyt ihmisen ja sian DNA:ta, saanut tuotettua uutta ihoa ja hankkinut myös koekaniinin.

Vielä pitemmälle mennään Mark Romanekin elokuvassa Ole luonani aina. Siinä kerrotaan ympäristöltä suljetusta laitoksessa, jossa viljellään ja kasvatetaan kloonattuja ihmisiä, tarkoituksena saada ihmisiä elintenluovuttajiksi.

Vaikka molemmat elokuvat ovat hurjan mielikuvituksellisia, niin totta toinen puoli – ja milloinkas taide ei olisi tuonut esille uusia asioita, jotka myöhemmin ovat toteutuneet. Viime aikoina on geeniteknologiassa tapahtunut suurta ”edistystä”. DNA-ketjuakin pystytään nykyisin käsittelemään monin tavoin, ja kun kerran eläimiä on jo pystytty kloonaamaan, miksei sitten ihmistäkin.

DNA eli deoksiribonukleiinihappo sisältää kaikkien eliöiden solujen ja joidenkin virusten geneettisen materiaalin. Eliön lisääntyessä tämä materiaali kopioituu ja välittyy jälkeläisille. Kloonauksella tarkoitetaan jonkin tietyn DNA-jakson eristämistä ja monistamista jossakin elävässä systeemissä.

Tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa asiaa on käsitelty jo pitkään. Yksi varhaisimmista ennustajista oli Aldous Huxley, jonka romaanissa Uusi uljas maailma (1932) sivilisoitunut yhteiskunta koostuu ainoastaan eri tavoin kehitetyistä klooneista. George Lucasin Tähtien sota -elokuvissa valmistetaan sarjatuotannossa miljoonia kloonisotureita armeijan kokoamiseksi. Michael Bayn scifielokuvassa The Island (2005) klooneja manipuloidaan ja käytetään alkuperäisten ihmisten varaosiksi.

Romanekin elokuva perustuu Kazuo Ishiguron samannimiseen romaaniin (2005) ja Almodovarin leffan pohjana on Thierry Jonquetin Mygale (1995). Kun nämä kaksi elokuvaa panee rinnakkain, niin Romanekin elokuvan nimi sopisi oikeastaan paremmin Almodovarin elokuvalle, jossa plastiikkakirurgi haluaa olla edelleen kuolleen vaimonsa kanssa. Sitä varten pitää tehdä töitä laboratoriossa ja leikkaussalissa. Siinä ohessa hoituu kostokin, sillä kysymyksessä on myös rikostarina, trilleristäkin voi puhua.

Banderas on kuin nykyajan tohtori Frankenstein. Hän valmistaa uuden ihmisen omien mieltymystensä mukaan – vai onkohan yhtenä esikuvana Tizianin rehevä Urbinbon Venus (1538), joka on kopiona tohtorin asunnon seinällä. Lopputulos on kuitenkin enemmän nykyajan naisihanteen mukainen Elena Anaya (kuva), joka on mukana jo Almodovarin elokuvassa Puhu hänelle (2002).

Almodovarin elokuva on hyvä.

kari.naskinen@gmail.com