torstai 12. helmikuuta 2009

Olviretki Cumuluksessa

Lahden kau-punginteatterin näytelmässä Olviretki Schleusingenissa sotilaat määrätään olemaan juomatta olutta 12 tuntia. Tilanne on karmea, ja minusta tuntui yhtä karmealta, sillä väliajan odottaminen kesti ikuisuuden. Väliajalta hävisinkin omalle olviretkelleni läheiseen Cumu-lukseen.

Aleksis Kiven näytelmä kertoo siitä, mitä sotilaat eniten sodassa kaipaavat, ryyppäämistä ja naimista. Kysykää vaikka sotamies Rahikaiselta. Kiven sotajuttu tästä aiheesta on kuitenkin tylsä. Onhan siinä elementtinä myös sodanvastaisuus, mutta joka tapauksessa ainekset ovat heikot. Parasta näytelmässä ovatkin Sami Järvisen suunnittelemat äänitehosteet.

Ongelma on sama kuin oli kolme vuotta sitten Karkureissa. Kiven teksti on luettuna hienoa, 150 vuotta vanhaa suomea, mutta se on kuultuna vaikeaselkoista. Ennen kuin nämä vanhat näytelmät taipuisivat tänä päivänä ymmärrettäviksi teatteriksi, ne pitäisi lähes uudelleen kirjoittaa. Samantien tämän olviretken voisi sijoittaa vaikka talvisotaan. Ei Kiven näytelmä muutu sodan globaaliksi tuomiolausekkeeksi vain sillä, että pannaan Preussin sotilaat Itävaltaa vastaan käydyssä sodassa (1866) käyttämään moderneja konepistooleita ja sijoitetaan äänimaailmaan Vietnamin elokuvasodat mieleen tuovaa helikopterin melua.

Cumulukseen perässäni tulleet sanoivat, että olisi kannattanut jäädä katsomaan väliajanjälkeinenkin osa. Oli kuulemma parempi. Ehkä niin, mutta ei siinä mitään järkeä ole, että pannaan ensin katsomaan puolitoista tuntia tylsää meuhkaamista. Kyllä televisiotakin katsottaessa vaihdetaan kanavaa kesken esityksen, jos ei ollla tyytyväinen näkemäänsä.

Lahden kaupunginteatterin Nummisuutarit (1999) ja Seitsemän veljestä (2002) olivat aivan huippuja, mutta Karkurit ja Olviretki tekevät hallaa sekä katsojille että teatterin taloudelle. Voi vain kuvitella, millaisen käsityksen teatteritaiteesta saa vaikkapa ensikertalainen teatterissakävijä, jos tämä käynti osuu Olviretken tapaiseen tyhjänpäiväisyyteen. Ei ihme, että Kiven näytelmä sai ensiesityksensä vasta 54 vuotta valmistumisensa jälkeen vuonna 1920.

kari.naskinen@gmail.com