Krematorion piipusta nousee savu, mutta elämä hymyilee

Elokuva Auschwitzin muurin takana hienossa talossa asuvasta perheestä alkaa humisevalla musiikilla, jota kestää pari minuuttia, minkä ajan kuva on vain täysin mustaa. Koska katsoja tietää ennakolta, että The Zone of Interest (2023) kuvaa keskitysleirin komendantin, Obersturmbannführer Rudolf Hössin perhettä, tämän mustuuden ymmärtää heti. Liikkuvaan kuvaan päästäessä näkymä on idylli Sola-joen rannalta, jossa Hössin viisilapsinen perhe ja yksi kotiapulainen viettävät kaunista keskikesän päivää. Eikä pahuudesta tietoakaan.

Jonathan Glazerin ohjaama elokuva on kuin Hannah Arendtin esille tuoma ajatus pahan arkipäiväisyydestä. Ei pahalla ole sarvia eikä kolmipiikkistä hankoa kädessään, vaan paha asuu tavallisuudessa. Aivan sellaisesti näennäisesti tavallisissa miehissä kuin olivat Rudolf Höss ja Adolf Eichmann, jotka olivat toteuttamassa ”lopullista ratkaisua”. Tästä myös Höss mainitsee elokuvan lopussa vaimolleen, kun on saanut Heinrich Himmleriltä määräyksen toteuttaakseen ”Aktion Hössin”, jossa oli tarkoituksena valmistella Unkarin juutalaisten tuhoaminen.

Joenrantapiknikiltä kuitenkin ensin takaisin kotiin Oświęcimiin, josta saksalaiset alkoivat käyttää nimeä Auschwitz. Koti on kaksikerroksinen, kivinen pientalo, jonka isolla piha-alueella on paratiisimainen puutarha, kasvihuone ja uima-allas. Perhe-elämää leimaa yltäkylläisyys, kauneus, lämpö, hyvyys… Tätä täydellisyyttä reunustaa korkea muuri, jonka taakse eivät pääse katsomaan sen paremmin talon asukkaat Rudolf-isukkia lukuun ottamatta kuin elokuvan katsojatkaan. Häiriötekijöitä ei ole, jos ei lasketa sitä, että pari kertaa kauempaa muurin takaa nousee taivaalle tummaa savua.

Sisällä Hedwig-rouva pitää hyvää järjestystä ja ohjaa palvelijoiden toimintaa. Erästä palvelijaa hän kiittää jostakin ja lupaa puhua miehelleen, että tytön tuhkat levitetään aikanaan Babicenin pellolle Oświęcimin alueelle. Puhelimessä Rudolf puhuu uudentyyppistä krematoriota koskevasta suunnitelmasta, joka tehostaisi toimintaa.

Kun luen parhaillaan Michel Tournierin Keijujen kuningasta (1970), siinä ranskalainen päähenkilö Abel Tiffauges joutuu sotavangiksi Saksaan, eikä hän näe vihollisvaltion toimissa varsinaisesti mitään outoa ja pahaa. Sota tietenkin on huono asia, mutta saksalainen yhteiskunta sinänsä on järjestetty hyvin ja kaikki on kunnossa. Tiffauges voi tehdä tällaisia havaintoja, koska eräänlaisena luottovankina pääsee monipuolisiin työtehtäviin Saksassa. Vasta viimeisten sadan sivun aikana, kun Saksan häviö alkaa näyttää selvältä, Tifaugesille paljastuvat Saksan kauheudet. Näinhän asiat olivat saksalaisten omassakin keskuudessa sotavuosina, ja vieläkin on ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka kiistävät koko holokaustin olemassaolon.

Elokuvassa nämä asiat tulevat esille aivan lopussa, jossa dokumentaarisella kuvauksella vieraillaan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa. Tämä Krakovasta 60 kilometrin päässä ollut kolmen keskitysleirin kokonaisuus oli suurin ja niissä menetti henkensä yli 1,1 miljoonaa ihmistä. Elokuvassa museon siivoojat lakaisevat lattioita, lasiseinien takana näkyy kaasutetuilta ja poltetuilta ihmisiltä otettua omaisuutta röykkiöittäin, kameran kanssa käydään myös yhdessä krematorioista.

Hössin perheen elämää nämä asiat eivät häirinneet. Elämä kotona ja uima-altaalla sujui rikkumattomasti. Ainoa hankaluus tuli, kun perheen isä sai 1943 tiedon siirrostaan SS-joukkojen hallinnolliseen yksikköön Wirtschaftsverwaltungshauptamtiin (WVHA), jossa Hössin johdettavaksi määrättiin kaikkien keskitysleirin budjetointi ja uusien rakennuttaminen. Rudolf ja Hedwig eivät voineet ymmärtää, että tällaista epäoikeudenmukaisuutta oli maailmassa olemassa. Rudolf oli johtanut Auschwitzia täysin kiitettävästi ja Hedwig oli tehnyt perheen kodista kuin mallikodin vaikka kaikille saksalaisille esiteltäväksi. Tämä oli väärin, ei ihmisiä näin saa kohdella, sanoi varsinkin Hedwig.

Sen verran periksi suurimmat johtajat antoivatkin, että vain Rudolf lähti matkatöihin Oranienburgiin ja muu perhe jäi omaan kotiinsa. Eikä isän siirrostakaan tullut pitkäaikainen, vaan keväällä 1944 hän palasi Auschwitziin.

Tämä nerokkaasti ideoitu kertomus on alunperin englantilaisen Martin Amisin samannimisessä romaanissa (2014). Mainita pitää myös puolalainen kuvaaja Lukasz Zal, joka osaltaan on saanut aikaan Hössin perheen luksusolosuhteet. Tuttu mestarikuvaaja jo ennestään Pawel Pawlikowskin elokuvista Ida (2013) ja Cold War (2018). Pitkälti puolalaisia ovat tämän uudenkin elokuvan tekijät, ja Puolassa elokuva myös kokonaan kuvattiin.

The Zone of Interest sai parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan Oscarin. Palkinnosta kiittäessään Jonathan Glazer viittasi Gazan tilanteeseen sanomalla, että hänen elokuvansa kertoo myös nykyajasta: ”Älkää vain katsoko, mitä he tekivät silloin, vaan katsokaa, mitä me teemme nyt. Elokuvamme osoittaa, mihin ihmisyyden kieltäminen, dehumanisaatio, pahimmillaan johtaa. Se on muokannut menneisyyttämme ja myös nykyisyyttämme.”

kari.naskinen@gmail.com

Pankit eivät itsekään tiedä tekemisistään

Kuulun siihen porukkaan, jota pankit kusettavat. Joskus viitisentoista vuotta sitten sijoitin pienen summan rahaa osuuspankin yhteen rahastoon, joka nyt on ilmennyt kankkulankaivoksi. Sijoitukseni arvo on pienentynyt 5,9 prosenttia. Onneksi en ole miljonääri, joka samalla arvonalennuksella on menetänyt rahaa ehkä 5900 euroa tai 59 000 euroa.

Aikoinaan minulle maallikolle sanottiin pankissa, että tämä on kaltaiselleni maallikkosijoittajalle turvallinen vaihtoehto, koska ko. rahaston kohdalla riski on häviävän pieni. Väärin tiedetty ja väärin sanottu. Nyt pankit sitten ovat menetelleet niin, että ovat panneet koko tämän rahaston jumiin eli siellä olevia omia rahojaan ei kukaan sijoittaja voi nostaa pois.

Tätä tapausta on nyt viikon verran jauhettu lehdissä. Oudoin tieto näissä jutuissa oli viime lauantain Helsingin Sanomissa, jossa OP:n rahastoyhtiön toimitusjohtaja Juha Takala sanoi, että rahaston sijoituspäätökset ovat OP-ryhmästä riippumattomia. Kuka hitto niitä päätöksiä sitten tekee?

Täysin hämärää touhua, ja sitten kun tulee kymmenien tai satojen miljoonien kupruja, lyödään luukut kiinni ja sanotaan, että ei me tällaisia sijoituksia ole tehty, kärsikää nahoissanne, tämä on normaalia pankkitoimintaa, johon riskinotto aina kuuluu.

Eikä tämä minullakaan ole ensimmäinen kerta. Jo ennen tätä ”vähäriskistä” rahastoseikkailua olin mennyt yhteen rahastoon (huom! pankin sijoitusneuvojan suosittelemana), joka liittyi jotenkin sijoitustoimintaan Aasiassa. Kun oli kulunut vuodenpäivät, oman sijoitukseni arvo oli romahtanut valtavasti enemmän kuin nyt tässä tuoreessa tapauksessa. Silloin sentään sain jäljelle jääneet rahani takaisin, mutta kaikkine pankin ”palvelumaksuineen” menetin useita tonneja.

Varsinkin heikkohermoisille maallikoille koko tämä sijoitustoiminta on aivan väärä tapa hoitaa raha-asioitaan. Puolen prosentin koron säästötili ja sukanvarsikin ovat parempia.

kari.naskinen@gmail.com

Kadonnutta aikaa etsimässä

Viime viikolla meni puoli päivää, kun etsimme kahviloista ja kaupoista Madeleine-leivoksia ja lehmuksenkukkateetä. Ei ollut, mutta lopulta yhdestä kaupasta löytyi muottilevy, jolla sai kerralla uunissa valmiiksi yhdeksän leivosta. Teetä ei missään myyty, mutta verkkokaupoista olisi saanut niin kuin mitä tahansa. Ohjeet madeleineleivosten tekemiseksi löytyi netistä, mutta se ihmetytti, että niitä sanotaan leivoksiksi, vaikka enemmän ne ovat simpukankuorelta näyttäviä pikkuleipiä. Leivoksissahan on aina jotain hillo- tai muita herkkuja päällä tai välissä. Ehkä hyväksytään sellainen kompromissi, että madeleine on leivonnainen.

Leivontamme onnistui hyvin ja näin pääsin siihen kadonneeseen aikaan, jota Marcel Proust tavoitteli maailmankirjallisuuden suuriin teoksiin kuuluvassa 10-osaisessa kirjasarjassaan Kadonnutta aikaa etsimässä (1908-22) suomeksi ilmestyessään 3700 sivua. Ihmetyttää vain, ettei Proust Nobelin palkintoa saanut, ja kun katsoo luetteloa Proustin viimeisten elinvuosien palkinnonsaajista, niin joitakin outoja nimiä siellä on: Jacinto Benavente, Karl Gjelleruo, Verner von Heidenstam, Henrik Pontoppidan ja Carl Splitter. Jonkinlaista erikoisuudentavoittelua Nobel-raadilla edelleenkin usein on.

Madeleineleivos joka tapauksessa nousi maailmanmaineeseen Proustin romaanin ansiosta. Proustin omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa kirjan kertoja pääsee niiden makuun heti ensimmäisessä osassa, ja paljon myöhemmin paljastuu, että kertojan etunimi todellakin on Marcel. Madeleineleivosta on hänesta mallia ottaen kastettava lehmuksenkukkateehen, mutta koska emme sitä löytäneet, kastoimme johonkin muuhun teelaatuun. Hyvältä maistui, vaikka päältä unohtuikin tomusokeri. Keittokirjoista ja netistä kyllä löytyvät ohjeet, mutta tässä yksinkertaistaen näihin leivonnaisiin tarvitaan mm. voita, kananmunaa, vehnäjauhoja, kardemummaa ja mansikkajauhetta (voi korvata hienoksi raastetulla sitruunankuorella). Lahdessa muuten kuulee sanottavan kastamista sellaisella murteella, että se on toppaamista.

Vaikka en vielä ole sarjan puolivälissäkään, on Proustin etsintä jo tähän mennessä ollut niin täyteläistä ja moniin suuntiin menevää, että otan asian tässä edes pienesti esillä, koska runsaudenpula on valtava. Proustin kudos on valtava. Siinä on monenlaisia elementtejä näennäisesti hajallaan, mutta tietenkin ne liittyvät aina josakin vaiheessa toisiinsa. Tapahtumia on paljon, ne kertovat Proustin muistoista, minkä lisäksi on yleistä psykologista pohdiskelua kirjallisuudesta, kuvataiteesta, muistista ja ajasta.

Paljon esillä olevaan maailman kuvataiteeseen liittyy perheen ystävä Charles Swann, joka on Proustilla peitenimi kuuluisalle John Ruskinille, Oxfordin yliopiston taiteen professorille. Ruskin eli 1800-luvulla ja hänen sanotaan vaikuttaneen paljon myös Thomas Carlylen, Leo Tolstoin ja Mahatma Gandhin ajatuksiin – epäilemättä myös Matti Klingen, kuten olen havainnut lukiessani paljon Klingen päivä- ja muita kirjoja. Eikä ollut yllätys, että yhdessä nyt saamassani joululahjakirjassa Klinge kertoi 60-vuotispäivänään tarjoilleensa vieraille madeleineleivoksia lehmuksenkukkateen kanssa. Madeleineleivonnaisen nimestä on laajaa ja monivaiheista historiaa, mutta jääköön nyt.

Suomalaisista kirjailijoista Proustiin yhdistyy ainakin Volter Kilpi, joka mainitsi tulleensa tietoiseksi Proustin tyylilajista jossain niillä vaiheilla, kun romaanisarjan päätösosa oli 1927 ilmestynyt suomeksi. Volter Kilven elämäkertateoksessa (2022) kerrotaan V.A. Koskenniemen kirjoittaneen Kilven Alastalon salissa -kirjasta, että siinä missä Proust toi löytöretkeltään kappaleen sielunhistoriaa, Kilpi tavoitti kulttuurihistoriallista aika- ja tyyppikuvausta, joilla on määrätty ajallinen ja paikallinen leimansa. Kilpi itse sanoi kesken Alastalon kirjoittamisen kuulleensa Proustista ja peräti säikähtäneen lukiessaan Proustin tyylistä, joka kävi liiaksi samaan hänen oman otteensa kanssa. Sitten kuitenkin helpotti, kun Kilpi sai itse Proustia luettavakseen: ”...minä esitin luonnontervettä elämää ja ihmisiä samoilla keinoilla, joilla Proust elävöitti sielullisesti sairaita ja yliherkistyneitä ja pidin, että oma otteeni oli sikäli väkevämpi, kuin elämän myönteisyyden hahmottaminen aina on väkevämpi teko kuin elämän sairauden.”

Kilpi saattoi hämmentyä esimerkiksi siitä, että Proust kulutti valtavia sivumääriä kaikenlaiseen neuroottiseen jahkaamiseen siitä, pitäisikö tyttöystävää Albertinea kosia, kun samalla tulee selvästi esille Proustin biseksuaalisuus.

Yhdessä kohtaa kertoja (Proust) kuvaa miespalvelijansa Francoisen kanssa romanttista kävelyä Bois de Boulognen puistossa Pariisissa. Olavi Paavolainen puolestaan kuvaa samaa puistoa kirjassaan Nykyaikaa etsimässä (1929), jossa hän pohtii kaupungistumista ja elämän koneellistumista. Vaikka kyllä Proustkin etsii myös nykyaikaa kirjoittamalla erilaisista teknisistä keksinnöistä, kuten puhelimesta ja röntgenlaitteesta. Toisaalta Proustin kirjan nimestä huolimatta kirjailija ei varsinaisesti haikailekaan menneeseen, vaan on koko ajan kiinni nimenomaan oman elämänsä hetkessä ja todellisuudessa. Ellei sitten lehmuksenkukkateehen kastettava madeleneleivos nostata esiin niin hienoa tuoksua, että se herättää hänessä valoisan muiston lapsuuden puutarhan tuoksuista. Sekin tulee lukiessa mieleen, että Marcelille oma aika on jatkuvasti vaikeaa elää, joten hän yrittää paeta aikaa.

Guinnessin ennätysten kirjan mukaan tämä on maailman pisin romaani, 9 609 000 merkkiä, kirjoitettu 3724 sivulle. Alunperin se julkaistiin seitsemässä osassa vuosina 1913-27, kolme viimeistä osaa kirjailijan kuoleman jälkeen. Suomessa se julkaistiin kymmenessä osassa 1968 - 2006.

Ranskan kieltä en ymmärrä, mutta kyllä tähän yhteyteen pitää panna madeleinen raaka-aineohje:

Ingrédients
90 g de farine
1/4 de sachet de levure chimique
60 g de sucre
2 oeufs
100 g de beurre fondu
(temps 20 minutes)

KEIHÄSTÄ 96 METRIÄ

Menneestä maailmasta kirjoittaa myös Veijo Meri romaanissaan Suku (1968). Siinä eletään kuumaa kesää 1939 ja huipputapaus oli, kun Heikkilä heitti keihästä 96 metriä. Olisi mennyt pitempäänkin, mutta keihäs osui puuhun kolmen metrin korkeuteen, ja ne arvioivat, että siitä olisi tullut ainakin kaks metriä lisää. Se oli kova heitto, sillä Yrjö Nikkanen oli edelliskesänä parantanut Matti Järvisen maailmanennätyksen 77 metriin ja risat.

Heikkilä kiskaisi tuloksensa kuitenkin harjoituksissa. Sitten Heikkilä meni Viipuriin kilpailuihin, mutta siellä ei päässyt edes 70:een. Heikkilän heitot nousivat liian pystyyn ja Heikkilä sanoi, että se jättiläisheitto kotona Riihimäellä oli muuttanut hänen kätensä heitto-ominaisuuksia.

Nyt tiedetään, että Heikkilää pitemmälle ovat paremmilla liito-ominaisuuksilla varustetuilla keihäillä heittäneet vain Uwe Hohn, Tom Petranoff ja Jan Železný

kari.naskinen@gmail.com

Paavilta putosi pipo ja Kuplasta irtosi rengas

Lehtikuvaajat onnistuvat monta kertaa saamaan tallennetuiksi yllättäviä tilanteita. Tällaisia otoksia on nyt Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien kuvaajana 1975 - 2008 toimineen Erkki Raskisen (s. 1947) näyttelyssä Galleria Uudessa Kipinässä (Lahti). Ennen näitä lehtikuvaajahommia hän oli 1972-73 Kyproksella ja Egyptissä Suomen YK-pataljoonan kuvaajana.

Näyttelyssä on 24 kuvaa, joista kaksi tuoreinta, tänä vuonna otettua kuvaa Raskinen on napsinut puhelimen kameralla.

Tähän jutun alkuun valitsin kaksi vauhdikasta kuvaa. Vuonna 1989 paavi Johannes Paavali II vieraili Suomessa, ja kun Helsinki-Vantaan lentokentällä tuuli kovasti, lennähti paavin pieni kalotti (zucchetto) päästä maahan. Raskinen sai tästä Papal hat -kuvastaan kunniamaininnan kameranvalmistaja Nikonin kansainvälissä kilpailussa 1993 ja pronssimitalin maailman suurimmassa kansainvälisessä näyttelykilpailussa Austrian Supercircuitissa 2001. Toinen otsikkokuva on Artukaisten jokamiesluokan kilpailuista 70-luvulta.

Eskoa ja Ikeä hymyilyttää päiväkävelyllä 1991.

Näyttelyn esittelytekstissään Raskinen sanoo, että usein tilanne on tullut salamannopeasti, joskus sitä on odotettu tuntikausia räntäsateessa, tuulessa, paahtavassa helteessä. Parhaita ovat ne hetket, kun tietää vanginneensa kuvaan sen ”jonkin”. Tilanteet eivät uusiudu. Yksi huikeimmista Eihän sitä koskaan tiedä -tilanne tuli työmatkalla Tallinnaan kesäkuussa 1988: ”Matkan tarkoitus oli toimittaja Timo Haapalan kanssa tehdä reportaasi suomalaisiin turisteihin kohdistuneista ryöstöistä. Juttua tehdessämme Tallinnan keskustassa eräs mies tuli keskustelemaan kanssamme. Kun kerroimme hänelle olevamme lehtimiehiä, hän innostui ja kertoi tulevan yön tapahtumasta laululavalla. Mies kavereineen haki autollaan meidät hotellilta ja niin olimme ainoina ulkomaalaisina lehtimiehinä todistamassa laulavaa vallankumousta 70 000 virolaisen kanssa.”

Kuvan Raskinen otti varhain aamulla, kun väki laululavalta lähti koteihinsa. Raskinen kuvasi kukkia esiintymislavalla, kun poikajoukko nousi lavalle ja alkoi heiluttaa Viron lippua. Viisi kuvaa hän ehti ottaa lipunheiluttajista, ennen kun pojat hyppäsivät pois poliisinpelossa. Kipinän näyttely alkaa tästä tapahtumasta pienellä kuvakoosteella. Lippukuva ”Vapauden huuma” valittiin Suomessa 1988 vuoden uutiskuvaksi ja vuoden lehtikuvaksi.

Näyttelyn muut taiteilijat ovat Mette Matilda, Satu Metsola sekä surrealistisen video- ja installaatioteoksen tehneet Silja Kejonen ja Outi Vuoriranta. Kotimatkalla poikkesin vielä Malvan alakerran Kahiwa-kahvilassa, jossa on Noora Kosusen maalauksia lohdusta ja mielen arvoituksista.

kari.naskinen@gmail.com

Antoine Doinel laakson liljan perässä

Francois Truffautin Varastettuja suudelmia (1968) on kuin elokuva-aiheinen visailu. Heti sen alussa on kuvattuna Ranskan elokuva-arkiston suljettu ovi, millä viitataan siihen, kun kulttuuriministeri André Malraux erotti arkiston perustajan Henri Langloisin arkiston johtajan virasta keväällä 1968. Langlois oli keskeinen vaikuttaja siinä sukupolvessa, joka loi ranskalaisen elokuvan uuden aallon. Truffaut oli näiden kinofiilien yksi tärkeimpiä tekijöitä, ja Varastettuja suudelmia hän omisti nimenomaan Langloisille.

Elokuva jatkuu. 400 kepposen (1959) Antoine Doinel on nyt armeijaiässä, mutta sotaväestä Antoine passitetaan kesken palveluksen takaisin siviiliin, koska hän on sopimaton armeijaan – ”nolla käytöksessä” Jean Vigon elokuvan (1933) nimeä lainaten. Huonosti menee sen jälkeen työmarkkinoillakin; Alsina-hotellin portieerina häntä ei pitkään katsota, mutta sitten löytyy paikka yksityisetsivätoimistossa, jossa Antoine sanoo olevansa kuin Antoine Caution eli sukunimikaima Eddie Constantinen näyttelemälle yksityisetsivälle Lemmy Cautionille Jean-Luc Godardin Alphavillessä (1965). Seuraava työpaikka on kenkäkaupassa, jonka johtaja kehuu, että siellä käyvät kansainvälisetkin asiakkaat, kiinattaretkin (ei mainitse, kävikö myös Godardin kiinatar, 1968). Yhden asiakkaan mukana on kaksi lasta, joilla ovat kasvoillaan Ohukaisen ja Paksukaisen naamarit.

Ennen elokuvan loppua Antoine ehtii vielä tv-korjaajaksi. Luultavasti onnikin jo hymyilee, sillä vihdoin Jean-Pierre Leaud kävelee suloisesti Claude Jaden (kuvassa vas.) kanssa Avenue de Breteuilin kapeassa puistossa. Tätä ennen Antoine oli kuitenkin vakavimmin yrittänyt rakkaussuhdetta kenkäkauppiaan tyylikkään puolison kanssa, vaikka ikäeroa paljon olikin. Oppia hän oli yrittänyt saada Honore de Balzacin romaanista Laakson lilja (1835), jota ajankohtaan ja kaupunkilaiselämään sorvaten voi lainata Antoinen ajatuksiin soveltaen, että madame Tabardin (Delphine Seyrig) ”kasvot olivat kuin taideteos, hänen vartalossaan oli sitä tuoreutta, jota ihailemme juuri puhjenneissa lehdissä, hänen henkensä oli syvällinen kuin Champs-Elyseen asukkaan…”

Antoine Doinel saa kokea tämän rakkautensa siihen mennessä tuntemansa huipun, joka varmaan meni korkeampiin sfääreihin kuin ilotalokäynnit. Arvuuteltavaksi vain jää, miten kauan kestää käsikädessäkävely Christine Darbonin kanssa. Siinäkin mielessä kuitenkin loppu hyvin, että kovan painostuksen ja mielenosoitusten jälkeen Malraux lopulta palautti Langloisin virkaan, mutta rangaistukseksi vähensi arkiston ja museon rahoitusta.

Hieno elokuva, jonka näin ensimmäisen kerran vasta 1973, jolloin se vanhan arkistoni mukaan oli sinä vuonna näkemistäni elokuvista paras, jätti jopa Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) toiseksi. Luultavasti oli osunut omaan elämäntilanteeseen herkemmin kuin pontikankeitto ja poliisien tappaminen.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen matkakeskus syntyi Viipuriin

Hämeenlinnaan ja Tampereelle rakennettiin 1929 ensimmäiset bensa-asemien yhteyteen sijoitetut linja-autoasemat. Nämä olivat järkiratkaisuja, koska linja-autoasemien vieressä piti olla bensa-asema, jotta linja-autot saivat nopeasti täyttää tankkinsa ja turvautua tarvittaessa huoltotoimenpiteisiin. Viipuriin syntyi 1932 suorastaan varhainen matkakeskus, kun linja-autoasema valmistui rautatieaseman välittömään läheisyyteen, ja näiden kahden aseman välissä oli lisäksi 1929 valmistunut Shellin bensa-asema. Fil. tri Riitta Niskanen kirjoittaa linja-auto- ja huoltoasemien liikennesolmumaisesta yhteiselosta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa Solmukohtia. Riitta Niskanen on Lahden museoiden eläköitynyt rakennustutkija ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti.

Kuvassa on Viipurin linja-autoasema siltä puolelta, jossa ovat bussien lähtölaiturit. Funktionalismia ja klassismia edustavan rakennuksen suunnitteli kaupunginarkkitehti Väinö Keinänen. Vuonna 1936 sitä laajennettiin ja rakennuksessa olivat tilat myös matkatoimistolle, parturille, kahvilalle, ravintolalle sekä toimistotilat Linja-autoliikennöitsijäin liitolle, Viipurin kauppiasyhdistys Sampo ry:lle ja Maaseutumessut ry:lle. Viipurista syntyisin olleen isäni opastuksella kävimme 90-luvun alussa myös linja-autoaseman yläkerran Berry Barissa (Бeppи Бap), jossa silloin oli myös iloisia tyttöjä.

Viipurin Shellin bensa-aseman huoltohalleineen suunnitteli kuuluisa arkkitehti Otto-Iivari Meurman ja aseman ensimmäisenä hoitajana toimi Elias Kari. Meurman oli parikymmentä vuotta Viipurin kaupungin asemakaava-arkkitehtina, vuoteen 1937 asti. Riitta Niskanen kirjoittaa, että Meurman oli ensimmäinen suunnittelija, joka tutki asemien sijoittelua ja julkisen liikenteen järkiperäistä sijoittamista taajamissa. Meurman myös suositteli turvallisia hammastettuja autolaitureita, joilla meno- ja tuloliikenne eivät risteä. Tällaisia liikenneasioita oli pitänyt alkaa kunnolla suunnitella, koska autot ja polttoaineet olivat 1900-luvun alussa tulleet käyttöön. Ensimmäinen bensiinipumppu Suomessa oli asennettu 1912 Viipurin Revonhäntään siihen johonkin myöhemmän Shellin paikkeille. Sortavalassa huolto- ja linja-autoasemat sijoitettiin peräti samaan rakennukseen.

Täällä sisä-Suomessa rakennettiin seitsemän linja-autoasemaa ennen talvisotaa, yksi niistä Lahteen (kuvassa). Sen suunnittelivat kaupunginarkkitehti Kaarlo Könönen ja arkkitehti Irma Kolsi. Odotushallin keskelle tuli ympyränmuotoinen penkki, jonka keskellä oli salkohumala, myöhemmin se vaihdettiin palmuksi. Avajaisissa syyskuussa 1939 esiintyivät mieskuoro ja kaupunginjohtaja Unto Takki, joka Lahti-lehden uutisen mukaan oli sanonut, että Lahteen saapui päivittäin nelisen tuhatta bussimatkustajaa ja että kaupungista lähti ja sinne tuli 120 linja-autovuoroa.

Sotavuosina kaupunginjohtajaksi valittiin Olavi Kajala, jonka ideasta valmistui linja-autoaseman eteen halkaisijaltaan 70-metrinen liikenneympyrä 1949, Kajalan kaalimaa.

Tämän näyttävän liikennemaiseman täydennykseksi tuli 1950 Jalkarannantien Shell, kuusi polttoainemittaria, neljä huoltohallia ja yläkerrassa Shellin piirikonttori. Rakennuksen julkisivumateriaali on samaa hiekanruskeaa klinkkerilaattaa kuin linja-autoaseman torni – hienoa suunnittelua, mutta niinpä Riitta Niskanen kirjoittaa, että AK:n Moottori-lehdessä Shellin asemaa kehuttiin Euroopan hienoimmaksi ja Suomen nykyaikaisimmaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Totalitarismi loi kauhun

Väljästi Franz Kafkan elämää sivuavassa elokuvassa Kafka (1991) sanoo tohtori Murnau, että joukkoa on helpompi hallita kuin yksilöä, koska joukolla on yhteinen tarkoitus, kun taas yksilöiden tarkoitukset ovat aina kyseenalaisia ja monenlaisia. Totalitarismin vainoamaksi on joutunut sairausvakuutusvirastossa työskentelevä harrastajakirjailija Kafka, ja myös oikea Franz Kafka kamppaili postuumisti julkaistuissa kirjoissaan totalitaarista hallintoa vastaan. Hullu tohtori Murnau voisi olla nimeltään myös Mabuse, sillä Steven Soderberghin mustavalkoinen elokuva noudattaa tyyliltään 1920-luvun saksalaista ekspressionismia. Se on juuri nyt ajankohtainen asia Suomessakin, kun täällä sai juuri ensiesityksensä F.W. Murnaun Dracula-elokuvan Nosferatun (1922) tuore uusioversio Robert Eggersin ohjaamana. Mabuse (1922) taas on Fritz Langin elokuva.

Soderberghin osoite tulee joka tapauksessa selväksi. Elokuva on sekoitus Kafkan elämää sekä hänen romaanejaan Oikeusjuttu ja Linna sekä novellia Muodonmuutos. Elokuvankin Kafka asuu ja työskentelee Prahassa, eikä saa novellejaan julkaistuksi. Yksi niistä kertoo miehen muuttumisesta torakaksi. Joutuessaan Prahan linnassa olevien paholaismaisten johtajien ja tiedemiesten kynsiin Kafka sanoo heille, että ”minä yritin kirjoittaa kauhua, mutta te loitte sitä”.

Elokuvan alussa Kafka kävelee kadulla, jossa yhteen seinään on kiinnitetty mainos jostain Odysseus-esityksestä. Sitten Kafkankin harharetket alkavat, kun hän joutuu sattumankauppaa maanlaiseen vastarintaryhmään. Aivan kyklooppia tai merihirviötä ei Kafka kohtaa, mutta jos mahdollista niitäkin vahingollisempia. Kafkamaisen absurdina trillerinä etenevässä kertomuksessa Kafka soluttautuu Prahan linnassa toimivan salaisen totalitarismiliikkeen sisälle ja joutuu tietenkin suuriin vaikeuksiin.

Yhdessä vaiheessa Kafka tapaa Prahassa Musilin alueella Gabrielan, josta ei heti ota selvää, onko lintu vai kala. En tiedä, onko Prahassa Musilin aluetta, mutta Robert Musil oli, ja isossa romaanissaan Mies vailla ominaisuuksia (1933) hän kyseenalaisti voimakkaasti yhteiskunnallisen kehityksen suunnan. Gabrielalle Kafka sanoo, että poliisiinkaan ei voi luottaa, mutta tilanteet ovat niin sekavia, että Gabrielankin on vaikea sanoa tuohon mitään.

Paikoin elokuvakin on sekava, mutta Kafkan roolissa Jeremy Irons on hyvä, juuri sellainen kuin vainottuna takaa-ajettuna on tietämättä todellisia syitä vainoon. Tietenkin hän on aggressiivisen vallankumousryhmän jäsen, mutta siinäkin yhtä uumelo kuin muutenkin elämässään. Hänellä ei ole mitään yhteiskunnallista ideologiaa ajettavanaan, kunhan vaan yrittää pitää kiinni työpaikastaan ja haaveilee kirjailijanurasta. Tulee myös mieleen Harry Lime, joka seikkailee Wienissä samalla tavalla kuin Kafka nyt Prahassa. Harry Lime puhuu myös naapurimaasta Sveitsistä, jossa oli kehutulla demokratialla saatu kehitettyä käkikello – Kafka ei keksi Prahasta mitään hyvää, ja näkisivätpä Kafka ja Lime nyt Wienin, taas kerran 86 vuoden jälkeen…

kari.naskinen@gmail.com