Tuijottaja

Kuvassa on arkkitehtuuripiirros vuodelta 1956, jolloin Lahdessa oli alkanut hanke kirjasto- ja teatteritalon rakentamisesta Fellmaninpuistoon. Piirroksen oikeassa reunassa ovat Starckjohannin liiketalo ja siitä seuraavana Valtakulman talo, Aleksanterinkadun päässä näkyy hahmoteltu kirjasto- ja teatteritalo, jonka vieressä korkeat kerrostalot Pellonkulma ja Suojalinna. Arkkitehtuurikilpailun oli voittanut nimimerkki Tuijottaja, jonka takana olivat arkkitehdit Olli Saijonmaa ja Sakari Siitonen.

Myös Sibeliustaloa suunniteltaessa oli yhtenä sijoituspaikkavaihtoehtona Fellmaninpuisto. Sibeliustalo rakennettiin Vesijärven rantaan, mutta kirjasto- ja teatteritalo jäi tekemättä. Asian otti ohimennen esille Viipuri-aiheisessa seminaarissa Lahden kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen, jonka erikoisalana on arkkitehtuuri- ja kaupunkihistoria. Viipuri-seminaarissa siksi, että aivan alunperin kaavailtiin uuteen ”kulttuuripalatsiin” myös taidemuseota ja konserttisalia, mutta kun Lahteen tullut Viipurin musiikkiopisto sai oman konserttitalohankkeensa valmiiksi, ei ainakaan toista konserttisalia tarvittu.

Kun Lahden kaupunki 1.11.1955 täytti 50 vuotta, teki kaupunginvaltuusto juhlapäätöksen teatteri- ja kirjastotalon rakentamisesta. Vuonna 1985 oli taas juhlapäätöksen vuoro: valtuusto päätti, että Launeelle tehdään uimahalli, mieluummin 50 metrin altaalla, mutta myöskään tämä päätös ei vielä ole toteutunut.

Teatteri- ja konserttipalatsia koskeneeseen arkkitehtuurikilpailuun tuli 20 ehdotusta, joiden tekijöiden joukossa voidaan katsoa olleen lähes koko silloisen arkkitehtijoukon kärki, mm. Aarne Ervi, Mona ja Lars Hedman, Marjatta ja Martti Jaatinen, Ahti Korhonen, Erik Kråkström ja Reino Lammin-Soila.

Tuolloin Lahden kaupunginjohtajana oli hyvin kulttuurimyönteinen Olavi Kajala. Niinpä kun ennen Felix Krohnin konserttitalo-operaatiota kaavailtiin laajemman kulttuuripalatsin rakentamista, se oli tarkoitus nimetä Olavinlinnaksi. Muutaman vuodenkuluttua hanke haudattiin vähin äänin, kun ensin oli pohdittu Tuijottajan tilojen karsimista kymmenellä prosentilla ja muidenkin kuin Tuijottajan toteuttamista.

Heti juhlapäätöksen jälkeen oli kuitenkin oltu niin varmoja asiasta, että palatsin eteen sijoittamista varten oli hankittu kuvanveistäjä Emil Wikströmin Aino-suihkuveistos, joka oli ollut Helsingissä liikemies Uno Staudingerin yksityistalon pihassa. Koska taidepalatsia ei syntynyt, sijoitettiin Aino nykyiselle paikalleen historiallisen museon edustalle. Aino oli ensimmäinen pelkästään Lahden kaupungin omilla varoilla ostettu julkinen taideteos.

Viipuri-seminaarissa Riitta Niskanen kertoi, että ennen sotia Lahdessa oli vain neljä julkista veistosta: Urho Heinäsen ja Willehard Martinin saksalaisten sotilaiden hautamuistomerkki vanhalla hautausmaalla (1920), Viktor Janssonin Sankaripatsas (1921) kaupungintalon puistossa, Hiihtäjä urheilukeskuksessa ja Lumisota (1939) Koulupuistossa. Viipurilaisten saapuminen Lahteen oli sitten piristysruiske myös taiteiden alalla, ja kun poliitikot Kajalan johdolla olivat samaa mieltä, alkoi Lahden taide-elämän voimakas nousukausi, vaikka kulttuuripalatsia ei vielä tuolloin saatukaan – nythän niitä on jo kolme.

TIEDOT KUOPIOSTA

Tiedot tähän juttuuni sain Lahdessa toimivan Soveltavan estetiikan instituutin julkaisemasta kirjasta Paradokseja paratiiseissa (2006), jossa Riitta Niskanen kirjoittaa Lahden kulttuurihankkeista otsikolla ”Ei ainoastaan leivästä”. Lahden kirjastossa sitä ei ollut, mutta kaukolainauksena sain sen Kuopion kirjastosta.

kari.naskinen@gmail.com

Nuoruuden osaamattomuus koituu kohtaloksi

Englantilainen elokuva Rannalla on surullinen kertomus kahdesta nuoresta, joiden epävarmuus ja virheet johtavat kohtalokkaisiin seurauksiin. Edwardilla ja Florencella on erilaiset perhetaustat, mutta se ei nuoria haittaa. Sen sijaan osaamattomuus tietyissä tilanteissa ja puhumattomuus vaikeista asioista saa aikaan lopulta konfliktin, josta ei ole ehjää ulospääsyä.

Kaikki huipentuu hääyöhön, joka tosin toteutuu jo illalla valoisaan aikaan. Sen aikana käydään monien takaumien avulla läpi niitä vaiheita, jotka ovat nykytilanteeseen 1962 tuoneet. Florencen koti on selvästi ylempää keskiluokkaa, kun taas Edwardin tausta on matalammalla, ja lisäksi kotioloihin tuo säröä äidin tapaturmassa saama aivovamma.

Florencella on jo oma kamarimusiikkiyhtye, jonka kanssa hän unelmoi Mozart-konsertista Lontoon Wigmore Hallissa. Edward on lukenut yliopistossa menestyksellisesti historiaa, mutta on muuten junttimainen ja kuuntelee vain rokkia. He joka tapauksessa rakastuvat ja suhde alkaa toimia aika normaalisti. Tarina perustuu Ian McEwanin menestysromaaniin (2007), josta McEwan itse on tehnyt elokuvaan käsikirjoituksen ja jonkin verran laajentanut sitä. Ohjaaja on Dominic Cooke, joka tätä ennen on tunnettu hienon Shakespeare-sarjan Onton kruunun kolmesta tv-elokuvastaan (2016).

Rannalla on taitavasti etenevä kertomus niistä karikoista, joita nuoret jo yhteisen taipaleensa alkuvaiheissa kohtaavat. Ne kuitenkin selvitetään, koska kaiken voittaa suuri rakkaus. Kun näin kaiken kokeneena aikuisena katsoo Edwardin ja Florencen hapuilevaa tarttumista uuteen elämänvaiheeseen, palautuvat mieleen ne oman nuoruuden tapaukset ja tilanteet, jotka eivät todellakaan olleet aina helppoja. Se tässä ehkä kuitenkin pitää ottaa huomioon, että nuoretkin ovat nyt toisenlaisia kuin 60-luvulla, ehkä.

Edwardin ja Florencen muutamat vaikeat jutut näyttävät elokuvassa jopa komediallisilta, mutta yhtään ei hymyilytä, koska päällä on koko ajan painostava tunne siitä, että lopussa ei kiitos seiso. Huomasin tämän viimeistään siinä kohtaa, kun Florencen isä pelaa tennistä Edwardin kanssa ja polttaa lapsellisesti päreensä hävitessään yhden pienen osan pelistä. Ei naurattanut. Isällä on pieni elektroniikkatehdas ja auto on Humber Hawk.

Häät pidetään Englannin kanaalin rannalla Dorsetissa, jossa on Chesilin ranta. Sen kuvauksellisuuden on käyttänyt hyväksi Sean Bobbitt, joka on tunnettu kuvaaja monista aiemmista mestariteoksista. Kanaalista erottuu luonnon muodostaman aallonmurtajan taakse laguuni, ja aallonmurtajalla on erivärisiä ja -kokoisia pyöreitä kiviä. Yhden ison kiven Edward viskaa suutuspäissään veteen, mutta mikään ei auta. Väärinkäsitykset ja hätiköidyt johtopäätökset eivät pyöristy, kun niiden särmiä ei anneta ajan hioa.

Florencen roolissa Saoirse Ronan jatkaa upeita suorituksiaan, viimeksi tätä ennen Lady Birdissä (2017). Kuuluu tämän hetken aistillisimpiin filminäyttelijöihin. Seuraavaksi hänet nähdään Yhdysvalloissa juuri ensi-iltaan tulleessa Tshehovin Lokissa Ninan roolissa. Edward on roolina suoraviivaisempi, sen näyttelee jämäkästi Billy Howle.

Elokuvassa selviää sekin, mistä on saanut alkunsa sanonta ”mennä reisille”, siis kun jokin asia menee ihan pieleen.

kari.naskinen@gmail.com

Ole ensimmäinen, ole muita nokkelampi tai huijaa

Otsikon sanonta on ison finanssilaitoksen ison johtajan neuvo lähimmille alaisilleen elokuvassa Margin Call (2011) - näillä pärjää. Vuosina 2007-08 alkanut USA:n rahoituskriisi oli kuitenkin niin iso järistys, että enää ei auttanut edes huijaaminen. Elokuva kertoo yhdestä vuorokaudesta sen jälkeen, kun analyytikon laskelmat ovat paljastaneet, että kupla puhkeaa. Elokuvan ohjaajan J.C. Chandorin isä työskenteli investointipankissa, joten lähitietoa tapahtumien kulusta on ollut.

Elokuva on erinomainen, se tuli viime viikolla Hero-kanavalta, mutta tulee varmaan uudelleenkin, joten kannattaa lukea tarkkaan pientenkin kanavien ohjelmatiedot.

Kesällä 2008 alkoi USA:n pankkikriisi nopeasti heijastui lähes koko maailmaan. Elokuvassa oleva finanssifirma toimii Wall Streetillä, nimi ei tule esille, mutta se voisi olla esim. Goldman Sachs, Merrill Lynch tai Morgan Stanley. Firmalla oli julmettu määrä asuntolainoihin sidottuja arvopapereita, jotka analyytikon ennusteen mukaan olisivat pian nollan arvoisia. Jotain piti keksiä, ja valittiin huijaus, joka tässä tilanteessa kohdistui muihin finanssialan yrityksiin. Paperit pantiin pikamyyntiin hinnalla millä hyvänsä.

Firman iso pomo on nimeltään John Tudd. Elokuvantekijät eivät ole antaneet nimeä sattumalta – Lehman Brothersin toimitusjohtajan nimi oli Dick Fuld. Nyt on kulunut kymmenen vuotta tuon kriisin kärjistymisestä. Silloin rahoitusmarkkinoilla keinotellut Lehman Brothers ajautui Yhdysvaltain historian suurimpaan konkurssiin. Markkinatalous meni jumiin – mutta ei hätää, kapitalismi voi taas hyvin, sillä raha ei nuku koskaan. Eikä Tudd (tai Fuld) ole moksiskaan: näitä kriisejä tulee ja menee, ja Tudd luettelee pitkän rimpsun kriisien vuosilukuja, ja aina niistä on selvitty.

Finanssikriisin perimmäinen syy oli ahneus. Miljoonaluokan bonuksia haalittiin lyhyen tähtäimen tulosten perusteella. Tuloksia pankkien kannalta syntyi, kun ihmisille tyrkytettiin lainoja, vaikka ihmiset eivät lainoja olisi tarvinneet. Näin meneteltiin myös Suomessa 30 vuotta sitten ja saatiin aikaan pankkikriisi. Ihmiset tarttuivat syötteihin, huumautuivat rikastumisen mahdollisuudesta, vaihtoivat isompiin ja kalliimpiin asuntoihin, koska pankkien sijoitusneuvojat neuvoivat, että asunnoissa rahat ovat hyvin kiinni.

Asuntolainoja annettiin täysin holtittomasti. Laina-anomukset menivät läpi, vaikka minkäänlaisia takeita satojen tuhansien dollareiden lainojen takaisinsaamisesta ei ollut. Pankit itse eivät kuitenkaan kärsineet, koska ne myivät vaikeuksiin joutuneiden ihmisten lainapaperit eteenpäin muille keinottelijoille.

USA:ssa asuntojen hinnat olivat nousseet voimakkaasti 1990-luvulta alkaen vuoteen 2007 asti. Sitten kuitenkin tuli stoppi. Asuntojen hinnat eivät enää nousseetkaan, vaan oli alkanut raju lasku. Asiakas meni pankkiin, mutta siellä ei hänen lainaansa enää hoidettukaan, sillä 85 % asuntolainoista oli myyty velkakirjoina ulkopuolisille sijoittajille. Margin Call -elokuvassa ei asiakkaita näy ollenkaan, koska asiakkaat ovat pankeille vain sivuseikka, välttämätön paha.

Vuonna 2012 ilmestyi suomeksikin Charles Fergusonin kirjan Rosvojen valtio, jonka alaotsikko on: Yritysten rikollisuus, poliittinen korruptio ja Yhdysvaltain kaappaaminen. Siinä kerrotaan, että FBI oli jo 2004 varoittanut asuntopetosten aallosta. FBI:n rahoitusrikosraportissa (Financial Crime Report to the Public) jouduttiin kuitenkin nostamaan kädet pystyyn, koska ”merkittävällä osalla asuntolaina-alasta ei ole velvollisuutta ilmoittaa petoksesta”. FBI ei mahtanut mitään näille pankkirosvoille, jotka istuivat pankeissa ja ryöstivät asiakkaita.

MITÄ RAHALLA SAA?

Elokuvan päärooleissa ovat Kevin Spacey, Paul Bettany, Zachary Quinto, Jeremy Irons, Stanley Tucci ja Demi Moore. Yksi pikkupomoista kertoo alaisilleen saaneensa edellisvuonna tuloja 2,5 miljoonaa dollaria. Kannattaa olla tällä alalla. Kun häneltä kysytään, mitä hän niin isoilla vuosituloilla tekee, saa täsmällisen vastauksen:

”Ensin päältä meni puolet veroihin. Asuntolainan lyhennykseen panin 300 000, auton osti 150 000:lla ja vanhemmilleni lähetin 150 000. Ravintoloihin meni 75 000 ja vaatteisiin 50 000. Huoriin ja sen sellaiseen meni 76 520 dollaria, ja loput 373 480 dollaria panin säästöön.”

kari.naskinen@gmail.com

Taistelu Vesijärvenkadusta jatkuu Lahdessa

Lahden kaupungin teknisen ja ympäristölautakunnan puheenjohtaja Francis McCarron (Kok) ilmoitti kahdessa yleisönosastokirjoituksessaan, että Vesijärvenkatua ei olla kaventamassa autoliikenteen osalta. Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa lautakunnan vihervasemmisto kuitenkin kirjoitti vastineen, jossa sanottiin, että Vesijärvenkadun "kehittäminen" jatkuu. Vastineessa puhutaan kokeilusta, jossa autoliikenteellä nyt käytössä olevista ajokaistoista poistettaisiin kaksi väliltä Kirkkokatu - Lahdenkatu.

Tällaisten kokeilujen kohtalo on jokseenkin aina sama: kun pannaan rahaa rakenteellisiin muutoksiin, ei niitä purkamaan myöhemmin lähdetä. Tässä tapauksessa siis Vesijärvenkadun liikenne ahdettaisiin kahdelle kaistalle, minkä lisäksi henkilöautojen kadunvarsipysäköinti lopetettaisiin kokonaan kadun toiselta puolelta.

Näitä samanlaisia tavoitteita on muitakin katuja koskien. Juuri tänään kuulin, että Hämeenkadulta on tarkoitus vähentää autopaikkoja.

Vesijärvenkadun kaventamisella on ilmiselvästi tarkoitus myös ohjata liikennettä toriparkkiin. Kun pohjoisesta kaupungin keskustaan tulevat alkavat huomata, että Vesijärvenkatu on muuttunut ahtaaksi, he ehkä jatkavat ajamista pitkin Lahdenkatua ja kääntyvät sitten Lyseon kohdalta vasemmalle Rauhankadulle – ja hups, siinähän se toriparkki kohta onkin.

Muutenkin toriparkki ohjaa nyt kaupungin liikennesuunnittelua. Kadunvarsipysäköintiä vähennetään ja liikennevirtoja suunnataan niin, että autoja kulkisi entistä enemmän toriparkin lähelle.

Vastakirjoituksen lautakunnan puheenjohtajalle olivat allekirjoittaneet lautakunnan varapuheenjohtaja Sanna Mäkinen (SDP) sekä jäsenet Minna Lampinen (SDP), Heikki Moilanen (SDP) ja Nelli Nivala (vihreä). Demarien, kokoomuslaisten ja vihreiden lisäksi lautakunnassa ovat edustettuina lisäksi kepu, kristilliset, perussuomalaiset ja vasemmistoliitto, joten äänestykseen Vesijärvenkadun muuttaminen lopulta menee.

kari.naskinen@gmail.com

Eurooppa etsii taas itseään

Juna lähtee Baselista kohti Ruotsia. Sota on ohi, eletään vuotta 1946, ollaan Ingmar Bergmanin elokuvassa Jano (1949). Juna seisoo jollakin asemalla tuhotussa Saksassa. Yhdessä vaunussa äijät ryypiskelevät ja laskevat verhon ikkunan eteen. Ulkoa kuvattuna ikkunaan heijastuu raunioituneen talon hahmo.

Jos vastaavanlainen elokuva tehtäisiin nyt, heijastuisi ikkunaan kuvia autopaloista tai väkivaltaisista mellakoista. Eurooppa on taas tilanteessa, jossa se hakee vastauksia olemassaolonsa perimmäisiin kysymyksiin.

Kun Ingmar Bergmanin syntymästä tuli tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta, on tullut katsotuksi ja luetuksi tavallista enemmän hänen elokuviaan ja tekstejään. Janossa käydään junamatkan aikana läpi sitä eksistentiaalista kriisiä, johon elokuvan nuoripari abortteineen ja pettämisineen on joutunut. Allegoria on kuitenkin selvä: Eurooppa on kokenut kriisin, jonka kaikkia puolia ei edes ymmärretä, eikä osata helposti lähteä eteenpäin.

Ennen junamatkaa Rut (Eva Henning) muistelee kaunista kesäpäivää, jota oli viettänyt edellisen miesystävänsä kanssa. Aurinko paistoi, lammen vesi läikehti, mutta sitten polulla luikerteli käärme. Käärme oli päässyt paratiisiin. Nyt ovat Malmön, Göteborgin ja Chemnizin tapahtumat päässeet Euroopan ytimeen. Baselissa on aina ollut rauhallisempaa.

Elokuvan rinnakkaisjuonessa ollaan Tukholmassa, jossa Rutin puolison Bertilin (Birger Malmsten) edellinen vaimo Viola (Birgit Tengroth) on psykiatrin vastaanotolla. Viola on kovasti masentunut, mutta psykiatri lupaa, että Violalle kyllä pystytään rakentamaan uusi persoonallisuus.

Rut puolestaan on sairauslomalla. Hän on balettitanssija, joka oli joutunut keskeyttämään työnsä polvivamman takia. Sotien jälkeen piti Eurooppakin parantaa. Käärme oli saatu tapetuksi, mutta tuhoa oli syntynyt sekä materiaalisesti että henkisesti. Hoito kesti pitkään, mutta uusi persoonallisuus saatiin valmiiksi jossain 40-50 vuoden kuluttua. Nyt tilanne on taas kriisiytynyt. Jotkut vetävät kaihtimia ikkunoihin, mutta ulkopuolella tapahtumat jatkuvat.

Euroopassa syntyneeltä käärmeeltä olisi pää pitänyt katkaista jo 1930-luvun alussa. Vaikea on tilanne myös nyt 2010-luvulla, sillä käärme on monipäinen ja sen lonkeroita on hankala  kokonaan katkoa.

Bergmanin elokuva käsittelee myös huonoa omaatuntoa, ja kun tästä Ruotsin suuresta taiteilijasta ja näkijästä on kysymys, tulevat esille myös vihan ja katkeruuden kouristukset. Homoseksualisuuskin heitetään päin näköä Violan tapauksessa. Viola ei ole lespo, mutta juhannuksen hiljaisuudessa käärme on ujuttautunut Tukholmaankin. Tätä kohtausta elokuvasensuuri leikkeli, ja nyt katsomani dvd-versio vaikuttaa selvästi sensuurin hyväksymältä.

Tänään torstai-iltana on Chemnitzissä taas yleisötilaisuus. Puhumassa ovat ainakin Saksin osavaltion pääministeri Michael Kretschmer (CDU) ja Chemnitzin kaupunginjohtaja Barbara Ludwig (SPD).

kari.naskinen@gmail.com

Antisemitisti ja juutalainen kohtasivat Helsingissä

Säveltäjä ja kapellimestari Gustav Mahler tuli Pietarista junalla Helsinkiin 29.10.1907. Kolme päivää myöhemmin hän johti konsertissa Helsingin kaupunginorkesteria ja konserttipäivän aamuna hän tapasi myös Jean Sibeliuksen. Kaisaniemessä kävellessään Mahler kysyi Sibeliukselta: ”Mitä Teidän musiikkianne haluaisitte minun johtavan?” Sibelius vastasi: ”En mitään.”

Kysymys ei tietenkään tarkoittanut sen illan konserttia, vaan sitä, haluaisiko Sibelius ylipäätään joitakin omia teoksiaan Mahlerin johdettaviksi. Kuka muu säveltäjä tahansa olisi ollut innostunut Mahlerin kiinnostuksesta, sillä Mahlerista oli tullut musiikkimaailman ensimmäinen ”ilmiökapellimestari”, kuten Antti Vihinen luonnehtii juuri ilmestyneessä kirjassaan Sibelius & Mahler – Kohtaaminen Helsingissä. Mahlerin johtamat konsertit ja oopperat olivat aina isoja merkkitapauksia.

Sibeliuksen koppava asenne johti siihen, että Mahler ei milloinkaan johtanut hänen musiikkiaan. Yhden poikkeuksen Mahler oli kuitenkin tekemässä keväällä 1911, jolloin hän oli valinnut ohjelmaansa New Yorkissa Sibeliuksen viulukonserton, mutta oli niin sairas, ettei pystynyt sitä johtamaan.

Sibeliuksen natsiyhteyksistä tohtorinväitöskirjan tehnyt Vihinen kirjoittaa yhden selitysmallin Sibeliuksen käytöksestä juutalaista Mahleria kohtaan: antisemitismi. Sibeliuksen jotkin päiväkirjamerkinnät 1910-luvulta olivat luonteeltaan juutalaisvastaisia, ja Vihinen olettaa, että tällä oli Sibeliuksen ajatusmaailmassa jalansijaa jo syksyllä 1907 hänen tavatessaan Mahlerin.

Sibeliuksen kertomus kohtaamisestaan Mahlerin kanssa julkaistiin 1930-luvun puolivälissä, jolloin Sibelius oli jo suostunut Joseph Goebbelsin perustaman antisemitistisen säveltäjäjärjestön varapresidentiksi.

Sibelius-tutkija Erik Tawaststjerna on selittänyt Sibeliuksen töykeyttä silläkin, että tämä koki alemmuudentunnetta Mahlerin rinnalla, mikä purkautui jyrkkyytenä ja peiteltynä maailmanmiehen käytöksenä: ”Sibelius näyttää tunteneen melkein hysteeristä pelkoa esiintyä kumartelijana Mahlerin edessä.”

Sibelius tiesi tilanteen ja tunsi Mahlerin suuren maineen. Säveltäjänäkin Mahler oli jo kova nimi, mutta Sibelius vasta kokeilu- ja etsintävaiheessa. Mahlerille hän ei voinut sitä myöntää, mutta omalle kustantajalleen hän oli myöhemmin antanut listan niistä kapellimestareista, joille halusi lähetettävän Sadun ja toisen sinfonian nuotit, ja listalla oli myös Mahlerin nimi.

Ennen omaa konserttiaan Helsingissä Mahler kävi kuuntelemassa Robert Kajanuksen johtamaa populaarikonserttia, jotta sai ensituntuman orkesteriin, jota seuraavana päivänä alkaisi harjoituttaa omaa Beethoven-Wagner-konserttiaan varten. Tuolloin Mahler kuuli myös Sibeliuksen Kevätlaulun ja Valse tristen ja kirjoitti vaimolleen Alma Mahlerille:

”Yhdessä kappaleessa kuulin aivan tavanomaista kitschiä tiettyjen pohjoismaisten harmonisointimaneerien kansallisella kastikkeella tarjoiltuna. Samanlaisia ovat muuten kaikki nämä herrat kansallisnerot. Venäjällä ja Ruotsissa on ihan samanlaista – ja Italiassa nämä huorat oikein touhuavatkin.”

GALLEN-KALLELA
SUOMI-OPPAANA

Wienissä ovat muistolaatat sekä Mahlerille että Sibeliukselle, mutta siellä he eivät koskaan tavanneet. Sen sijaan Mahler tutustui Wienissä Akseli Gallen-Kallelaan, ja kun Mahlerin tuli Suomeen, hääri Gallen-Kallela vierailun isäntänä.

Mahlerin aikataulu oli Helsingissä tiukka, mutta Gallen-Kallela halusi esitellä tuttavalleen Helsinkiä ja maan kulttuurielämää. Käytiin Hvitträskissäkin, jossa Gallen-Kallela teki muutamalla vedolla luonnoksen Mahlerin kasvoista. Tämä potretti on nykyisin Mäntässä Serlachiuksen taidemuseon kokoelmissa.

Suomalaista luontoa ja luonnettakin Gallen-Kallela esitteli. Mahler kirjoitti kotiin vaimolleen kauhistellen, että Gallen-Kallela veti ”12 snapsia ennen keittoa”, ja ravintolaillasta Mahler kirjoitti, että ”kaikki juovat aamun tunneille asti. Vihinen puolestaan kirjoittaa, että vain muutaman vierailupäivän aikana Mahler kohtasi Pohjoismaihin liittyvistä stereotypioista keskeisimmät: ylettömän viinanjuonnin, taiteilijoiden kansalliset missiot, korkealaatuisen arkkitehtuurin ja muotoilun, ihmiselämälle sopimattoman ilmaston ja vapaamielisen seksielämän.

KIIHKONATIONALISMI
VARMAAN IHMETYTTI

Vihinen arvelee, että Mahleria ihmetytti suomalaisten taiteilijoiden poliittinen kiihkomielisyys, heidän nationalistiset näkemyksensä ja kansallismielinen kutsumuksensa. Kaikki hänen Helsingissä tapaamansa taiteilijat olivat isänmaallisen liikkeen kärkihahmoja: Gallen-Kallela, Sibelius, Kajanus sekä arkkitehdit Eliel Saarinen ja Herman Gesellius.

Tämä tuntui varmaan oudolta Mahlerista, joka oli vaimolleen sanonut olevansa kolminkertaisesti koditon: ”Böömiläisenä itävaltalaisten joukossa, itävaltalaisena saksalaisten joukossa ja juutalaisena koko maailmassa. Kaikkialla tunkeutuja, ei koskaan tervetullut.”

Nyt Vihisestä tuntuu, että 1930-luku on palannut Suomeen: ”Mikään ei näytä muuttuneen niistä päivistä, jolloin Sibeliuksen nimeen turvaten rakennettiin Suur-Suomea, teljettiin kommunisteja vankilaan tai ryhdyttiin saksalaisten aseveljien rinnalla puhdistamaan Eurooppaa arjalaiselle rodulle vieraasta modernista taiteesta. Neuvostoliiton hajoaminen on tehnyt perussuomalaisen kansalliskiihkon mahdolliseksi, ja yksi sen uhreista on ilman muuta Sibelius. Hän on entistä vahvemmin valkoisen suomen säveltäjä.

Vaikka musiikki silti pakenee sanallisia selitysmalleja, niin Mahleria on selittänyt jopa Mihail Gorbatshov: ”Elämässä on aina konflikti ja ristiriita, mutta ilman niitä – ei ole elämää. Mahler onnistui vangitsemaan tämän inhimillisen olomuodon.”

Paljon mielenkiintoisia henkilöitä Vihisen kirjassa viliseekin. Yksi on Adolf Hitler, joka aikoinaan Wienissä ihaili Wagneria ja Mahleria: "Myöhemmin hänen Wagner-ihailustaan luotiin mahtava myytti, mutta yhteys juutalaiseen Mahleriin vaiettiin visusti."

kari.naskinengmail.com

Tärkeintä on puutarhanhoito

Hauska sattuma: kun lauantaina lähdin Savoy-teatterin Candide-musikaalin jälkeen kävelemään kohti autoa, soitti Kluuvikadulla viulistityttö tuttua melodiaa West Side Storysta. Molemmat ovat Leonard Bernsteinin säveltämiä, ja Candiden ensi-ilta Helsingissä oli ajoitettu Bernsteinin syntymän satavuotispäivään 25.8. Vaikka nämä musikaalit ovat sisällöiltään hyvin erilaisia, on niissä yhtymäkohtia musiikillisesti.

Molemmat ovat rytmimusiikillisia teoksia, ja kyllä Candidea voi ainakin maallikon löysästi tulkitsemana sanoa West Side Storyn esisoitoksi. Melodiat ovat vetäviä, joskaan Candiden erilliset laulunumerot eivät nouse samalle hittitasolle kuin West Side Storyn tunnetuimmat kappaleet. ”Esisoitto” sikäli, että Candiden kantaesitys oli 1956 ja West Side Storyn 1957.

Näin ensi kertaa kuultuna ja nähtynä jäi Candidesta parhaiten mieleen railakas alkusoitto, jonka teemat toistuvat esityksessä myös myöhemmin. Katusoittajien ohjelmistoon Candide ei kuitenkaan kuulu, ei ainakaan Suomessa, jossa se on ennen tätä nähty vain kolme kertaa, Jyväskylän kaupunginteatterissa 1973, Helsingin kaupunginteatterissa 1975 ja Vaasan teatterissa 2015. Suomeksi kirja ilmestyi L. Onervan kääntämänä 1914 ja J.A. Hollon kääntämänä 1953. Savoy-teatterin esitykseen oli uuden suomennoksen tehnyt Auli Särkiö-Pitkänen.

Savoy-teatterissa tämän 2,5-tuntisen musikaalin orkesterina oli 32-jäseninen Helsinki Sinfonietta ja iso kuoro oli koottu tätä esitystä varten. Seitsemän solistia olivat nousevia oopperatähtiä, joista erottuivat parhaiten baritonit Tero Harjuniemi, Heikki Kilpeläinen ja Jussi Merikanto, sopraano Kaisa Ranta sekä tenori Heikki Halinen. Esityksen on ohjannut Tuomas Parkkinen, jonka edellinen ohjaustyö oli kansalaissota-aiheinen Veljeni vartija Tampereella talvella 2018.

Esitys on sillä tavalla karsittu malli, että lavastuksia ei ole, koska iso orkesteri ja kuoro tarvitsevat melkein koko Savoy-teatterin näyttämön. Sen verran on kuitenkin näyttelemistä ja rekvisiittaa, ettei kysymys ole aivan vain konserttiversiosta.

Tarina on hauska. Se perustuu ranskalaisen valistusajan filosofin ja kirjailijan Voltairen satiirisen kertomukseen saksalaisesta Candide-nuorukaisesta, joka lähtee maailmalle suurin odotuksin. Voltairen kirjan alkuperäisnimessä mainitaan optimismi, mutta Candide huomaa toistuvasti, että pieleen menee.

Candide lähtee matkaan Wetsfalenista, jossa 1600-luvun puolivälissä oli solmittu ison 30-vuotisen sodan rauha. Voltairen kirja ilmestyi 1759, mutta asiat maailmassa eivät vieläkään olleet kunnossa. Candide-sana viittaa viattomuuteen ja avoimeen mieleen, mutta nuorukainen ei kuitenkaan löydä sitä suurta parasta, minkä hänen arvostamansa opettaja sanoo olevan tavoitettavissa.

Tarunhohtoisessa Eldoradossakin Candide käy, mutta sielläkään hän ei viihdy, koska nyt maailmaa on kierretty niin paljon, että on alkanut jo tulla ikävä omaa rakastettua Cunegondea. Lopulta kaikki päättyy onnellisesti niin kuin saduissa pitää, Candide löytää rakkaansa ja maailman aiheuttaman pettymyksen jälkeen hän toteaa, että tärkeätä on vain puutarhanhoito. Tästä päättelin, että Ilkka Kanervan mielikirja on Candide.

Voltaire oli tekstiensä kanssa usein vaikeuksissa. Hän oli jatkuvassa riidassa kirkonmiesten kanssa, istui Bastiljin vankilassa kaksi kertaa ja joutui kolmeksi vuodeksi maapakoon. Voltairen valtio-opillinen ajatus oli, että paras järjestelmä perustui valistuneeseen itsevaltiuteen, jossa kuningas olisi hallitsija apunaan joku hyvä filosofi.

Voltaire kirjoitti romaaninsa, koska uskoi ihmisten luoneen itselleen jonkinlaisen illuusion estämään maailman todellisen pahuuden paljastumista. Tällainen oli käytännössä mahdollistakin, koska ei ollut televisiosta eikä somea, eikä rahvas osannut lukeakaan. Candide sen sijaan oli maailmanmatkaaja, joka näki paljon: sotaa ja muuta väkivaltaa, köyhyyttä, sairauksia, hyväksikäyttöä, luonnonkatastrofeja, perversioita ym. Lopulta hän sitten päätyi kirkkaimman sinisilmäisyytensä haalistuttua sellaiseen johtopäätökseen, että onnen voi löytää, kun uskoo työnteon siunauksellisuuteen – ”onnellisin elämänmuoto on työntäyteinen yksinäisyys”.

Mutta mitähän optimisti Candide nyt tuumaisi, jos kiertäisi nykymaailmaa? Suomen kultamaassa Candide olisi optimistinen ja olisi varma soteuudistuksen läpimenosta, työttömien aktiivimallin hyödyllisyydestä, poliisijohdon hyvää tarkoittavista toimintamalleista, armeijan vihannesruuan kalorien riittävyydestä ja Suomen yleisurheilun paluusta mitalikantaan.

Edelleen ajankohtainen Voltairen toteamus oli, että ”politiikka ei ole muuta kuin taitoa valehdella sopivalla tavalla”, ja edelleen: ”Lähes kaikilla hallituksilla on taito kaapata niin paljon rahaa kuin mahdollista siirtääkseen sitä toisille.”

kari.naskinen@gmail.com