Yksin joulusaunassa

Olen asunut kohta kymmenen vuotta nykyisessä asunnossani, kerrostalossa, jossa on 80-90 asuntoa. Melkein joka vuosi olen käynyt taloyhtiön joulusaunassa, ensin naiset omalla vuorollaan ja sitten me miehet omallamme. Taas eilen jouluaattona sama tilanne: yksin saunoin. Muistan vain yhden kerran, kun joulusaunassa oli toinenkin mies.

Yhteisöllisyyttä ei enää ole. Facebookissa ollaan kyllä ”kavereita” ja Twitterissä sanaillaan leppoisasti toisten kanssa, mutta todellinen kaveruus on hävinnyt. Eikä sosiaalisessa mediassakaan kaikki mitään varsinaisia kavereita ole – kadulla vastaan tultaessa ei tervehditä, tuskin edes tunnistetaan läheskään kaikkia ”kavereita”.

Yhteisöllisyys on kuollut, koska sitä tärkeämpi on minä itse. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti asian esille ensimmäisessä uudenvuodenpuheessaan. Hän sanoi itsekkyyden ja ahneuden olevan merkkejä oikeudentunnon kuihtumisesta. Ei tehdä niin kuin oikealta tuntuu, vaan niin, miten saa itselleen eniten hyötyä. Tällä asenteella yhteisöstä katoaa luottamus. Niukkoina aikoina ihmisten pitäisi presidentin mielestä pikemminkin miettiä, voisivatko he itse luopua jostakin edustaan.

Edesmennyt filosofi ja yleisen historian professori Juha Sihvola kirjoitti Kunnallisalan kehittämissäätiön lehdessä, että arvoiltaan yhtenäiset pienyhteisöt ovat auttamatta mennyttä maailmaa. Globaali talous, verkostoyhteiskunta ja massakulttuuri ovat prosessi, mikä on murentanut paikallista yhteenkuuluvuutta:

”Vielä muutama vuosikymmen sitten vanhanajan paikallisyhteisöissä ihmiset sosiaalistuivat kasvatuksen kautta perittyihin itsestäänselvyyksiin. Modernissa maailmassa arvoiltaan yhtenäisiä pienyhteisöjä ei enää ole, ihmiset eivät enää ole riippuvaisia paikallisista yhteenkuuluvuuksista. Ihmiset luovat yhteisölliset sitoumuksensa monikulttuurisissa ja moniulotteisissa verkostoissa. Heillä on mahdollisuus olla yhdessä ja yhteistyössä koko maailman mittakaavassa. Ei tarvitse välttämättä jakaa naapurin arvoja, uusiseelantilaisen nettikaverin kanssa voi tuntea enemmän yhteenkuuluvuutta.” (Polemiikki 3/2000)

Uusiseelantilaiselta ei voi kuitenkaan mennä lainaamaan suolaa tai kahvia, jos ne jouluaattona ovat vahingossa loppuneet, ja kaikki kaupatkin ovat kiinni. Eikä kerrostalon pihassa tarvitse tervehtiä toisen rapun asukasta, koska on varmaa, että se ei ole se uusiseelantilainen kaveri.

Internetti on kiva keksintö, hyödyllinen ja viihdyttävä. Sen hohtavan ruudun edessä on mukava olla yhteydessä mihin tahansa, mutta sieltä on vaikea saada kaveria joulusaunaan tai porukkaa mukaan pihatalkoisiin.

kari.naskinen@gmail.com

Joulusaarna

Tein piparkakkutalon ja luin Ahti Taposen joulurunon Seimen lapset:

Miljoona seimeä, miljoona lasta,
miljoona rauhanruhtinasta.
Miljoona jeesusta pahnoilla tallin.
Siitä saa maailma rauhan mallin.
Vaan miten se koskee meitä?

Miljoona tähteä kirkasta, uutta,
miljoona syttyvää ikuisuutta.
Miljoona majakkaa pimeässä.
Miljoona neitsyttä synnyttämässä,
voi ethän sä kiveäs heitä!

Miljoona ahnetta Herodesta
saa öljynsä aavikon uumenesta.
Ne voitelee keisarisammakoita
ja varustaa vasalliarmeijoita
kilveksi kristityille.

Miljoona itämaan viisasta miestä
kai tänäkin jouluna täytyy piestä
kansalaisvaltaansa vaatimasta,
että saa juhlia Jeesuslasta
ja toivoa tähteä ylle.

Voi riittääkö leppoisa hartautesi
ja onnesta sykkyrä sydämesi?
Ei lapsonen ollutkaan kiiltokuva,
vaan ristille tuomittu, tuhoutuva.
sen lahjanko tahdot antaa?

Jos Herran kansa on herrakansa,
niin joulu on julma ja julkea ansa
ja maailman kuuset on kiedottu roskaan:
ei lapsi voi sodasta toipua koskaan,
vaan aina saa ristiä kantaa.

kari.naskinen@gmail.com

Valtio leikkaa – kunnat suunnistavat sumussa

Erikoistutkija, dosentti Heikki Helinin jo perinteeksi muodostunut pikayhteenveto suurten kaupunkien talousarvioista on valmistunut. Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisema tutkimuskatsaus kokoaa yhteen 11 suurimman kaupungin tilanteet ja antaa samalla kuvan kuntakentän näkymistä. (Tämän jutun otsikon sanonta on Helinin.)

Kaupunkien talous on myös 2015 kireällä valtionosuusleikkausten takia. Oman epävarmuutensa budjettien valmisteluun on lisäksi tuonut valmistella oleva sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus (sote) sekä uusi valtionosuusjärjestelmä.

Hallitus leikkaa neljän vuoden aikana valtionosuuksia 1,5 miljardilla eurolla. Siitä tässä tarkastelussa mukana olevien 11 kaupungin osuus on noin 560 miljoonaa euroa. Valtionosuusuudistuksessa menettäjiä ovat suurista kaupungeista Turku, Pori ja Tampere.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistus vaikuttaa eri tavalla kaupunkien talouksiin. Sote-uudistuksen suurimmat voittajat olisivat puolestaan Helsinki, Tampere ja Turku. Suurimmat menettäjät olisivat Espoo, Oulu ja Lahti.

Kolmanneksi valtio korotti yleisen kiinteistöveron sekä vakituisten asuinrakennusten kiinteistöveron laissa säädettyjä ala- ja ylärajoja, mutta otti samalla näin muodostuvan lisätulon itselleen leikkaamalla vastaavasti valtionosuuksia.

Kaikki kolme muutosta yhteenlaskettuina aiheuttaisivat Porille 3,2 veroprosentin korotuspaineen. Toiseksi suurin paine olisi Lahdessa: 2,0 veroprosenttia.

KAUPUNKIEN VELKA KASVAA

Yhdentoista suurimman kaupungin yhteenlaskettu vuosikate ei riitä poistojen kattamiseen vuoden 2015 talousarvioissa: vuosikate on yhteensä 571 miljoonaa euroa ja poistot 964 miljoonaa euroa. Kaupunkien yhteenlasketut investoinnit ovat 1 771 miljoonaa euroa. Suurten kaupunkien tulokset ovat miinuksella Lahtea ja Poria lukuun ottamatta.

Vuodelle 2015 Pori ja Kouvola korottivat veroprosenttiaan. Vuodelle 2014 korottajia oli kuusi (Kuopio, Lahti, Oulu, Tampere, Turku ja Espoo). Korkeimmat veroprosentit ovat Kuopiossa ja Kouvolassa (20,50) sekä Lahdessa 20,25. Alimmat veroprosentit ovat Espoossa 18,00 ja Helsingissä 18,50.

Tuloveron kasvun osuus kaupunkien verotulojen 440 miljoonan euron kasvusta 2013-15 on noin 250 miljoonaa euroa. Siitä yli puolet on peräisin veroprosenttien korotuksista vuosina 2014 ja 2015.

Suurten kaupunkien velka kasvaa vuoden 2013 tilinpäätöksen 5,9 miljardista eurosta 1,3 miljardia euroa. Vuoden 2015 lopussa velkaa olisi näin ollen kaupungeilla noin 7,2 miljardia euroa.

EI SELVITTY VIELÄ
EDELLISESTÄKÄÄN LAMASTA

Suomen kansantalous ajautui lamaan 1990-luvun alussa. Lama yllätti ennustelaitokset, joiden ennustekäyrät sojottivat ylöspäin vanhasta muistista. Kansantalouden kasvu ei pelkästään hidastunut, vaan kansantalous supistui. Siitä seurasi mm. työttömyyden kasvu ja kuntien verotulojen supistuminen. Kunnallistalous syöksyi ennen kokemattomaan ahdinkoon.

Laman seurauksena useimmat kaupungit menettivät yli viidesosan työpaikoistaan. Lahden menetys oli peräti 26,9 prosenttia.

Laman kohtasi kaupunkeja hieman eri rytmissä. Turussa työpaikat olivat suurimmillaan 1987, Helsingissä ja Jyväskylässä 1988, Espoossa, Tampereella, Kuopiossa, Lahdessa, Kouvolassa ja Porissa 1989 sekä Vantaalla ja Oulussa1990. Kaikilla laman pohjanoteeraus oli 1993.

Lahdessa, Kouvolassa ja Porissa on työpaikkoja edelleen vähemmän kuin ennen lamaa. Ne eivät siis näin tarkastellen ole vielä toipuneet edellisestäkään lamasta.

Työpaikat vähenivät myös 2000-luvun alussa. Helsingissä vähennys oli vuosina 2002-03 noin 6000 työpaikkaa. Vuonna 2009 Helsingissä oli noin 8000 työpaikkaa vähemmän kuin vuonna 2008. Vuonna 2012 työpaikkoja oli edelleen vähemmän kuin vuonna 2008.

kari.naskinen@gmail.com

Krokotiilin keltaisia silmiä ei näy

Elokuvien ja kirjojen nimet ovat joskus kummallisia. Krokotiilin keltaiset silmät on tällainen. Kirjaa en ole lukenut, mutta samannimisessä elokuvassa ei krokotiilien silmistä puhuta mitään. Alfred Hitchcockin värielokuvissa keltainen väri ennakoi usein vaaraa, mutta tässä ranskalaisessa elokuvassa ei tällaisesta väripelistä ole kysymys.

Belgialaisen Cécile Telermanin ohjaama elokuva kertoo ihmisistä, heidän ystävyydestään, rakkaudestaan, pettämisestä, erosta, uuden löytämisestä, unelmista ja ennen kaikkea pienistä ja isommista valheista sekä siitä pelosta, mitä tuntee salaisuuksien mahdollisista paljastumisista. Siis aivan tavallisia kuvioita elämässä.

Päähenkilöt ovat Pariisissa asuvat sisaruspari Josephine ja Iris. Josephine on historiantutkija, jonka mies jättää lähtiessään nuoren rakastajattarensa kanssa Keniaan töihin krokotiilinkasvattamoon. Lähtiessään mies ottaa salaa 40 000 euroa lainaa ja väärentää Josephinen nimen takaajaksi, ja huonostihan lainan kanssa käy. Iris on blondibimpo, jolla on taustalla epäonnistunut urayritys Hollywoodissa, mutta pelastukseksi on löytynyt rikas asianajaja, jonka kanssa on avioitunut.

Gerard Depardieun tyttären Julie Depardieun esittämä Josephine (kuvassa vas.) on tietenkin sympaattinen ja Emmanuelle Béartin esittämä Iris (oik.) kaikkea muuta. Elokuvan muutkin henkilöhahmot on piirretty yksiulotteisin kuvin, on hyviä ja huonoja. Nimenomaan tämä tekee elokuvasta kovin pinnallisen. Tarina sinänsä on nokkela ja viihdyttäväkin, mutta siitä ei ole saatu irti tavanomaista saippuaoopperaa kummempaa.

Juonen keskiössä on ohi ihmissuhdeongelmien Iriksen julkisuushakukuinen temppu: Josephine kirjoittaa 1100-luvulle sijoittuvan romaanin, joka kuitenkin pannaan Iriksen nimiin – tyhjäpää saa tavoittelemansa ja Josephine pääsee veloistaan. Sitten alkaa jännitys: miten valheen kanssa käy?

Elokuva perustuu Katherine Pancolin romaaniin (2006), josta tuli myyntimenestys, kuten siskostenkin kirjasta. Katherine Pancolin romaania ei kukaan ole väittänyt jonkun toisen kirjoittamaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Musikaali on ”helppo” laji

Lahden kaupunginteatteri on Suomen neljänneksi suurin puheteatteri, kaupungin budjettikirjan mukaan ”metropolialueen pohjoinen keskusteatteri”. Talouden tasapainoon saattaminen ei ole helppoa, iso talo, isot henkilöstökulut. Yksi jokseenkin pakollinen ratkaisu talousyhtälön ratkaisemiseksi ovat musikaalit. Otsikossa oleva helppo-sana on sitaateissa siksi, että musikaali on siis tähän talousongelmaan helppo ratkaisu, vaikka musikaalien tuottaminen näyttämölle on kaikkea muuta kuin helppoa. Musikaali on lähes aina iso ponnistus isollekin teatterille.

Kun perjantaina (12.12.2014) kävin katsomassa Chicago-musikaalin, olin veronmaksajana tyytyväinen, sillä iso Juhani-sali oli taas täynnä. Chicago takaa sen, että teatterin budjetoitu yleisötavoite, noin 90 000 katsojaa vuodessa, saavutettaneen.

John Kanderin säveltämä Chicago on vanha musikaali. Vuosina 1975-77 sitä esitettiin Broadwaylla lähes tuhat kertaa, ja 1996 se otettiin ohjelmistoon uudelleen ja sitä esitetään siellä edelleen. Chicago on Broadwaylla kolmanneksi pisimpään esitetty musikaali Oopperan kummituksen ja Catsin jälkeen.

Suomen Chicagossa tämä musikaali tietenkin piti saada ohjelmistoon. Ei se mikään huippujuttu ole, ja yksi syy tähän on, että siinä ei ole yhtään tunnistettavaa hittimelodiaa. Tarinakin on melko yksioikoinen, ja varsinkin pitkä ensimmäinen osa ennen väliaikaa on paikoin puuduttava. Väliajan jälkeen meno paranee, kun juttu selkeytyy ja päästään paremmin sisään päähenkilöiden maailmaan.

Ollaan 1920-luvun Chicagossa, jossa kaksi murhasta syytettyä naista on vankilassa, entinen vaudeville-tähti, lehdistön rakastama Velma Kelly ja kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart. Naiset ovat mustasukkaisia toistensa suosiosta ja julkisuudesta. Kaikki keinot ovat sallittuja, ja kun kuuluisa julkkisasianajaja saa heidät vapaiksi, alkaa todellinen kilpailu. Kilpailu kuitenkin tuntuu päättyvän, kun musikaalin lopussa kuuluu jostakin taas laukaus, joka vetää toimittajat puoleensa. Siis aika tuttu asioidenkulku nykypäivänäkin – et ole mitään, jos et ole julkisuuden valokeilassa.

Velmana vuorottelevat eri iltoina Elsa Saisio ja Maiju Saarinen sekä Roxiena Laura Huhtamaa ja Hanna Vahtikari. Perjantaina olivat vuorossa Elsa Saisio (kuvassa vas.) ja Laura Huhtamaa (oik.), joista säihkyvä Laura Huhtamaa vei koko shown. Paras kohtaus oli ensimmäisen jakson lopulla, kun Roxie pääsi parrasvaloihin ison Roxie-tekstin edessä. En ole musikaalista tehtyä elokuvaa (2002) nähnyt, mutta siinä Velmana on Catherine Zeta-Jones ja Roxiena Renee Zellweger.

Antti Vauramon johtama 9-henkinen orkesteri pelasi erinomaisesti, ja sen olisi sietänyt olla esillä enemmänkin.

Mutta kuten sanottu, ei Chicago ole edes Lahden musikaalihistoriassa mikään merkkitapaus. Sellaisia ovat paremmuusjärjestyksessä:

  1. Anna Karenina (2000)
  2. Viulunsoittaja katolla (1972)
  3. Cyrano (1994)
  4. My Fair Lady (1973)

  5. Teatterilaiva (1975)

  6. Laulava Trappin perhe (1979)

  7. West Side Story (1988)
  8. Quasimodo (1997)
  9. Leyla ja Daniel (2005)

10. Happy End (1989)

Tärkeintä musikaaleissa ovat musiikki ja sen esittäminen. Eikä ole yllättävää, että omalla listallani paras musikaaliesitys on Suomen kansallisoopperan Viulunsoittaja katolla (1986)

kari.naskinen@gmail.com

Maksukortti-tv vähensi ryyppäämistä

Lahden vanhimmassa englantilaistyylisessä pubissa Robin Hoodissa (Roppari) vietettiin itsenäisyyspäivänä 40-vuotisjuhlia. Koko maassakaan ei vanhempia taida olla kuin Salhojankadun pubi Tampereella.

Ropparin omistaja Mika Cederqvist sanoi itsenäisyyspäivän Uudessa Lahdessa, että 1970-80-luvuilla elettiin vahvaa drinkkikulttuurin aikaa, nykyisin vain lipitetään keskiolutta. Tämän luettuani tilasin itsenäisyyspäivänä ensimmäiseksi kossukolan.

Ryyppääminen Ropparissa liittyi aikaisemmin urheiluun. Kun ranskalainen Eurosport alkoi 1989 näkyä, sitä ei voinut suurimmassa osassa taloyhtiöitä katsoa, mutta Ropparissa se näkyi. Siksi siellä istuttiin usein pitkiä toveja. Normaalisti Ropparissa oli aivan tavallinen televisio, mutta isojen arvokisojen ajaksi se korvattiin sellaisella metrinlevyisellä telkkarilla.

Enää tätä tarvetta ei ole, koska maksukorttikanavat ovat tuoneet urheilutarjonnan kotiin kaikille halukkaille. Tämä on samalla vähentänyt ryyppäämistä, koska ei kotona juominen ole sama asia kuin kavereiden kanssa Ropparissa juominen.

Ropparissa kuului aina asiaan myös hankalien urheilukysymysten esittäminen. Montako maalia Reippaan Heikki Lampi teki ensimmäisessä SM-sarjapelissään, missä jalkapalloseurassa Viki Kankkonen pelasi kolme kautta, millä kaikilla autoilla Keke Rosberg ajoi F1-uransa aikana, kuka jääkiekkoilija on ainoana voittanut samana vuonna MM-kultaa ja Stanley Cupin jne. Kaikki urheilutieto oli paikalla, jos Ropparissa sattuivat istumaan esimerkiksi Hannu Hämäläinen, Alfons Jokinen, Ransu Kestilä, Ilpo Koskela, Penu Körkkö, Hopo Laaksonen, Päkä Lampainen, Juhani Melanen, Markku Nykänen, Beibi Rantanen, Ansu Ruponen, Paavo Saarela, Retsi Salminen, Timo Sorjonen, Pentti Tiilikainen ja Havi Vauhkala.

Kuvassa on Ropparin ensimmäinen ruoka- ja juomalista, johon tarjoilijana vuodesta 1983 alkaen toiminut Irma Hämäläinen oli nyt kaivanut esille vanhat hinnatkin. Keskiolutpullo maksoi 2,90 mk, Leijona-viski 3,60 ja Monopol-konjakki 4,20. Ruokana tarjoiltiin tietenkin tuttuja ruokia brittiläiseen tapaan: englantilaista kanalientä ja pasteija, sandwich, paistettua pekonia ja munaa, fish and chips, paahtovanukasta ja manteleita jne.

Kävin Ropparissa ensimmäisen kerran talvella 1975, kun tulimme Vierumäeltä pelaamasta tennistä Raimo Kaarnan, Jukka Kuikan ja Mauri Nordbergin kanssa. Noihin aikoihin hovimestarina toimi Marketta Pekki ja portsarina oli muistaakseni Heikki Ilmen. Tiskin takana oli myös Liisa Lahti. Varsinaiseksi kantapaikakseni Roppari tuli kuitenkin vasta 1981, kun työpaikkani muuttui Ilmarisentieltä kaupungin keskustaan. Siellä oli helppo käydä lounastauollakin, ja samalla kuuli Lahden tuoreimmat jutut. Tämäkin puoli oli Ropparissa hyvin hallinnassa, sillä vakioasiakkaita olivat mm. Esa Alestalo, Jymy Gynther, Jussi Helander, Reijo Hoikkanen, Matti Kataja, Pekka Kiuru, Pentti Kääpä, Repe Laakkonen, Lars Larsson, Jussi Mannermaa, Hannu Mäkelä, Seppo Nieminen, Heikki Ristola, Seppo Salo, Vexi Sarnikari, Nalle Toikkanen, Matti Viljanen, Ossi Virkki ja Tapio Ågren.

Jos joku ei tiedä, niin Roppari on Rautatienkatu 21:ssä. Sisään mennään Lanunaukiolta ensin sinne talon sisäkäytävään ja sieltä löytyy vasemmalta ovi pubiin.

kari.naskinen@gmail.com

Kartta tähteyden nurjalle puolelle

Filmitähti kysyy toiselta: ”Tiedätkö, mikä on helvetti?” – ”Se on paikka, jossa ei ole huumeita.”

David Cronenbergin elokuva Maps to the Stars on ankaran kyyninen kuvaus Hollywoodin tähtielämän nurjalta puolelta. Se piirtää karttaa siitä, millaista hintaa maksetaan Hollywoodin kulissien näkyvällä puolella olevasta glamourista.

Huumeet ovat vain yksi osa tätä murhenäytelmää. Niidenkin suhteen tilanne on kuitenkin entisestään pahentunut. Nyt huumeet vievät jo lapsinäyttelijöitäkin, jotka eivät kestä filmikaupungin paineita. Kun 13-vuotias lapsitähti nousee kuuluisuuteen vaikkapa tv-sarjan ansiosta, mielessä pyörivät jo Oscar-juhlat jossakin tulevaisuudessa. Kun kaikki ei sitten mene niin kuin haaveillaan, on edessä kierre, jota pahimmassa tapauksessa riittää lopun ikää.

Vaikeimmassa asemassa ovat keski-ikäistyneet tähdet. Kun nuoruus ajaa ohi joka puolelta, on oma elämä tuhon oma. Mitään ei ole tehtävissä, sillä nuoruus on kaiken hallitsija. Tämä alkaa jo varhain: 13-vuotias lapsitähti on paniikissa, kun samaan elokuvaan sijoitetaan alle 10-vuotias söpöliini – tähteys on vaarassa.

Hollywoodissa ei tunneta ystävyyttä. Kauniiden hymyjenkin takana on aina kireys. Kilpailu on niin kovaa, että se ei anna mahdollisuutta inhimillisyyteen. Eikä läheskään aina ole kysymys edes isojen roolien mukanaan tuomista miljoonista dollareista, sillä rahaa on, mutta tarvitaan julkisuutta ja kuuluisuutta, aina vain enemmän ja enemmän. Kaikki on kaupan. Jos vaikka perheessä sattuu jokin ilkeä tragedia, senkin voi paljastaa jossakin suuret katsojaluvut saavassa tv-ohjelmassa, koska se tietää aina rahaa.

Eihän tällaisesta kukaan terveenä selviä. Siksi tarvitaan terapiaa, fysioterapiaa ja kun nekään eivät auta, turvaudutaan itämaisiin uskontoihin. Kaikki muut ajat keskitytään seksiin. Cronenbergin elokuvassa psykologista paskaa on niin paljon, että kaikesta siitä ei saa mitään tolkkua, mutta niin kai on tarkoituskin.

David Cronenberg on 71-vuotias ohjaaja, joka aloitti elokuvanteon 23-vuotiaana. Hän varmasti on asiantuntija. Maps to the Stars on ehkä raadollisin elokuva aiheesta, jota ovat käsitelleet monet mestarit ennen häntä, jo 1950-luvulla mm. Billy Wilder (Auringonlaskun katu), Vincente Minnelli (Särkyneiden haaveiden kaupunki) ja Robert Aldrich (Filmin kulissien takana). Cronenbergin ote on jyrkkä, siinä ei ole minkäänlaista tilaa ymmärtämykselle, ja kaiken lisäksi hän lopettaa elokuvansa lohduttomaan kohtaukseen: mikään ei koskaan tule muuttumaan. Tämä kohtaus tapahtuu vertauskuvallisesti talon raunioilla, ja takana näkyy tunnettu Hollywood-kirjainyhdistelmä. Samassa paikassa ollaan jo elokuvan alussa.

kari.naskinen@gmail.com