Lahden kaupunginteatteri on Suomen neljänneksi suurin puheteatteri, kaupungin
budjettikirjan mukaan ”metropolialueen pohjoinen keskusteatteri”. Talouden
tasapainoon saattaminen ei ole helppoa, iso talo, isot henkilöstökulut. Yksi
jokseenkin pakollinen ratkaisu talousyhtälön ratkaisemiseksi ovat musikaalit. Otsikossa
oleva helppo-sana on sitaateissa siksi, että musikaali on siis tähän
talousongelmaan helppo ratkaisu, vaikka musikaalien tuottaminen näyttämölle on
kaikkea muuta kuin helppoa. Musikaali on lähes aina iso ponnistus isollekin
teatterille.
Kun perjantaina (12.12.2014) kävin katsomassa Chicago-musikaalin, olin veronmaksajana tyytyväinen, sillä iso Juhani-sali oli taas täynnä. Chicago takaa sen, että teatterin budjetoitu yleisötavoite, noin 90 000 katsojaa vuodessa, saavutettaneen.
John Kanderin säveltämä Chicago on vanha musikaali. Vuosina 1975-77 sitä esitettiin Broadwaylla lähes tuhat kertaa, ja 1996 se otettiin ohjelmistoon uudelleen ja sitä esitetään siellä edelleen. Chicago on Broadwaylla kolmanneksi pisimpään esitetty musikaali Oopperan kummituksen ja Catsin jälkeen.
Suomen Chicagossa tämä musikaali tietenkin piti saada ohjelmistoon. Ei se mikään huippujuttu ole, ja yksi syy tähän on, että siinä ei ole yhtään tunnistettavaa hittimelodiaa. Tarinakin on melko yksioikoinen, ja varsinkin pitkä ensimmäinen osa ennen väliaikaa on paikoin puuduttava. Väliajan jälkeen meno paranee, kun juttu selkeytyy ja päästään paremmin sisään päähenkilöiden maailmaan.
Ollaan 1920-luvun Chicagossa, jossa kaksi murhasta syytettyä naista on vankilassa, entinen vaudeville-tähti, lehdistön rakastama Velma Kelly ja kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart. Naiset ovat mustasukkaisia toistensa suosiosta ja julkisuudesta. Kaikki keinot ovat sallittuja, ja kun kuuluisa julkkisasianajaja saa heidät vapaiksi, alkaa todellinen kilpailu. Kilpailu kuitenkin tuntuu päättyvän, kun musikaalin lopussa kuuluu jostakin taas laukaus, joka vetää toimittajat puoleensa. Siis aika tuttu asioidenkulku nykypäivänäkin – et ole mitään, jos et ole julkisuuden valokeilassa.
Velmana vuorottelevat eri iltoina Elsa Saisio ja Maiju Saarinen sekä Roxiena Laura Huhtamaa ja Hanna Vahtikari. Perjantaina olivat vuorossa Elsa Saisio (kuvassa vas.) ja Laura Huhtamaa (oik.), joista säihkyvä Laura Huhtamaa vei koko shown. Paras kohtaus oli ensimmäisen jakson lopulla, kun Roxie pääsi parrasvaloihin ison Roxie-tekstin edessä. En ole musikaalista tehtyä elokuvaa (2002) nähnyt, mutta siinä Velmana on Catherine Zeta-Jones ja Roxiena Renee Zellweger.
Antti Vauramon johtama 9-henkinen orkesteri pelasi erinomaisesti, ja sen olisi sietänyt olla esillä enemmänkin.
Mutta kuten sanottu, ei Chicago ole edes Lahden musikaalihistoriassa mikään merkkitapaus. Sellaisia ovat paremmuusjärjestyksessä:
1. Anna Karenina (2000)
2. Viulunsoittaja katolla (1972)
3. Cyrano (1994)
4. My Fair Lady (1973)
Kun perjantaina (12.12.2014) kävin katsomassa Chicago-musikaalin, olin veronmaksajana tyytyväinen, sillä iso Juhani-sali oli taas täynnä. Chicago takaa sen, että teatterin budjetoitu yleisötavoite, noin 90 000 katsojaa vuodessa, saavutettaneen.
John Kanderin säveltämä Chicago on vanha musikaali. Vuosina 1975-77 sitä esitettiin Broadwaylla lähes tuhat kertaa, ja 1996 se otettiin ohjelmistoon uudelleen ja sitä esitetään siellä edelleen. Chicago on Broadwaylla kolmanneksi pisimpään esitetty musikaali Oopperan kummituksen ja Catsin jälkeen.
Suomen Chicagossa tämä musikaali tietenkin piti saada ohjelmistoon. Ei se mikään huippujuttu ole, ja yksi syy tähän on, että siinä ei ole yhtään tunnistettavaa hittimelodiaa. Tarinakin on melko yksioikoinen, ja varsinkin pitkä ensimmäinen osa ennen väliaikaa on paikoin puuduttava. Väliajan jälkeen meno paranee, kun juttu selkeytyy ja päästään paremmin sisään päähenkilöiden maailmaan.
Ollaan 1920-luvun Chicagossa, jossa kaksi murhasta syytettyä naista on vankilassa, entinen vaudeville-tähti, lehdistön rakastama Velma Kelly ja kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart. Naiset ovat mustasukkaisia toistensa suosiosta ja julkisuudesta. Kaikki keinot ovat sallittuja, ja kun kuuluisa julkkisasianajaja saa heidät vapaiksi, alkaa todellinen kilpailu. Kilpailu kuitenkin tuntuu päättyvän, kun musikaalin lopussa kuuluu jostakin taas laukaus, joka vetää toimittajat puoleensa. Siis aika tuttu asioidenkulku nykypäivänäkin – et ole mitään, jos et ole julkisuuden valokeilassa.
Velmana vuorottelevat eri iltoina Elsa Saisio ja Maiju Saarinen sekä Roxiena Laura Huhtamaa ja Hanna Vahtikari. Perjantaina olivat vuorossa Elsa Saisio (kuvassa vas.) ja Laura Huhtamaa (oik.), joista säihkyvä Laura Huhtamaa vei koko shown. Paras kohtaus oli ensimmäisen jakson lopulla, kun Roxie pääsi parrasvaloihin ison Roxie-tekstin edessä. En ole musikaalista tehtyä elokuvaa (2002) nähnyt, mutta siinä Velmana on Catherine Zeta-Jones ja Roxiena Renee Zellweger.
Antti Vauramon johtama 9-henkinen orkesteri pelasi erinomaisesti, ja sen olisi sietänyt olla esillä enemmänkin.
Mutta kuten sanottu, ei Chicago ole edes Lahden musikaalihistoriassa mikään merkkitapaus. Sellaisia ovat paremmuusjärjestyksessä:
1. Anna Karenina (2000)
2. Viulunsoittaja katolla (1972)
3. Cyrano (1994)
4. My Fair Lady (1973)
5. Teatterilaiva (1975)
6. Laulava Trappin perhe (1979)
7. West Side Story (1988)
8. Quasimodo (1997)
9. Leyla ja Daniel (2005)
8. Quasimodo (1997)
9. Leyla ja Daniel (2005)
10. Happy End (1989)
Tärkeintä musikaaleissa ovat musiikki ja sen esittäminen. Eikä ole yllättävää, että omalla listallani paras musikaaliesitys on Suomen kansallisoopperan Viulunsoittaja katolla (1986)
Tärkeintä musikaaleissa ovat musiikki ja sen esittäminen. Eikä ole yllättävää, että omalla listallani paras musikaaliesitys on Suomen kansallisoopperan Viulunsoittaja katolla (1986)
kari.naskinen@gmail.com
