Vuoden parhaat urheilijat

Kumpi on parempi urheilusaavutus, keihäänheiton olympiapronssi vai suunnistuksen maailmanmestaruus? Vastaavanlaisia kysymyksiä ja vertailuja voi tehdä vaikka millä mitalla, eikä ehdottoman oikeita vastauksia ole. Viime vuoden parhaat suomalaiset urheilijat on kuitenkin taas pantu järjestykseen ja tulokset julkistetaan tiistaina 15.1.

Kriteereitä on monenlaisia, ja kukin valintaan osallistunut äänestäjä on pannut ne sellaiseen arvojärjestykseen kuin on itse halunnut. Esimerkiksi: pitkänmatkanjuoksussa tulee kovempi hiki kuin korkeushypyssä, golf vaatii enemmän taitoa kuin voimanosto, tennistä harrastetaan maailmassa enemmän kuin pesäpalloa, F1-kilpailut keräävät enemmän katsojia kuin taekwondo jne.

Oma listani muodostui seuraavaksi:

1. Janne Korpi, lumilautailun maailmancup-pisteissä kolmen eri lajin voitot. Jumalattoman suuret katsojamäärät maailmalla keräävä taitolaji ja nuorison suosikkilaji.
2. Mika Immonen - Petri Makkonen, biljardin parikilpailun maailmanmestaruus.
3. Osku Palermaa, keilailun MM-pronssi ja mukana Suomen EM-kultajoukkueessa.
4. Jarkko Nieminen, viime vuonna parhaimmillaan tenniksen maailmanlistalla sijalla 39.
5. Kimi Räikkönen, tärkeimmän moottoriurheilulajin MM-kolmonen. Suorituksen erinomaisuutta korosti se, että Räikkönen teki paluun F1:een kahden taukovuoden jälkeen.
6. Pekka Koskela, pikaluistelussa MM-pronssia.
7. Juha Korhonen, maailman paras pesäpalloilija.
8. Tuuli Petäjä, olympiahopea ja EM-pronssi purjelautailussa.
9. Krista Pöllänen, keilailun EM-hopea.
10. Antti Ruuskanen, olympiapronssi keihäänheitossa.

Viime vuoden paras suomalaisjoukkue oli keilailun EM-kultajoukkue Osku Palermaa, Perttu Jussila, Joonas Jähi, Petteri Salonen.

Vuoden valmentaja, vaikka ei olekaan suomalainen, on argentiinalainen Daniel Castellani, joka johti Suomen maajoukkueen lentopallon tämän vuoden EM-lopputurnaukseen.

(Tämä juttu on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä.)

kari.naskinen@gmail.com

Teatteria koko elämä

Leo Tolstoin Anna Kareninasta on tehty noin 15 elokuvaa, useita tv-sarjoja, oopperoita, baletteja, musikaaleja (Lahden kaupunginteatterissakin 2000-01) ja tietenkin näyttämöversioita vaikka millä mitalla. Joe Wrightin ohjaama elokuva on omalaatuisensa; se on kuin elokuvaa teatterissa tai teatteria elokuvassa. Kaikki tapahtuu ikään kuin vanhassa, koristeellisessa teatterisalissa, josta kuitenkin irtaudutaan aina tilanteen mukaan. Tulee mieleen Baz Luhrmannin elokuvamusikaali Moulin Rouge (2001), joskaan Anna Kareninassa ei lipsahdeta samalla tavalla fantasian puolelle. Toinen mielleyhtymä vei minut Lahden kaupunginteatteriin, jossa 1989-90 esitettiin Raija-Sinikka Rantalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla, siinä ison näyttämön takaseinä avautui ulkoilmaan ja nykyhetkeen osoittaen, että näytelmässä esille otetut asiat eivät vanhene koskaan.

Elokuvan käsikirjoittaja on maineikas dramaturgi ja näytelmäkirjailija Tom Stoppard. Elokuva ei kuitenkaan ole filmattua teatteria, vaan kokonaisuus on mielenkiintoinen sekoitus monesta eri tyylilajista. Hetkittäin ollaan jopa musikaalimaisissa, taitavasti koreografioiduissa joukkokohtauksissa, joskaan kukaan ei laula.

Nämä ratkaisut tukevat sitä Tolstoin tarinaa, mikä selvästi osoittaa, että teatteriahan koko elämä on. Miehet, naiset, avioliitot, elämä, kuolema, kaikki yhtä mylläkkää omissa lavasteissaan – tosin kuitenkin niin, että romaanin sanoin ”nainen on akseli, jonka ympäri kaikki pyörii”.

Tolstoin romaani (1875-77) alkaa virkkeellä: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tätä teemaa tarkastellaan monelta puolelta. Oleellista joka tapauksessa on, että rakastuminen on hurja asia. Kun se usein kehittyy jopa psykoosin asteelle, se on suurempi kaikkia muita voimia. Siinä omat lapsetkin jäävät toiseksi. Elokuvassa Wrightin suosikkinäyttelijä Keira Knightley (niin minunkin) on järisyttävän rakkauden vallassa, ja jos katsoja ei tietäisi Annan surkeaa kohtaloa, niin ilman muuta toivoisi koko ajan, että voi kun Annan ja kreivi Vronskin rakkaus onnistuisi ja että Anna pääsisi eroon itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta aviomiehestään.

Annan ja korkea-arvoisen virkamiehen Aleksei Kareninin avioliitto toimii niin kuin monet muutkin pelkkien kulissien varassa. Elokuvassa nämä (teatteri)kulissit ovat kuitenkin hyvin vahvat, ne kestävät ratsastuskilpailujen järjestämisen ja jäisten junienkin tulon asemalle. Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus, mutta se on toisaalla. Anna ja Vronski elävät osittain samoissa kulisseissa ympäröivän seurapiirin kanssa, mutta pääsevät siitä myös irtautumaan.

Erikoisen hienosta, poikkeuksellisesta toteutustavastaan huolimatta Wrightin - Stoppardin Anna Karenina on uskollinen Tolstoille, ja eiväthän nämä elämän tosiasiat miksikään ole muuttuneet puolessatoista vuosisadassa.

Rakasta, kärsi ja unhoita – tämä ei Annalle käy. Mieluummin hän hyppää junan alle. Palaan asiaan vielä myöhemmin, kunhan olen nähnyt Andriy Zholdakin ja Krista Kososen tulkinnan Turun kaupunginteatterissa.

kari.naskinen@gmail.com

Tom Cruise, yksinäinen ratsastaja

James Barr on epäiltynä viidestä murhasta. Ei ole kuitenkaan se Paavo Haavikon Barr-niminen mies, vaan Lee Childsin yhden toimintajännärin henkilö, jota ensimmäisessä Childs-filmatisoinnissa lähtee pelastamaan Jack Reacher. Tappajan jäljillä on melko tavanomainen jännityselokuva, jonka kassamenestys perustuu Tom Cruiseen.

Lee Childsin kirjoissa Jack Reacher on isokokoinen, kovanyrkkinen oikeudenmies. Koska Tom Cruise kuitenkin on pieni, on Lee Childs joutunut sanomaan, että olisi ollut mahdotonta löytää näyttelijää, joka olisi täyttänyt hänen luomansa sankarihahmon fyysiset mitat ja olisi vielä ollut karismaattinenkin. Näin oli tietenkin paras sanoa, koska Cruise oli ostanut romaanin filmausoikeudet, toimi elokuvan tuottajana ja oli tuottajana valinnut pääosaan itsensä.

Eipä silti, ei Cruise huono ole. Pituutta ei ole kuin 168 cm, mutta eivät muutkaan kovisleffojen sankarit kovin kookkaita ole, esimerkiksi Daniel Craig 178 cm ja Matt Damon 176 cm. Cruisen näyttelijäntaidoista ei paljon hyvää ole sanottu, mutta mitäs oli aikoinaan sankareista suurimman John Waynen osaaminen – ilmeitä oli kaksi ja kävelytyylejä yksi. Cruise sentään on paljon monipuolisempi näyttelijä kuin Wayne.

John Wayne osasi ratsastaa ja saman asian ajaa, kun Tom Cruise osaa kaahata autoilla. Erinomainen takaa-ajokohtaus on tässä uudessakin elokuvassa, jossa Cruisen ajokkina on Chevrolet Camaro SS. Miljonäärifilmitähtien tavoin Cruise on autojenkeräilijä, ja tällä hetkellä tallissa ovat ainakin Bugatti Veyron ja Porsche 911.

Hollywoodissa Tom Cruise raivasi tiensä tähtiin sitkeällä työllä. Ensimmäiset sivuroolit alle 20-vuotiaana eivät mitään ihmejuttuja olleet, mutta sitten tärähti onnekkaasti päärooli kummalliseen komediaan Riskibisnes (1983), ja varsinainen läpimurto oli Top Gun (1986). Näyttelijänimagostaan Cruise on pitänyt tarkkaa huolta, hän ei ole lähtenyt riskeeramaan mitään. Roolivalinnat ovat olleet sellaisia, että Cruise on pystynyt esittämään sankaria, tai ei ainakaan kovin ”huonoja ihmisiä”. Samalla hän on pitänyt kiinni kaupallisesta menestyksestään, mikä on merkinnyt sitä, että yhtä poikkeusta lukuun ottamatta hän ei ole lähtenyt mukaan vähänkään korkeampia elokuvataiteen kriteereitä tavoitteleviin tuotantoihin. Se yksi poikkeus on Paul Thomas Andersonin Magnolia (1999).

Siitäkin Tom Cruise osaa huolehtia, että on elokuvissaan ainoa tähti. Jack Reacherissa hän on kuin yksinäinen ratsastaja, joka tulee kaupunkiin panemaan asiat järjestykseen. Toiminnassaan hän ei lue lakikirjan pykäliä, vaan tulkitsee ainoastaan sitä, mikä on oikein ja mikä väärin, ja Cruise on oikeuden ja oikeudenmukaisuuden puolella. Oman aikamme John Wayne.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvinvointiyhteiskunnalla on myös nurja puolensa

Kom-teatterin näytelmässä Karkkipäivä on nainen, joka rakastaa videokameraansa. Sillä hän tekee omaa videopäiväkirjaansa. Laura Malmivaara heijaa kameraa sylissään kuin pientä lasta. On sentään hellittävänä kamera, sillä oman lapsensa tämä yksinhuoltajaäiti on teljennyt kotiin yhteen huoneeseen – on ollut siellä kotiarestissa ilmeisesti viikon tai pari rangaistuksena jostakin.

Markus Nummen romaaniin (2010) perustuva näytelmä osuu kohdalleen. Viistosti edessäni katsomossa istui noin kolmekymppinen nainen, joka räpläsi kännykkäänsä vielä hetken senkin jälkeen, kun näytelmä oli alkanut, ja heti väliajan alettua hän napsautti puhelimensa auki ja alkoi selata Facebookia.

Näytelmä toki käsittelee lasten huonontunutta asemaa paljon laajemmin. Ollaan sen kovasti mainostetun hyvinvointiyhteiskunnan nurjalla puolella. Sossun naiset juoksevat ristiin rastiin ja yrittävät vähäisillä resursseillaan tehdä minkä voivat. Mikään ei kuitenkaan auta, koska osittain järjestelmäkin on mätä.

Pisa-tutkimuksissa ollaan kyllä kärjessä, samoin kansainvälisissä kilpailukyky- ja onnellisuusvertailuissa. Kuitenkin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) raportin mukaan köyhyys Suomessa on kasvanut ja toimeentulo-ongelmat ovat yleisiä perus- ja vähimmäisturvan varassa elävillä. Lapsia elää nyt suhteellisen köyhyysrajan alapuolella saman verran kuin 1970-luvun alkupuolella. Toimeentulo-ongelmat ovat yleistyneet alle kouluikäisten lasten perheissä 2000-luvulla. Jne.

Entä mitä on tehty? Vaikkapa se, että vuonna 1994 poistettiin toimeentulotukia saavilta lapsiperheiltä lapsilisät. Suurin osa tämän iskun kohteiksi joutuneista on köyhiä yksinhuoltajaperheitä. Toimeentulotukia saavia lapsiperheitä on yli 50 000. Kymmenesosa lapsiperheistä ei siten saa lapsilisiä lainkaan. Tämäkään ei kuitenkaan kaikille riitä, vaan Kokoomuksen aivoriihissä päädyttiin syksyllä 2012 esittämään koko lapsilisäjärjestelmän romuttamista.

Kom-teatterin näytelmässä ei tällaisia tilastotietoja esitetä, mutta näytelmä pani kiinnostumaan faktoista. Lapsiin kohdistuneet pahoinpitelyrikokset ovat viime vuosina selvästi lisääntyneet; Suomi on korkealla sijalla erityisesti alle vuoden ikäisten lasten kuolemaan johtavissa pahoinpitelytilastoissa; vanhemmat pahoinpitelevät jollain tavalla arviolta noin 50 000 lasta vuosittain. Suomessa surmataan suhteellisesti laskien eniten lapsia länsimaissa; lapsen surmaa useimmiten mielenterveysongelmista kärsivä äiti.

Vuosittain yli sata suomalaisnuorta tekevät itsemurhan. Itsemurhayrityksiä arvellaan olevan 10-15-kertainen määrä. WHO:n tilastojen mukaan suomalaiset nuoret miehet tekevät viidenneksi eniten itsemurhia maailmassa. Nuorten naisten tilastossa: suomalaiset ovat toisena.

Lasten huostaanotot ovat yli kaksinkertaistuneet 2000-luvulla. Huostaanotettuja lapsia on tällä hetkellä reilusti yli 10 000. Tyypillisiä syitä huostaanottoon ovat vanhempien kasvatusongelmat, alkoholinkäyttö ja väkivalta.

THL:n tuoreen tutkimusraportin mukaan lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy on aloitettava varhain kaikissa arjen kehitysympäristöissä. Lasten tilanne pitäisi myös ottaa huomioon aina, jos vanhemmilla on ongelmia.

Komin näytelmä on tehty tragikomedian keinoin. Silti ei paljon naurata. Paitsi se, kun pienen väärinkäsityksen perusteella mies sanoo toiselle, että tekös olette se, joka on saanut tuomion taposta – tämä vastaa: ”En ole istunut taposta, olen insinööri.”

Ohimennen näytelmässä sivutaan myös pedofiiliproblematiikkaa. Varsinkaan mies ei uskalla mennä auttamaan vaikkapa yksin kadulla itkeskelevää lasta, sillä joku voi tehdä ilmoituksen pedofiilistä.

P.S.
Oikaisu

Tutkijatohtori Ilkka Haapola oikaisi väitettäni lapsilisien poistamisesta vuonna 1994:

"Kyse oli vain siitä, että lapsilisät muutettiin muiden tulolähteiden (ansiotulojen, sosiaalietuuksien jne.) kanssa samanarvoisiksi toimeentulotukilaskelmissa huomioitaviksi tuloiksi ja samanaikaisesti lapsiperheiden toimeentulotukea (ns. lasten perusosia) korotettiin suurin piirtein lapsilisien verran. Tämä toimenpide ei siis paljoakaan muuttanut toimeentulotuen varassa elävien lapsiperheiden käteenjääviä tuloja. Sen ensisijainen tarkoitus olikin vähimmäisturvan selkeyttäminen ja virtaviivaistaminen. Siihen asti lapsiperheiden toimeentulotuen taso määritettiin niin, että se yhdessä lapsilisien kanssa takasi vähimmäistoimeentulon. Toimeentulotuen taso vastasi nyt suoraan lakisääteisen vähimmäistoimeentulon tasoa, ja jos perheen ensisijaiset tulot jäivät tuon tasoa pienemmiksi, niin erotus katettiin toimeentulotuella."

"Tästä 1994 toteutetusta vähimmäisturvan järkiperäistämisestä koitui toimeentulotuen saajille jopa pientä etua paria vuotta myöhemmin, kun lapsilisiä leikattiin 10 prosentilla. Vanhassa systeemissä tämä olisi merkinnyt välitöntä tulonmenetystä myös toimeentulotuen saajille. Sen sijaan nyt kävikin niin, että toimeentulotuki korvasi köyhimmille lapsiperheille tämän tulonmenetyksen aina vuoteen 1998 saakka, jolloin Lipposen hallitus vihdoin sai kovan, pari vuotta kestäneen väännön jälkeen tehtyä saman leikkauksen myös toimeentulotukeen."

"1990-luvun lama oli rankkaa aikaa, mm. nuorille lapsiperheille. Monissa tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu (mm. Karisto ym. Matkalla nykyaikaan, 1998), että perustoimeentuloturvaan ei paljonkaan kajottu ennen vuosikymmenen puoliväliä. Siihen käytiin käsiksi vasta Lipposen hallituksen ensimmäisessä budjetissa vuodelle 1996, jolloin mm. työmarkkinatuen lapsikorotuksista leikattiin 60 % (kuukausitasolla pahimmillaan yli 1000 mk) ja sairausvakuutuksen määräytymisperusteita muutettiin niin, että vähimmäisäitiyspäiväraha putosi runsaasta 1900 markasta 1500 markkaan (ja tälle vähimmäistasolle jäivät käytännössä kaikki ne uudet äitiysrahan saajat joiden päiväraha olisi vanhojen perusteiden mukaan ollut 1900-2100 mk/kk)."

kari.naskinen@gmail.com

Luokkataistelun henkeä

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on esittänyt vuosipalkkansa alentamista.160 000 eurosta 126 000:een. Presidentin kuukausipalkka on siis tällä hetkellä noin 13 300 euroa, ja tämä on verotonta, siis nettona käteen.

Niinistö antaa ymmärtää, että oleskeluyhteiskunnassa kaikkien pitää nyt tinkiä omista eduistaan. Niinistö kulkee nyt arvojohtajana moraalirintaman kärjessä – ja populistijohtaja Soinikin saa olla tarkkana, sillä Niinistö puhaltaa jo niskaan.

Oleskelijoita ovat esimerkiksi työttömät ja syrjäytyneet, jotka vain vetelehtivät muiden kustannuksella. Niinistön esimerkkiä noudattaen näiden muidenkin olisi myönnyttävä Kokkilan - Häkämiehen - Kataisen - EK:n ehdotuksiin palkanalennuksista ja työajan pidennyksistä.

On yllättävää, että Niinistö osoittautui sittenkin kovan oikeistolaisen politiikan edustajaksi, vaikka häntä on pidetty jopa Kokoomuksen yleistä linjaa pehmeämpänä, hieman inhimillisempänä ja humaanimpana. Kokoomuslaisen ”työväenpuolueen” presidenttiehdokkaasta on lopulta kuoriutunut kovapintainen luokkataistelija, joka Kokoomuksen nuorten liiton tavoin syyllistää niitä, jotka ovat kokoomuslaisittain katsoen ”heikointa ainesta”.

kari.naskinen@gmail.com

Autokaupan vapautumisesta puoli vuosisataa

Viime vuonna Suomessa myytiin noin 111 000 uutta henkilöautoa. Viime vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun henkilöautot vapautettiin tuontisäännöstelystä, ja se olikin iso asia Suomen autoistumiselle. Kun vuonna 1961 oli uusia autoja merkitty ensirekisteriin 27 800, niin autokaupan vapauduttua kesällä 1962 nousi sen vuoden rekisteröintimäärä 41 000:een. Vuoteen 1962 ajoittuu sekin merkkipaalu, että japanilaiset autot tulivat Suomeen, ensimmäisenä Autokeskus Oy:n lokakuussa tuoma laivalastillinen Datsun Bluebirdejä.

Autokaupassa ja Suomessa muutenkin elettiin taloudellista huippuvaihetta 1980-luvun lopulla, ja 1989 tehtiin kaikkien aikojen autoennätykseksi 177 000 uutta rekisteröintiä. Sitten iskivät pankkikriisi ja lama, ja 1993 henkilöautoja myytiin vain 55 800.

Puoli vuosisataa sitten myyntitilaston kärjessä oli Moskvitsh (kuva), joita 1962 myytiin 6062.

6062 Moskvitsh
5049 Volkswagen
4748 Skoda
4083 Ford
2072 Wartburg
1725 Peugeot
1648 Opel
1477 Simca
1329 Volga
1297 Renault
1110 Volvo
1072 Austin
  926 Mercedes Benz
  909 Morris
  529 Fiat

Tuonnin vapauduttua kärkeen nousi Ford. Mosse putosi viidenneksi, millä sijalla se oli pitkään seuraavinakin vuosina.

Mielenkiintoista on havaita, että vuoden 2012 tilaston kärki on melko samanlainen kuin 1962:n, Mossen tilalle on vain tullut yksi japanilainen: 1) Volkswagen, 2) Toyota, 3) Skoda, 4) Ford.

kari.naskinen@gmail.com

Niinistö ja jumala-aisti

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lähtee siitä, että on olemassa joku jumala, joka on koko homman yläpuolella, ja siksi presidentti toivotti uudenvuodenpuheessaankin jumalan siunausta. Kun Niinistö näin menetteli, hän samalla asetti itsensä tuon epämääräisen jumalolennon viralliseksi edustajaksi maan päällä.

Samalla Niinistö myönsi nyt ensimmäisen kerran, että hän ei sittenkään halua olla koko kansan presidentti, vaikka hän vaalikampanjassaan tähän suuntaan itsestään puhui.

Niinistö kuuluu siihen Suomessakin koko ajan vähenevään joukkoon, jonka mielestä ihmisellä on erityinen jumala-aisti. Tämän aistin, sensus divinitatis, tunnisti ensimmäisenä uskonpuhdistaja Jean Calvin 1500-luvulla, ja tämän aistin avulla ihminen saa varmaa tietoa jumalasta. Kosmologian professori Kari Enqvist analysoi uudessa kirjassaan kalvinistista oppia, ja sen mukaan ihmisen uskonnottomuudelle on selityksenä se, että synti ja pahuus ovat turruttaneet tämän jumala-aistin. (Uskomaton matka uskovien maailmaan, WSOY 2012)

Synti taas on saatanasta, kuten Vatikaanissakin tiedetään. Vatikaanin radioasema on esimerkiksi julistanut, että ”Rooman yliopiston fysiikan laitoksella voi haistaa saatanan läsnäolon”. Samalla sai tuomion CERNin entinen pääjohtaja, kuuluisa italialainen fyysikko Luciano Maiani. Paavillisen aistimuksen vahvisti oikeaksi pääministeri Silvio Berlusconin parlamenttiin nostama tanssityttö Gabriella Carlucci, joka sanoi julkisesti epäilevänsä Maianin tieteellistä kyvykkyyttä.

Uudenvuodenpuheessaan Niinistö tarjosi Suomen korkeimmalta istuimelta omaa maailmankatsomustaan meille muillekin. Tämä on vastoin yhteiskunnallista katsomusvapautta. Tietyn sisäpiirin, samoin ajattelevien jumalansiunaustoivotus ei kuulu valtion ylimmän virkamiehen tehtäviin. Yksityishenkilönä Niinistö voi ajatella mitä lystää, mutta tasavallan presidenttinä hänen tulisi olla kaikenlaisten taikauskomusten yläpuolella ja jättää ne omaan arvoonsa.

Enqvistillä on hyvä vertailu siitä, mikä on tieteellisen tiedon ja jumala-aistin antaman tiedon välillä: ”Tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä mitään. Uskonto antaa kaikkiin kysymyksiin täsmälleen saman vastauksen: tutkimattomia ovat Herran tiet. Tämäkään lausuma ei selitä mitään, sillä se on identtinen tokaisulle ´en tiedä´.”

Niinistökään ei voi tietää mitään jumalan olemassaolosta. Hän kuitenkin käyttää sananvapauttaan, ja uskovaisilla sananvapaus onkin suurempi kuin muilla. Tästä oli osoituksena Vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton muutama vuosi sitten toteuttama kampanja, jossa linja-autojen kylkiin liimattiin iso teksti: ”Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä”. Se aiheutti valtavan vastalauseryöpyn aina piispa John Vikströmiä myöten. Sen sijaan ev.lut. kirkko sai rauhassa kampanjoida mainostekstillään ”Jesse diggaa sua ehdoitta”. Nyt Sale diggaa Jesseä.

kari.naskinen@gmail.com