Leo Tolstoin Anna Kareninasta on
tehty noin 15 elokuvaa, useita tv-sarjoja, oopperoita, baletteja, musikaaleja
(Lahden kaupunginteatterissakin 2000-01) ja tietenkin näyttämöversioita vaikka
millä mitalla. Joe Wrightin
ohjaama elokuva on omalaatuisensa; se on kuin elokuvaa teatterissa tai
teatteria elokuvassa. Kaikki tapahtuu ikään kuin vanhassa, koristeellisessa
teatterisalissa, josta kuitenkin irtaudutaan aina tilanteen mukaan. Tulee
mieleen Baz Luhrmannin elokuvamusikaali Moulin Rouge (2001), joskaan Anna
Kareninassa ei lipsahdeta samalla tavalla fantasian puolelle. Toinen
mielleyhtymä vei minut Lahden kaupunginteatteriin, jossa 1989-90 esitettiin Raija-Sinikka
Rantalan ohjaama Täällä Pohjantähden
alla, siinä ison näyttämön takaseinä avautui ulkoilmaan ja nykyhetkeen
osoittaen, että näytelmässä esille otetut asiat eivät vanhene koskaan.
Elokuvan käsikirjoittaja on maineikas dramaturgi ja näytelmäkirjailija Tom Stoppard. Elokuva ei kuitenkaan ole filmattua teatteria, vaan kokonaisuus on mielenkiintoinen sekoitus monesta eri tyylilajista. Hetkittäin ollaan jopa musikaalimaisissa, taitavasti koreografioiduissa joukkokohtauksissa, joskaan kukaan ei laula.
Nämä ratkaisut tukevat sitä Tolstoin tarinaa, mikä selvästi osoittaa, että teatteriahan koko elämä on. Miehet, naiset, avioliitot, elämä, kuolema, kaikki yhtä mylläkkää omissa lavasteissaan – tosin kuitenkin niin, että romaanin sanoin ”nainen on akseli, jonka ympäri kaikki pyörii”.
Tolstoin romaani (1875-77) alkaa virkkeellä: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tätä teemaa tarkastellaan monelta puolelta. Oleellista joka tapauksessa on, että rakastuminen on hurja asia. Kun se usein kehittyy jopa psykoosin asteelle, se on suurempi kaikkia muita voimia. Siinä omat lapsetkin jäävät toiseksi. Elokuvassa Wrightin suosikkinäyttelijä Keira Knightley (niin minunkin) on järisyttävän rakkauden vallassa, ja jos katsoja ei tietäisi Annan surkeaa kohtaloa, niin ilman muuta toivoisi koko ajan, että voi kun Annan ja kreivi Vronskin rakkaus onnistuisi ja että Anna pääsisi eroon itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta aviomiehestään.
Annan ja korkea-arvoisen virkamiehen Aleksei Kareninin avioliitto toimii niin kuin monet muutkin pelkkien kulissien varassa. Elokuvassa nämä (teatteri)kulissit ovat kuitenkin hyvin vahvat, ne kestävät ratsastuskilpailujen järjestämisen ja jäisten junienkin tulon asemalle. Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus, mutta se on toisaalla. Anna ja Vronski elävät osittain samoissa kulisseissa ympäröivän seurapiirin kanssa, mutta pääsevät siitä myös irtautumaan.
Erikoisen hienosta, poikkeuksellisesta toteutustavastaan huolimatta Wrightin - Stoppardin Anna Karenina on uskollinen Tolstoille, ja eiväthän nämä elämän tosiasiat miksikään ole muuttuneet puolessatoista vuosisadassa.
Rakasta, kärsi ja unhoita – tämä ei Annalle käy. Mieluummin hän hyppää junan alle. Palaan asiaan vielä myöhemmin, kunhan olen nähnyt Andriy Zholdakin ja Krista Kososen tulkinnan Turun kaupunginteatterissa.
kari.naskinen@gmail.com
Elokuvan käsikirjoittaja on maineikas dramaturgi ja näytelmäkirjailija Tom Stoppard. Elokuva ei kuitenkaan ole filmattua teatteria, vaan kokonaisuus on mielenkiintoinen sekoitus monesta eri tyylilajista. Hetkittäin ollaan jopa musikaalimaisissa, taitavasti koreografioiduissa joukkokohtauksissa, joskaan kukaan ei laula.
Nämä ratkaisut tukevat sitä Tolstoin tarinaa, mikä selvästi osoittaa, että teatteriahan koko elämä on. Miehet, naiset, avioliitot, elämä, kuolema, kaikki yhtä mylläkkää omissa lavasteissaan – tosin kuitenkin niin, että romaanin sanoin ”nainen on akseli, jonka ympäri kaikki pyörii”.
Tolstoin romaani (1875-77) alkaa virkkeellä: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Tätä teemaa tarkastellaan monelta puolelta. Oleellista joka tapauksessa on, että rakastuminen on hurja asia. Kun se usein kehittyy jopa psykoosin asteelle, se on suurempi kaikkia muita voimia. Siinä omat lapsetkin jäävät toiseksi. Elokuvassa Wrightin suosikkinäyttelijä Keira Knightley (niin minunkin) on järisyttävän rakkauden vallassa, ja jos katsoja ei tietäisi Annan surkeaa kohtaloa, niin ilman muuta toivoisi koko ajan, että voi kun Annan ja kreivi Vronskin rakkaus onnistuisi ja että Anna pääsisi eroon itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta aviomiehestään.
Annan ja korkea-arvoisen virkamiehen Aleksei Kareninin avioliitto toimii niin kuin monet muutkin pelkkien kulissien varassa. Elokuvassa nämä (teatteri)kulissit ovat kuitenkin hyvin vahvat, ne kestävät ratsastuskilpailujen järjestämisen ja jäisten junienkin tulon asemalle. Suurin kaikista on kuitenkin rakkaus, mutta se on toisaalla. Anna ja Vronski elävät osittain samoissa kulisseissa ympäröivän seurapiirin kanssa, mutta pääsevät siitä myös irtautumaan.
Erikoisen hienosta, poikkeuksellisesta toteutustavastaan huolimatta Wrightin - Stoppardin Anna Karenina on uskollinen Tolstoille, ja eiväthän nämä elämän tosiasiat miksikään ole muuttuneet puolessatoista vuosisadassa.
Rakasta, kärsi ja unhoita – tämä ei Annalle käy. Mieluummin hän hyppää junan alle. Palaan asiaan vielä myöhemmin, kunhan olen nähnyt Andriy Zholdakin ja Krista Kososen tulkinnan Turun kaupunginteatterissa.
kari.naskinen@gmail.com
