Vanha idealisti nuorten idealistien parissa

Kansallisteatterin näytelmä Nuoret idealistit alkaa esirippuun heijastetulla tekstillä Franz Kafkan Kirjeestä Milenalle: ”Olkoon tämä esimakua niistä helvetin tuskista, jotka kohtaamme, kun joudumme arvioimaan elämäämme jälkiviisauden mukanaan tuomalla tietoisuudella siitä, ettei pahinta olekaan kohdata ilmeiset virheemme, vaan ne tekomme, joita kerran pidimme arvossa.”

Michael Baranin (59) kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä eläkkeellä oleva teatterinjohtaja J. (Jukka-Pekka Palo) tekee itselleen tiliä sellaisista nuoruutensa asioita, joissa voimakas maailmanparantamisen idealismi oli vienyt eteenpäin. Hänellä se oli ollut kommunismi, jonka houkutuksesta J. oli 70-luvulla valinnut vaihto-oppilaspaikakseen itäberliiniläisen teatterikorkeakoulun. Mukana tässä oli ollut myös protestia, sillä hänen isänsä oli jatkosodan aikana ollut SS-miehenä Natsisaksassa. Tässä olisi jo tarpeeksi yhteen näytelmään, mutta lisäksi J. oli teatterinjohtajana syyllistynyt naisnäyttelijöiden huonoon kohteluun ja ainakin jonkinasteiseen kähmintään, mikä pani hänet #metoo-kohun keskellä muuttamaan taas Berliinin.

Myös suomalaiset SS-natsit syyllistyivät sotarikoksiin, mutta heitä ei asetettu syytteisiin, vaan he palasivat Suomeen 1943. J:n isäkin oli sitten urallaan liike-elämässä edennyt korkealle, kuten iso osa sotilaskavereistaankin, ja yhteyttä pidettiin perinneyhdistyksiksi naamioiduissa SS-henkisissä poppoissa. J. puolestaan oli koko teatteriuransa ajan edustanut jyrkkää kommunismia, joka tietenkin näkyi teatterin ohjelmistossa. J:tä Berliiniin tapaamaan tullut entinen toimittajavaimo Petra (Pirjo Määttä) yrittää nähdä näitä asioita pintaa syvemmältä, mutta tulee vain siihen tulokseen, että maailmaa parantaisi vain, jos asioita alkaisivat tulevaisuudessa edistää Slavoj Zizekin ja Greta Thunbergin lapset.

Berliinissä on myös sinne filmifestivaaleille esikoiselokuvansa saanut näyttelijä Emmi (Aksa Korttila), jonka asialistalla on #metoo. Berliinissä kaikki tapaavat sattumalta toisensa, neljäntenä eri luovilla aloilla luoviva Joel (Verneri Lilja), jonka rintapielessä näytti yhdeksänneltä riviltä katsoen olevan SDP:n tämän vuoden pinssi. Hän kyllä sanoi, että pinsseja on helppo vaihtaa aina tarpeen mukaan. Joel toimii eräänlaisena kertojana, sillä sellaista tarvitaan, koska näytelmän rakenne on sillä tavalla poikkeuksellinen, että ihmisten kohtaamisia ei varsinaisesti näytetä, eikä 2,5 tuntia kestävässä näytelmässä ole lainkaan dialogeja. Asiat tuodaan kunkin osalta esille monologeina, pisimmillään viisiminuuttisina tai ehkä enemmänkin. Kaikki nämä puhumiset kohdistetaan nimenomaan meille katsojille, mitä korostetaan sillä, että osa puheista puhutaan näyttämön etureunaan tuotuihin mikrofoneihin.

Tämä kaikki toimii erinomaisesti. Pitkästä aikaa näytelmä, joka ei pyri vain viihdyttämään niin, että pois lähtiessä mieli olisi iloinen ja hymy naamalla. Tuttavani narikalla kysyikin, selviätkö tästä. Hyvin selvisin, mutta edelleen pyörivät mielessä ne omat idealismini, joiden varassa maailmankuvaani loin 60-70-luvuilla. Näytelmässä J. sanoo itsestään, että ”tunsin olevani vapaa, seisoin tukevasti historian oikealla puolella; voiko nuori ihminen elämältä enempää toivoa”. Minulla on kuitenkin mennyt paremmin kuin J:llä, olen säilyttänyt idealismini, pari kertaa olen kuitenkin pinssiä vaihtanut, enkä luultavasti ole syyllistynyt sukupuoliseen häirintään. Jotkin asiat kaduttavatkin, mutta niin varmaan kaikilla, jotka elämän ottavat vakavasti, kuten henkilöt Baranin näytelmässä.

Idealismien pontimina on monesti jonkinasteisia utopioita. Myös J:llä ja J:n isällä oli ajatuksena paremman maailman aikaansaaminen. Isä vain meni pitemmälle ja lähti vieraan väkivaltakoneiston mukaan utopiaansa toteuttamaan. J:n ajatuksen tasolla vain ollut utopiakaan ei ole toistaiseksi missään toteutunut, koska Neuvostoliiton, DDR:n, Kuuban ja Kiinan järjestelmät eivät ole olleet kommunistisesti idealistisia. Kiinan kansantasavallankin alkuperäinen tavoite oli muuttaa yhteiskunta kommunistiseksi, mutta tämä lopullinen päämäärä on siirretty tulevaisuuteen, kuten Xi Jinping on sanonut.

Toivottavasti nuoria idealisteja on ja tulee aina olemaan. Ilman heitä maailma pysähtyisi. Huteja tulee, mutta myös osumia.

kari.naskinen@gmail.com