Television
rikossarjojen jännite purkautuu aina, kun viimeinen jakso on
käsillä. Koska syyllinen on selvillä, ei poliisilla eikä katsojilla ole enää
pohtimista asian suhteen. Poliiseilla on vielä sen verran hommaa, sillä
rikollinen on saatava kiinni, mutta se on aina pelkkä
rutiinitehtävä, joka onnistuu, koska seuraavaa jaksoa ei tule.
Lopun takaa-ajo, ampumiset tai muu rähinä ja pidättäminen ovat vain tylsiä
muotoseikkoja, jotka eivät ole oleellisia moniosaisen sarjaelokuvan
juonen kannalta.
Mitenkään muuten ei näitä sarjoja
oikein pysty lopettamaan, koska katsoja yleensä tietää, milloin on
kysymyksessä viimeinen jakso. Kokoillan elokuvissa voi katsoja
jonkin verran hämärtää tilannetta itselleen niin, ettei ota
selvää elokuvan kestosta, joten ei tiedä, missä vaiheessa aletaan
olla lopullisen ratkaisun äärellä.
Toisenlaisen
asetelman joissakin sarjaelokuvissa saa sillä, että eri
tuotantokausien välillä on juonellista jatkuvuutta, vaikka uuden
kauden voisikin katsoa itsenäisenä tarinana. Tästä oli
esimerkkinä Tv 2:n hyvä Saalistajat, jossa
Freddy Lanen syyllisyys tuli periaatteessa selväksi ensimmäisen
kauden lopussa, mutta hänen pahuutensa pääsi jatkumaan toisella
kaudella. Kolmannen kauden tekemisestä en tiedä, mutta jatkuvuus on
edelleen olemassa.
VARJOJEN
MAA
Tämän
hetken ylivoimaisesti
paras
sarjaelokuva on brittiläinen
Varjojen maa,
josta
on perjantai-iltaisin Tv 1:ssä meneillään nyt
kolmas
tuotantokausi. Tässäkin sarjassa on kysymys henkirikoksista, mutta
ei vain niiden selvittämisestä, vaan myös niihin liittyvistä
yhteiskunnallisista ja psykologista seikoista. Kuvassa
olevat rikoskomisario
Cadi John ja rikoskonstaapeli Owen Vaughan tutkivat murhia Walesin
pohjoisosassa pienessä
Bangorin kaupungissa,
jonka olosuhteet varsinkin
vähän syrjempänä ovat muutenkin
ankeat ja ihmisten elämä rimpuilemista. Oman sävynsä tuo
walesilaisten outo kymrin kieli, jota muutamat vanhemmat ihmiset
sarjassa käyttävät.
Varjojen
maa tuo
mieleen Mikko
Niskasen Kahdeksan
surmanluotia (1972),
jossa perheen ahdinko johti neljään surmatyöhön. Ei yhtäläisyyttä
juonellisesti, mutta Varjojen
maassa kuvataan
niitä samanlaisia tilanteita, joissa epätoivo ja
näköalattomuus vievät elämältä kaiken pohjan. Kun kaikki menee
alta ja seinä nousee edessä pystyyn, on vain paluu lähtöruutuun,
nollaan. Kun elämältä ei saa mitään, eikä sille voi antaa
mitään, mahdollisuudet ja ratkaisut ovat vähissä. Ratkaisuja ei
haeta murhaamisten tai muiden väkivallantekojen kautta, mutta
epätavalliset olosuhteet saavat toivottomuuteen uponneen ihmisen
joskus tekemään kummallisia asioita.
Varjojen
maa kuvaa
tällaista kurjuuden tilaa ankarasti, harmailla ja ruskeilla
sävyillä. Silti
myös ymmärtävästi, sillä kauempaa on kameran kuviin saatu
Walesin kauniita vuoristomaisemia, merikin näkyy välillä, samoin
hiljaa valuvia puroja. Usein sataa. Eikä lohtua
ole tarjolla. Kukaan
ei koskaan edes hymyile – vai muistankohan nyt oikein, että Cadi
John kerran
tai pari tällä kolmannella kaudella vähän hymyili. Varjojen maa on hyvä nimi tälle sarjalle.
Entä
vapauttaako
kuolema, kun kaikki on mennyt? Tämä on se kokonaishahmotus Varjojen
maan elämänpiiristä,
eikä ole väliä, selviääkö murha viimeisessä jaksossa vai ei,
sillä se on sivuseikka. Murha
on murha, mutta sitä suurempia tarinoita ovat tavallaan uhrin koko
perheen sekä todennäköisesti myös murhaajan ja hänen perheensä
tarinat. Viimeisen jakson oleellinen kysymys ei edes ole se, kuka
murhasi maanviljelijä Ifan Williamsin, vaan miksi
murhasi. Toisaalta tämä murha ei ole edes tämän sarjaelokuvan pääasia.
kari.naskinen@gmail.com
