Riminin peräkamaripojat

Heti Federico Fellinin Vetelehtijöiden (1953) alku vie tuttuun tunnelmaan. Alkutekstien aikana soi Nino Rotan musiikki, jonka melodiat tulivat myöhemmin tutuiksi monista Fellinin elokuvista. Fellinin elämää hyvin tuntevien mukaan elokuvassa on Fellinin omaelämäkerrallista aiheistoa, vaikka se ei olekaan kuvattu hänen syntymäkaupungissaan Riminissä eikä Firenzessä, jossa asui muutaman kuukauden ennen muuttoaan Roomaan 1938.

Ensimmäisen elokuvansa Varieteen valot (1950) Fellini teki alalla jo kokeneemman Alberto Lattuadan kanssa, sen jälkeen ohjasi itsenäisesti Valkoisen sheikin (1952), kunnes Vetelehtijät nosti Fellinin pinnalle ja seuraavaksi La Strada (1954) mestariksi.

Vetelehtijät kertoo viidestä työtä vieroksuvasta 25-30-vuotiaasta miehestä, jotka viettävät velttoa aikaa kotikaupungissaan. Joitakin yrityksiä on vähän aktiivisempaankin, mutta ei tule mitään. Peräkamaripoikina he saavat äitien tekemät ruuat ja jostakin käyttörahaakin tulee sen verran, että voi käydä baarissa ja elokuvissa.

Elokuvan alussa ollaan Miss Merenneito -kilpailussa, joissa Moraldon sisko Sandra voittaa tittelin. Vetelehtijöiden johtohahmo Fausto ihastuu, panee Sandran paksuksi ja edessä on naimisiinmeno. Se ei tahtia miesten maailmassaa haittaa. Kun Fausto käy kerran vieraissa ja Moraldo moittii, että sinähän olet Sandran kanssa naimissa, niin Fausto on ihmeissään: ”Miten Sandra tähän asiaan liittyy?” Eikä mikään muutu. Päivät pääksytysten vaellellaan kaduilla, välillä käydään merenrannassa ja illalla taas baariin. Se tässä vain on menneen maailman onnellisuutta, että känniin ei juurikaan tulla, eikä huumeista ole tietoakaan. Eikä tapella, vaan kaikki näyttää kuitenkin mukavalta.

Fausto pääsee käymään peräti Roomassa, josta palatessaan hän tuo mukanaan levysoittimen ja panee pyörimään Roomassa näkemänsä Wanda Osirisin levyn. Wanda Osiris oli 50-luvun suurin italialainen showtähti – ja sellainen latujen risteäminen, että Vetelehtijöissä Alberton roolin näytellyt Alberto Sordi ohjasi 1973 elokuvan Stardust, jossa Wanda Osiris oli mukana.

Fellinin elokuvasta ei käy selville, miten se kuvaa häntä itseään. Tosin Fellini siellä Riminissä oli nuorempi kuin elokuvan viisi miestä. Todennäköistä onkin, että Fellini on sivusta seurannut vähän vanhempien nuorukaisten touhuja, joten hänen oma roolinsa elokuvassa rajoittuu kertojan äänellä luettuihin teksteihin.

Elokuvan italiankielisestä nimestä I vitelloni kirjoittaa Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen Fellinin elämäkertateoksessa Uneksijan sirkus (Rosebud, 2021), että terminä vitelloni tarkoittaa mamman lulluttamaa laiskaa poikaa ja myös vanhemman vasikan hyvin roikkunutta lihaa. Etymologisesti sana on väännelmä läskimahaa tarkoittavasta slangi-ilmaisusta vudellone.

Lievästä yhteiskunnallisesta valveutuneisuudestaan nämä mammanpojat antavat yhden näytteen. Autoajelulla he ohittavat tietöissä olevia miehiä ja huutavat jotakin pilkallista, kun auton moottori yhtäkkiä sammuu, auto pysähtyy ja tietyömiehet juoksevat perään. Joku vetelehtijöistä yrittää siinä pelastaa tilanteen huutamalla: ”Mekin olemme sosialisteja.”

Heidän oma työntekonsa rajoittuu Fauston yritykseen toimia appiukkonsa ystävän antiikkiliikkeessä, mutta se loppuu Fauston röyhkeään flirttailuun liikkeenomistajan vaimon kanssa. Leopoldolla on silmälasit, joten hän on porukan intellektuelli ja hän yrittää kirjoittaa näytelmää. Riccardo puolestaan haaveilee hyvän laulunäänensä vievän hänet viihdealalle, ehkä oopperaan. Kenelläkään eivät näkymät kuitenkaan ole hääppöiset, mutta yhteiskunnallinen murros sotienjälkeisessä Italiassa voi tietenkin ratkaista jotakin. Elokuva kertoo uuden ajan vihaisista nuorista miehistä, vaikka Fellinin miehet eivät varsinaisesti ole vihaisia, mutta jotain enteellistä siitä tulossa olevasta murroksesta tässä on. Tietyömiehetkin näyttävät jo nyrkkiä. Musiikillinen linkki uuteen aikaan on yhdessä kohtauksessa soiva musiikki Charles Chaplinin Nykyajasta (1936).

kari.naskinen@gmail.com