Westö on sanonut keskiviikkokerhon olevan kuin Helsingin porvaristo pienoiskoossa, vastakkain ovat hurraaisänmaallinen oikeisto ja paneurooppalaiset liberaalit. Sosialisteja ei näissä piireissä liiku, juopa porvarien ja työläisten välillä on syvä. Eikä Pitkänsillan yli mennä.
Yksi kerhon jäsenistä on lääkäri Lorens Arelius, joka varsinkin on innoissaan saksalaisen sankarikansan etenemisestä kohti lopullista herruutta. Kun keskiviikkokerho yhtenä iltana kokoontuu asianajaja Thunen toimistossa, tunnistaa Thunen konttoristiksi muutama viikko aikaisemmin tullut Matilde Wiik lääkärin: tuohan on sama valkoinen sika, joka raiskasi hänet moneen kertaan punaisten vankileirillä 1918, vain 20 vuotta sitten. Sika ei kuitenkaan tunnista Matildea.
Elämä Helsingissä sujuu iloisissa nousukauden merkeissä. Varjostavien pilvien annetaan olla. Ilmassa on suurta toiveikkuutta ja Mikado-ravintolassa Mannerheimintiellä tanssitaan pitkissä iltapuvuissa. Orkesteri soittaa myös Matilden veljen säveltämän schlagerin Kangastus. (Kauko Käyhkön noihin aikoihin säveltämä iskelmä on nimeltään Kangastusta.)
Keskiviikkokerhossa kuitenkin puhutaan isommista asioista. Esille tulee sekin tositapaus, kun Helsingin juutalaisten urheiluseuran Makkabin pikajuoksija Abraham Tokazier ei saanut pitää voittoaan HKV:n järjestämissä kilpailuissa juuri valmistuneella Olympiastadionilla 21.6.1938. Tokazier tuli maaliin ensimmäisenä, mutta tuloksissa hänet pudotettiin neljänneksi. Syynä oli pelkästään antisemitismi, ja kaiken lisäksi katsomossa oli saksalaisia arvovieraita, joten juutalaista ei voitu julistaa voittajaksi. Lehtikuvistakin seuraavana päivänä näki, että Tokazier oli oikea voittaja. Suomen Urheiluliitto esitti anteeksipyynnön tapahtuneen vääryyden johdosta 75 vuotta myöhemmin 2013.
Matilde Wiikiltä ei kukaan pyydä anteeksi. Eikä Matilde pyydä. Hän on oman traumansa kanssa yksin, persoonallisuus täysin hajalle jakautuneena, mitä kuvataan sillä, että Matilden roolissa on kolme näyttelijää. Matilden tunnistettua raiskaajansa esitys muuttuu hieman myös jännitysnäytelmäksi.
Sellainenkin asia tuli näytelmää katsoessa mieleen, että ovat ne olleet järkyttäviä aikoja. Ajatellaanpa, että kun nyt olemme vuodessa 2017, niin millaista olisi, jos kansalaissota olisi käyty 1997. Kadulla tulisi vastaan vastapuolen nilkkejä, tappajia ja muita sekasikiöitä…
Matilde Wiik on samalla osa tällaista kansakuntaa jakanutta historiaa. Vielä ennen Areliuksen näkemistä hän yrittää elää elämäänsä niin normaalisti kuin voi, mutta sitten kaikki repeää uudelleen. Taas kerran joutuu ihmettelemään, miten kansalaissodan jälkeen karmeasti kohdellut punaiset lähtivät niin yksissä tuumin valkoisten kanssa puolustamaan maata talvisodassa. Oliko syy tähän se, että valkoisen terrorin hirmuteoista ei vielä tuolloin ollut saatu kunnolla tutkimustietoa?
Sopivasti tässä kohtaa voi todeta, että Westön romaanin suomentaja oli viime keväänä kuollut Liisa Ryömä, jonka vanhemmat olivat kommunistikansanedustaja Mauri Ryömä ja kommunistirunoilija Elvi Sinervo.
Kangastus 38 ei kuitenkaan ole mitenkään leimallisesti vasemmistolainen romaani/näytelmä. Näkökulma on yleisinhimillinen – millä pahuuden voi voittaa, voiko antaa anteeksi, voiko tai pitääkö koskaan unohtaa, onko kostaminen sallittua?
Eilisessä Helsingin Sanomissa entinen jääkiekkoilija, lähes kuoliaaksi taklattu, ikuisen aivovamman saanut Tommi Kovanen sanoo: ”Aina pitäisi antaa anteeksi, mutta miksi? Pitääkö kaikki antaa anteeksi? Ei se ole elämän jatkumisen ehto.” Ei ole Matilde Wiikillekään, eikä ole syytäkään.
kari.naskinen@gmail.com
