”Tristan-sointu on nuottien F, H, Dis ja Gis muodostama sointu tai laajemmin mikä tahansa sointu, joka muodostuu samoista intervalleista. Richard Wagner korosti tuon soinnun merkitystä kirjoittamalla sille pitkän aika-arvon ja antamalla soinnun purkautua kromaattisesti. Tristan-soinnun käyttöä on pidetty isona askeleena perinteisestä tonaliteetista kohti atonaalista musiikkia.”
En ymmärrä tuosta selityksestä tuon taivaallista, mutta tunnen soinnun, kun kuulen sen. Tämä liittyy siihen, kun ihmiset sanovat, etteivät he ymmärrä ns. taidemusiikkia. En minäkään sitä ”ymmärrä”, mutta nautin suunnattomasti. Eilisillaksikin onnistuin keplottelemaan sisäänpääsyn Kansallisoopperaan, jossa pidettiin Tristanin ja Isolden pääharjoitus.
En osaa soittaa pianoa enkä haitaria, mutta esimerkiksi juuri Wagnerin musiikista pidän niin paljon, että eilinen pääharjoitus oli minulle jo viides Tristan ja Isolde – enkä siis ymmärrä musiikista mitään. Kuudes kerta tulee parin viikon päästä.
Wagner-sairaus on vakavaa laatua, kun sille altistuu. Erkki Salmenhaara kirjoittaa Suomen musiikin historia 2 -kirjassa (WSOY, 1996), että Wagner-kuumeelta ei välttynyt myöskään Jean Sibelius. Kun Sibelius oli Bayreuthissa kuullut Parsifalin 1894, hän kirjoitti vaimolleen: ”Nyt olen juuri kuullut Parcival. Ei mikään maailmassa ole tehnyt sellaista vaikutusta minuun, se ihan liikuttaa sisimpiä sydämen kieliä … En voi sanoa kuinka tuo Parcival lumosi minut.”
Myös Tristan-sointu vetosi Sibeliukseen. Tristan ja Isolde alkaa sillä, ja toistuu oopperan kuluessa useita kertoja. Wagner-ekspertti Eero Tarasti kirjoitti viime vuonna Wagner-seuran lehdessä, että Sibeliuksen viulukonserton avausmotiivi ”on kuin Tristan-soinnun ohennettu ja kalvakka variantti” (Wagneriaani, syksy 2015).
Sibeliuksen sinfonioista tohtoriksi väitellyt Veijo Murtomäki puolestaan on todennut tutkimuksessaan (1993), että ”7. sinfoniaan saakka Sibeliuksen musiikki on täynnä wagnerismeja, ja esim. Tristan-sointu kuuluu hänen keskeisimpään soinnulliseen sanastoonsa assosioivine lainauksineen”.
Tarastin mukaan Wagner ja Beethoven ovatkin ne jättiläiset, joiden hartioilla Sibelius seisoo.
Kun on puhe musiikin ymmärtämisestä, niin ooppera on sentään paljon ymmärrettävämpää kuin vaikkapa abstrakti sinfoniamusiikki. Oopperassa sentään tapahtuu koko ajan, kun siinä on melkein aina jokin juonikin. Tristan ja Isolde tunnetaan mm. siitä, että se kuvaa hyvin voimakkaasti sukupuolista intohimoa. Musiikkia paremmin ymmärtävät ovat laskeneet, että oopperan toisessa näytöksessä on seitsemän kohtaa, joissa Tristan ja Isolde kokevat orgasmin. Taaskaan en niitä kunnolla tunnistanut, mutta en ymmärrä tätäkään aihealuetta riittävästi.
Tristan ja Isolde (1865) oli alkuvuosikymmeninään yleisölle lähes pornografinen esitys. Wagner itse kirjoitti appiukolleen Franz Liszille erikoisesti: ”Koska en ole milloinkaan nauttinut rakkauden todellisesta onnesta, haluan rakentaa tälle unelmista kauneimmalle muistomerkin, jossa rakkaus saa alusta loppuun täydellisen tyydytyksen.”
LIEBESTOD UND
LIEBESVERBOT
Tristan ja Isolde tulee Kansallisoopperaan nyt kuudennen kerran. Ensimmäinen kerta oli 1921-22, jolloin oopperalla ei vielä ollut omaa orkesteria, vaan musiikista vastasi Helsingin kaupunginorkesteri.
Tämä ooppera on aina ollut niitä isoja tapauksia, joihin on satsattu paljon. Solistit ovat olleet nimekkäitä Alfons Almista Pekka Nuotioon ja Anita Välkistä Lilli Paasikiveen. Eilen illalla Tristanin roolin lauloi yhdysvaltalainen Robert Dean Smith, joka varsinaisissa esityksissä vuorottelee Jyrki Anttilan kanssa. Isolde on Johanna Rusanen, ensi-ilta lauantaina 14.2. Kuningas Marke on muuten Jyrki Korhonen, mutta viimeisessä esityksessä 28.5. kuninkaana on Matti Salminen.
Loppu on taas yhtä raju kuin aina. Tristanin ja Isolden intohimoinen suhde päättyy kuolemaan, jolle Wagner on keksinyt oman hurmioituneen terminkin: Liebestod (lemmenkuolo).
Jo paljon aikaisemmin Wagner oli säveltänyt kaksinäytöksisen oopperan Das Liebesverbot (Lemmenkielto, 1835), jonka libretto pohjautuu Shakespearen komediaan Mitta mitasta. Tätä hänen ensimmäistä oopperaansa ei ole Suomessa nähty, eikä paljon muuallakaan. Uudelleen se nousi kuitenkin esille, kun kolme vuotta sitten vietettiin Wagnerin syntymän 200-vuotisjuhlavuotta. Tällä hetkellä se on ohjelmistossa Leipzigissä, Madridissa ja Strasbourgissa, jossa Liebesverbotin ensi-ilta oli viime sunnuntaina kansainvälisen Wagner-kongressin päätöspäivänä.
Kansallisoopperan Wagner-vuosi ei lopu Tristaniin ja Isoldeen, sillä marras-joulukuussa on vuorossa Lentävä hollantilainen, jonka senkään musiikista en ymmärrä mitään, mutta liput on jo ostettu.
kari.naskinen@gmail.com
