Jos Intohimojen karusellin (1950) olisi
ohjannut Hannu Leminen tai Valentin Vaala, se ei olisi jättänyt
elokuvan historiaan minkäänlaista merkkiä. Sen ohjasi kuitenkin Max Ophuls, ja siitä on tullut
klassikko. Vanhat suomalaiset elokuvat kärsivät siitä, että ne tehtiin liian
pienellä kielialueella. Suurin kärsijä oli Teuvo
Tulio, jonka rakkaus ja synti -teeman hurjat elokuvat olisivat aikoinaan
olleet sensaatiomaisia menestyksiä saksan-, ranskan- tai englanninkielisinä.
Yle Teeman alkukesän ohjaajanimi on Max Ophuls (1902 - 1957). Ensin sukunimi
kirjoitettiin Ophüls, mutta kun hän saksalaisena sai 1930 Ranskan
kansalaisuuden, jäi saksalainen ü pois nimestä. Taiteilijanimi kummallakin
tavalla, koska alkuperäinen nimi oli liian pitkä: Maximillian Oppenheimer.
Teema on näyttänyt jo Intohimojen
karusellin ja Kirjeen tuntemattomalta
naiselta (1950), ensi sunnuntaina tulee Skandaalikuningatar
Lola Montes (1955), ja uusintoina nämä kolme esitetään vielä myöhemmin.
Ophulsin elokuvat ovat pinnallisesti katsoen kevyttä hömppää, mutta ne
sisältävät paljon muutakin kuin tyhjänpäiväistä rakkausleikkiä. Samaa voi sanoa
monista vanhoista suomifilmeistä. Ympäristöt vain olivat erilaisia. Kun
suomalaisessa elokuvassa mies ja nainen menivät itse asiaan eli sänkyyn tai
heinäkasaan, kamera siirtyi kuvaamaan valkoisia pilviä tai rajummissa
tapauksissa kuohuavaa koskea – Ophuls kääntää kameran hienoihin
kristallikruunuihin. Idea oli joka tapauksessa sama. Intohimojen karusellissa siirrytään yhdessä tilanteessa ristikuvalla
elokuvan kertojaan, joka saksien kanssa katsoo filminauhaa ja sanoo:
”Sensuuri”.
Ophuls itse sanoi, että hänen elokuviensa painopiste on spektaakkeli. Tässä
tapauksessa spektaakkeli ei tarkoita suurimuotoista kertomusta sotajoukkoineen
tai muine mahtavuuksineen, vaan sitä spektaakkelia, mikä tapahtuu yksittäisten
ihmisten suhteissa ja mitä Ophuls kuvaa. Hänen omin sanoin:
”On virta, joka kuljettaa elämämme alusta, valtavaa laivaa, jonka kannella
näyttelijät ja ohjaajat järjestävät spektaakkelin. Virran rannoilla asuvat
runoilijat. Meidän elokuvaihmisten ja kanavanvartijoiden tehtävänä on estää
tätä virtaa ehtymästä, runouden virtaa, joka oli ennen meitä, joka on ympärillämme
tai joka syntyy huomenna.”
Tällaiset spektaakkelit voivat joskus johtaa myös skandaaleihin. Tällaista
tapausta kuvaa Ophulsin viimeinen elokuva Skandaalikuningatar Lola Montes (kuvassa). Se kertoo irlantilaisesta
tanssijasta ja kurtisaanista Lola
Montezista (1821 - 1861), jonka tiedetään olleen mm. Baijerin kuninkaan Ludvig I:n ja säveltäjä Franz Lisztin rakastajatar. Näiden
loistokkaiden aikojen jälkeen Lola kuitenkin vanheni ja ajautui pieneen
sirkukseen esiteltäväksi siinä missä kääpiöitä ja partaisia naisiakin.
Lola Montes on Ophulsin paras
elokuva. Ranskalaisen elokuvaraamatun Cahiers
du Cinéman mukaan (1965) Lola Montes
sijoittui sodanjälkeisistä ranskalaisista elokuvista aivan kärkeen ennen Beckerin, Bressonin, Renoirin ja Resnaisin pääteoksia.
Max Ophuls kuoli 1957 sydäntulehdukseen hampurilaisessa sairaalassa. Hänen
yöpöydällään siellä oli avoinna Goethen
Faust. Kenelle Ophuls myi sielunsa?
Kameralle.
”Kamera, uusi ilmaisuväline jota käytin ensimmäistä kertaa, käänsi minut
vastustamattomasti pois puheesta, hieman samaan tapaan kuin nuori rakastajatar
vieroittaa aviomiehen vaimostaan.”
kari.naskinen@gmail.com