Kun Charles Chaplin 1914 aloitti
elokuvanteon, oli yksi aloitusvuoden elokuvista moottoripyöräaiheinen, 18
minuuttia pitkä Mabel at the Wheel. Se
tehtiin kuuluisilla Keystone-studioilla ja pääosissa olivat Chaplin ja Mabel Normand. Suomessakin elokuva
nähtiin 1920. Siitä alkoi sittemmin suorastaan genreksi muodostunut
moottoripyöräelokuvien lajityyppi.
Modernin elokuvan aikakaudella syntyi tämän lajin perusteokseksi Laszlo Benedekin Hurjapäät (1953), josta varsinkin 29-vuotiaan Marlon Brandon rooli jäi elokuvan historiaan merkkitapauksena (otsikkokuvani on tuosta elokuvasta). Moottoripyöräelokuvien kultakausi oli 1960-luvun puolivälistä kymmenen vuotta eteenpäin; tuona ajanjaksona tehtiin yli 50 mp-elokuvaa, ja todelliseksi klassikoksi nousi Dennis Hopperin Easy Rider (1969).
Audiovisuaaliseen kulttuuriin keskittyvän Lähikuva-lehden viimeisessä paperilehtiversiossa (4/2015) mp-elokuvista kirjoittavat kuluttajaekonomian professori Visa Heinonen ja taloustieteen laitoksen tutkija Toni Ryynänen Helsingin yliopistosta. Heidän kirjoituksensa otsikko on ”Kulutuksen ja moottoripyöräilyn alakulttuurit sekä jalostuva keskiluokkaisuus”. Erityisenä tapausanalyysina he ovat tutkineet Walt Beckerin elokuvaa Villit karjut (2007), joka monien muiden ”chopper-oopperoiden” tavoin korostaa keski-ikäisten miesten maskuliinisuutta ja todistelee näiden miesten heteroseksuaalisuutta. Harley-Davidsonin selkään hyppääminen ja tielle lähteminen muuttuu usein miehuuden rituaaliksi, rituaaliseksi siirtymäksi ja miehuuden todistamiseksi.
Harley-Davidsonista tuli mp-elokuvien prätkämerkki varsinaisesti sotien jälkeen, kuten Ryynänen ja Heinonen kirjoittavat: ”Toinen maailmansota jätti jälkensä edullisia, armeijaa rintamalla palvelleita ylijäämäpyöriä ja joukon rahattomia nuoria miehiä, joilla oli yhteinen kokemusmaailma. Nuorten miesten ryhmiä yhdisti sotatoiminnan adrenaliinipurkauksen etsiminen siviilissä, toveruus ja kotikaupungit, jotka eivät tarjonneet työtä. Kun levottomiksi koetut motoristit ja vastaperustetut mp-kerhot vielä päätyivät päivälehdistön uutisiin, heräsi myös pienten filmistudioiden huomio. Ne näkivät menestysmahdollisuuksia nousevassa nuorisokulttuurissa ja siihen liittyvien elokuvien tuottamisessa.”
Amerikkalaisia mp-elokuvia käsittelevässä populaarijulkaisussa luetellaan mäille elokuville 1960-70-luvuilla ominaisia tekijöitä:
1) moottoripyöräkerho
2) terrorisoitu paikallinen väestö
3) chopperit eli muokatut moottoripyörät
4) raiskaus tai seksuaalinen ahdistelu
5) omituiset päähineet
6) baaritappelu
7) paljaan pinnan näyttäminen.
Miehet näissä elokuvissa etsivät elämälleen merkitystä, olivat sopeutumattomia tai vaihtoehtoista elämäntapaa etsiviä hippejä. Moottoripyörien piti olla yli 750-kuutioisia, ja asiaan kuului, että kaverit itse pystyivät niitä korjaamaan ja parantelemaan. ”Henkilökohtaisesti rakennettu ja muokattu Harley-Davidson voidaan määritellä omistajansa jatkeeksi sekä tyylin ja identiteetin ilmaukseksi.”
Heinonen ja Ryynänen ovat panneet merkille, että moottoripyöräilijöiden kerhotilat on usein rakennettu saluunatyyliksi, mikä viittaa lännenelokuvien ympäristöihin ja siten myös lännenelokuvien modernisoituihin versioihin, road-elokuviin.
TUNNETTUJA MP-ELOKUVIA
Jo mainittujen lisäksi muutamia tunnettuja moottoripyöräelokuvia:
Modernin elokuvan aikakaudella syntyi tämän lajin perusteokseksi Laszlo Benedekin Hurjapäät (1953), josta varsinkin 29-vuotiaan Marlon Brandon rooli jäi elokuvan historiaan merkkitapauksena (otsikkokuvani on tuosta elokuvasta). Moottoripyöräelokuvien kultakausi oli 1960-luvun puolivälistä kymmenen vuotta eteenpäin; tuona ajanjaksona tehtiin yli 50 mp-elokuvaa, ja todelliseksi klassikoksi nousi Dennis Hopperin Easy Rider (1969).
Audiovisuaaliseen kulttuuriin keskittyvän Lähikuva-lehden viimeisessä paperilehtiversiossa (4/2015) mp-elokuvista kirjoittavat kuluttajaekonomian professori Visa Heinonen ja taloustieteen laitoksen tutkija Toni Ryynänen Helsingin yliopistosta. Heidän kirjoituksensa otsikko on ”Kulutuksen ja moottoripyöräilyn alakulttuurit sekä jalostuva keskiluokkaisuus”. Erityisenä tapausanalyysina he ovat tutkineet Walt Beckerin elokuvaa Villit karjut (2007), joka monien muiden ”chopper-oopperoiden” tavoin korostaa keski-ikäisten miesten maskuliinisuutta ja todistelee näiden miesten heteroseksuaalisuutta. Harley-Davidsonin selkään hyppääminen ja tielle lähteminen muuttuu usein miehuuden rituaaliksi, rituaaliseksi siirtymäksi ja miehuuden todistamiseksi.
Harley-Davidsonista tuli mp-elokuvien prätkämerkki varsinaisesti sotien jälkeen, kuten Ryynänen ja Heinonen kirjoittavat: ”Toinen maailmansota jätti jälkensä edullisia, armeijaa rintamalla palvelleita ylijäämäpyöriä ja joukon rahattomia nuoria miehiä, joilla oli yhteinen kokemusmaailma. Nuorten miesten ryhmiä yhdisti sotatoiminnan adrenaliinipurkauksen etsiminen siviilissä, toveruus ja kotikaupungit, jotka eivät tarjonneet työtä. Kun levottomiksi koetut motoristit ja vastaperustetut mp-kerhot vielä päätyivät päivälehdistön uutisiin, heräsi myös pienten filmistudioiden huomio. Ne näkivät menestysmahdollisuuksia nousevassa nuorisokulttuurissa ja siihen liittyvien elokuvien tuottamisessa.”
Amerikkalaisia mp-elokuvia käsittelevässä populaarijulkaisussa luetellaan mäille elokuville 1960-70-luvuilla ominaisia tekijöitä:
1) moottoripyöräkerho
2) terrorisoitu paikallinen väestö
3) chopperit eli muokatut moottoripyörät
4) raiskaus tai seksuaalinen ahdistelu
5) omituiset päähineet
6) baaritappelu
7) paljaan pinnan näyttäminen.
Miehet näissä elokuvissa etsivät elämälleen merkitystä, olivat sopeutumattomia tai vaihtoehtoista elämäntapaa etsiviä hippejä. Moottoripyörien piti olla yli 750-kuutioisia, ja asiaan kuului, että kaverit itse pystyivät niitä korjaamaan ja parantelemaan. ”Henkilökohtaisesti rakennettu ja muokattu Harley-Davidson voidaan määritellä omistajansa jatkeeksi sekä tyylin ja identiteetin ilmaukseksi.”
Heinonen ja Ryynänen ovat panneet merkille, että moottoripyöräilijöiden kerhotilat on usein rakennettu saluunatyyliksi, mikä viittaa lännenelokuvien ympäristöihin ja siten myös lännenelokuvien modernisoituihin versioihin, road-elokuviin.
TUNNETTUJA MP-ELOKUVIA
Jo mainittujen lisäksi muutamia tunnettuja moottoripyöräelokuvia:
Roger Corman: Helvetin jengi (1966)
Richard Rush: Helvetin enkelit (1967)
Jack Cardiff: Tyttö ja moottoripyörä (1968)
Martin B. Cohen: Hell´s Angels – raju jengi (1970)
Bruce Brown: On Any Sunday (1971, dokumentti)
Simon Wincer: Harley-Davidson ja Marlboro-mies (1991)
Reggie Bythewood: Biker Boyz (2003)
Larry Bishop: Hell Ride (2007)
Brian Taylor: Koston henki (2012)
Bryan H. Carroll: Why We Ride (2013, dokumentti)
George Miller: Mad Max: Fury Road (2015)
Aivan toisentyyppisiä, mutta erinomaisia moottoripyöräelokuvia ovat myös mm. John Sturgesin Suuri pakoretki (1963) ja Roger Donaldsonin Maailman nopein intiaani (2005).
Suomessa ei moottoripyöräelokuvia juurikaan ole tehty. Aki Kaurismäki kylläkin tuotti mp-aiheisen elokuvan Iron Horseman (1994), jonka ohjasi hänen apulaisohjaajanaan monessa elokuvassa ollut ranskalainen Gilles Charmant. Edes laaja Suomen kansallisfilmografia ei tätä elokuvaa tunne, enkä minäkään ole sitä nähnyt. Sen tapahtumat sijoittuvat kuvitteellisesti vuoden 1967 Kaliforniaan, jossa toimii Cannibals-niminen moottoripyöräjengi. Kuvauksia tehtiin ainakin Nummelan lentokentällä ja Helsingin Vallilassa. Rooleissa näyttävät tietojen perusteella olevan mm. Kari Väänänen, Matti Pellonpää, Sakari Kuosmanen ja Antti Reini sekä moottoripyöräkerholaisia (Ylästö MC, Tonocks MC, Niska MC, Walkka MC, Jerusalem MC). Elokuvasta on olemassa dvd (2006).
En ole asiaa enempää tutkinut, mutta yhden suomalaisen mp-elokuvan sentään muistan, Valentin Vaalan Nuoruus vauhdissa (1961), jossa Rami Sarmasto jopa osallistuu Ruissalon TT-ajoihin. Neljä vuotta myöhemmin Sarmasto kuoli 26-vuotiaana auto-onnettomuudessa valtatie 2:lla. Tuossa vaiheessa Rami Sarmasto oli kihloissa Tamara Lundin kanssa.
kari.naskinen@gmail.com
