Runoilija: älä usko.
Murhetta vain elämä on, muista, sotamies
Runoilijan laulu helkkää:
Murhetta on elo pelkkää,
murhetta on, murhetta on, muista, sotamies.
P. Mustapää: Satakieli Monrepoossa (1945)
Osa Monrepos´n puistosta Viipurissa saa kävijän edelleen murheelliseksi. Sen muutamat rakennukset ovat surkeassa kunnossa - etenkin kartanon päärakennus, ja kun kävijä kohtaa sen pääportilta puistoon tultuaan melkein ensimmäiseksi, tämä näky harmittaa. Rakennus on peräisin 1700-luvulta, mutta sitä on uudistettu moneen kertaan.
Monrepon alamäki alkoi heti talvisodan jälkeen, kun sinne perustettiin lepokoti puna-armeijan 123. divisioonan sotilaille ja upseereille. Seuraukset olivat niin tuhoisat, että Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan taidekomitea pyysi järjestämään vartioinnin puistoon syksyllä 1940. Lepokodin johtaja palkkasi maalareita ”restauroimaan” kartanorakennuksen pääsalia, ja tästä oli seurauksena, että arvokkaita 1800-luvun seinä- ja kattomaalauksia katosi uusien maalikerrosten alle. Puistossa olevia patsaita myös rikottiin lepokotivaiheen aikana. Osa taideteoksista ja museoesineistä siirrettiin parempaan talteen Leningradin Eremitaasiin.
Jatkosodan jälkeen kartanon kirjastorakennus annettiin Leningradin sähköteknillisen sotilasakatemian käyttöön lepo- ja virkistyskodiksi. Tuhot jatkuivat. Kun esimerkiksi myrsky kaatoi Ystävyyden temppeli -paviljongin, sitä ei yritetty korjata, vaan tehtiin polttopuiksi.
Vuonna 1947 Viipurin kaupunki kuitenkin päätti muuttaa Monrepon kulttuuri- ja virkistyspuistoksi.. Kaupunkineuvosto myönsi puiston kunnostamiseen aloitusmäärärahan ja rakennukset määrättiin korjattaviksi. Helpommin päätetty kuin tehty.
Kun nyt kymmenen vuoden tauon jälkeen kävin Monrepossa, ei paljon muutosta ollut tapahtunut. Tästä huolimatta puisto on viihtyisä. Nurmikot on hyvin ajettu, pensasaidat täsmällisesti leikattu ja polut siistissä kunnossa. Osa vanhoista nähtävyyksistä on tietenkin edelleen kateissa, kuten Bellevue-torni, Kiinalainen suojakatos, Turkkilainen teltta sekä Marienthurmin ja Paulsteinin paviljongit.
Väinämöisen patsas sentään on, mutta se on venäläisen taiteilijan K.N. Bobkovin tekemä, eikä ole samanlainen kuin kaksi ensimmäistä, tanskalaisen Gotthelf Borupin (1831) ja Johannes Takasen (1873) tekemät.
Aikoinaan Monrepos oli hyvin suosittu käyntikohde, esimerkiksi vuonna 1926 vierailijoita oli yli 10 000. Varsinkin 1930-luvulla se oli eräs valokuvatuimpia puistomaisemia Suomessa. Kun viime viikon tiistaina puolenpäivän jälkeen kävin tuolla ”Valtion historiallis-arkkitehtuuri- ja luonnonsuojelumuseo Monrepos-puistossa” (Парк Монрепо), oli parkkipaikalla noin 50 autoa, lisäksi ihmisiä tuli takseilla ja minä tietenkin säästäväisyyssyistä linja-autolla, jonka pysäkiltä piti kävellä 700 metriä pääportille. Viipurin keskustasta on matkaa 2,5 kilometriä.
Jos kuitenkin päärakennus saataisiin kuntoon, koko alue vaikuttaisi aivan erinomaiselta. Mukavan piknik-iltapäivän minä siellä nytkin vietin. Jos minulla olisi älypuhelin, olisin soittanut yhden Annikki Tähden laulun. Paluumatkalla kaupunkiin poikkesimme uuteen Karusel-kauppakeskukseen Neitsytniemen alueella. Ovat tehneet Viipurissa saman asemakaavavirheen kuin on aikaisemmin tehty kaikissa Suomen kaupungeissa: valtava automarketti keskustan ulkopuolelle (pelkästään ruokakaupassa 31 kassaa).
GAMLA WIIBORG
Vanhoissa 1600-luvun kartoissa alueen nimi oli Gamla Wiiborg. Kartano tunnettiin Lill-Ladugård-nimisenä kruununtilana, jonka saivat haltuunsa Gharlotte ja Peter von Stupish 1750-luvulla. Charlotte oli kiinnostunut puutarhanhoidosta ja hän ryhtyi innokkaasti suunnittelemaan englantilaistyylistä maisemapuutarhaa. Sen ansiosta kartanosta ryhdyttiin käyttämään nimeä Charlottendahl.
Nykyisen ilmeen kartano sai paroni Ludwig Heinrich von Nicolayn toimesta. Hän osti sen 1788 Wurttenbergin prinssiltä Friedrich Wilhelmiltä, joka oli ryhtynyt käyttämään kartanosta vuonna 1785 ranskankielistä nimeä Mon Repos ("Minun leponi"). Nicolayn aikana kartanon pää- ja kirjastorakennukset peruskorjattiin ja samalla niitä laajennettiin Pietarissa asuneen italialaisen restauroijan Guiseppe Antonio Martinellin suunnitelmien pohjalta. Martinelli vaikutti Monreposn ilmeeseen 1798-1805. Kartano oli Nicolayn suvun hallussa vuoteen 1942, jolloin Marie von Nocolay kuoli ja hänet haudattiin Ludwigsteinin Linnasaareen. Omistusoikeus siirtyi paroni Nicolas von der Pahlenille.
Monrepon monet tunnetut rakennukset, kuten Neptunuksen temppeli, Marian torni, Sylmian lähde ja koristeelliset kaarisillat rakennettiin aivan 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alussa. Puistoa ehostettiin voimakkaasti 1820-30-luvuilla ja se avattiin yleisölle 1800-luvun puolessa välissä vain viikonlopuiksi ja aluksi vain paronin antaman lupalapun turvin.
Mainitulla Ludwigsteinin kalliosaarella on hautakappeli (kuvassa), joka on muurattu tiilestä ja rapattu valkoiseksi kalkkilaastilla. Nyt vain olisi tärkeätä saada rappaus kuntoon, sillä se on rapissut aika lailla. Kaksikerroksisen kappelin lasimaalauksin koristellussa pohjakerroksessa olivat Ludwig ja Johanna von Nicolayn haudat ja heidän rintakuvansa. Toisessa kerroksessa on näköalatasanne, josta aikoinaan avautui suora näköyhteys Viipurin linnaan. Aikaisemmin saarelle haudatun F. G. Lafermeren muistomerkki oli kappelia vastapäätä, mutta se on hävinnyt.
Monrepon muutamien kohteiden kunnostaminen tuntuu olevan iäisyyskysymys. Kansainvälinen jällenrakennus- ja kehityspankki myönsi 2011 remontteihin rahaa 15 miljoonaa euroa, mutta rahojen antamista on siirretty, kun asiat eivät muuten ole edenneet. Suomalainen Pro Monrepos -yhdistys sen sijaan on kokonaan lyönyt hanskat naulaan, kun hommat Venäjällä eivät ole sujuneet toivotulla tavalla.
”Aiomme tehdä Monreposta nykyaikaisen museon. Restauroimme kartanon, kirjaston ja puiston siihen muotoon kuin ne olivat 1800-luvun puolivälissä”, sanoi puiston johtaja Jevgeni Trufanov viime vuonna. (HS 29.7.2014)
Ludwigsteinin kattaa rusko,
Runoilija: älä usko?
kari.naskinen@gmail.com
