lauantai 24. tammikuuta 2015

Vene keikkuu, mutta Vanja-eno ei putoa



Pätkä Helsingin Sanomien arvostelusta Anton Tshehovin Vanja-enosta, kun se sai suomenkielisen kantaesityksensä Kansallisteatterissa 1904: "Kappaleen yksisävelinen ikävä ja ilottomuus, tuska ja kiihtymys, elämänjano ja toivoton herpoutuminen vaikuttavat katsojaan kuin haikea, sydäntä viiltävä kansanlaulu Venäjän aroilla.”

Arvostelu oli kauttaaltaan myönteinen. Kun Vanja-enoa nyt esitetään viidettä kertaa Kansallisteatterissa, ajat ovat muuttuneet. Uudesta suomennoksesta huolimatta teksti on edelleen Tshehovia, mutta puitteet ovat erilaiset. Lavastus ei viittaa niinkään vanhaan maalaiskartanoon, vaan enemmänkin nykyaikaisella arkkitehtuurilla toteutettuun kauppakeskukseen.


Myös Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Vanja-eno on siirretty lähemmäs nykyaikaa (jääkaappi, matkaradio, moottoripyörä), mutta ihmiset ovat enemmän tshehovilaisia kuin Kansallisteatterissa, eikä lavastus aiheuta vieroitusoireita.


Kun näitä kahta esitystä vertailee, niin Paavo Westerbergin ohjauksessa Kansallisteatterissa meininki on jotenkin rock, kun taas unkarilaisen Tamás Ascherin ohjaus Hkt:ssa noudattaa perinteistä kaavaa. Ascher on Budapestin Katona József -teatterin ohjaaja, joka tuntee slaavilaisen mentaliteetin.


Kun professori Serebrjakov sanoo näytelmässä, että tämä talohan on kuin labyrintti, josta ei löydä ihmisiä, niin Kansallisteatterissa pannaan näyttelijät säntäilemään sinne tänne ja paiskomaan lujaa ovia. Tämä toistuu pari kertaa. Asscherin ohjauksessa ei tällaisia farssitemppuja tarvita.


Westerberg korostaa myös seksiä tämän päivän muotokieleen kuuluvalla seksikohtauksella. Osa rooleista on muokattu kuin television sketsisarjojen karrikoiduiksi hahmoiksi. Keskeiseksi henkilöksi nousee yllättäen professorin nuori vaimo Jelena: Krista Kosonen mustassa puvussaan ja taivaallisessa kauneudessaan on ikään kuin liikaa toisesta maailmasta. Hkt:n Vappu Nalbvantoglu Jelenana on ohjattu ”normaalimmin”.


Vaikka onhan näitä kaikenlaisia ratkaisuja, Kom-teatterin Vanja-enossa (2007) Pekka Milonoff oli tehnyt Sonjasta jotenkin vajaa-mielisen tai hidasälyisen, mitä Sonja ei todellakaan ole. Ralf Långbacka on kirjoittanut, että Tshehovin näytelmiä ”on venytetty pitkin ja poikin, leikattu ja taas koottu uudelleen, mutta ne ovat osoittautuneet vahvaksi materiaaliksi”. (Kohtaamisia Tshehovin kanssa, Otava 1987)


Erilaisista tulkinnoista huolimatta Vanja-enoa ei saa veneestä pudotettua. Perusasiat, unelmien toteutumattomuuden tuska ja muutkin pettymykset saavat elämän tuntumaan hukkaan heitetyltä, ja tilalla on vain joutilaisuus. Haaveet murenevat ja jäljelle jää vain tyhjyys, kuten Vanja-eno sanoo. Tshehovin oma viesti taitaa olla niin kuin lääkäri Astrov sanoo: ”Joutilas elämä ei voi olla puhdasta.”


Ehkä Kansallisteatterin esityksessä on kuitenkin otettu varteen se, mitä professori sanoo: ”Sallikaa vanhuksen liittää tervehdykseensä yksi ainoa huomautus: tosi toimintaa, hyvät naiset ja herrat, tositoimintaa!”


Yhdenlainen toiminnan mies on Astrov, joka aikaansa edellä olevana ympäristöihmisenä istuttaa metsiä ja on huolissaan luonnon haaskaamisesta, joskin samalla laiminlyö varsinaista ammattiaan. Astrov kantaa huolta ilmastosta: ”Välitöntä, puhdasta, vapaata suhtautumista luontoon ja ihmisiin ei enää ole.” Mutta ”jos ihminen tuhannen vuoden päästä tulee onnelliseksi, olen minäkin siihen osaltani vikapää”.


Kansallisteatterissa Astrovina on Eero Aho Hkt:ssä Martti Suosalo (kuvassa oik.), hyviä molemmat ja saavat rooleistaan irti myös sitä komiikkaa, mitä Tshehovin komediaksi määrittelemä näytelmä edellyttääkin.


Kansallisen Vanja-eno on Kristo Salminen ja Hkt:n Santeri Kinnunen (kuvassa vas.) Salminen saa roolinsa elämään vasta väliajan jälkeen.


kari.naskinen@gmail.com