Pori on otsikossani siksi, että jouluna 1993 Viktor Tihonov oli käymässä poikansa Vasili Tihonovin luona Porissa, jossa Vasili valmensi Ässiä. Toimin tuolloin Reipas Lahden puheenjohtajana ja etsimme uutta valmentajaa erotetun Kari Mäkisen tilalle. Sain tietää pappa Tihonovin vierailusta Porissa, joten soitin suomea hyvin osaavalle Vasilille, että kysypä isältäsi, mahtaisiko tällä olla kiinnostusta tulla valmentamaan Suomeen. Seuraavana päivänä Vasili soitti ja kertoi puhuneensa asiasta isänsä kanssa, mutta isä ei ollut kiinnostunut tulemaan Lahteen, jonka jääkiekkojoukkue oli SM-liigassa viimeisenä.
Viktor Tihonov oli tottunut valmentamaan joukkueita, jotka menestyivät. Neuvostoliiton maajoukkuetta hän valmensi 14 vuotta, sinä aikana joukkue pelasi 413 ottelua, joista voitti 338. Armeijan keskusurheiluseuran ZSKA:n valmentajana jälki oli vielä kovempaa, oli kausia, jolloin joukkue ei hävinnyt kertaakaan. (Nykyisin tästä KHL-joukkueesta käytetään Suomessa nimilyhennettä TsSKA, ja venäläiset litteroivat lyhenteen muotoon CSKA.)
Historiantutkija Markku Jokisipilän juuri ilmestyneessä kirjassa Punakone ja vaahteranlehti (Otava) nousee kaksi valmentajaa ylitse muiden, Anatoli Tarasov ja Viktor Tihonov. Heistä Tihonov oli se, joka oli osapuolena maailmanpolitiikan kylmän sodan ”jääkiekkosodassa”.
Kaksi Stanley Cupia voittanut Phil Esposito sanoi syyskuussa 1972, että ”tämä ei ollut enää peliä, tämä oli sotaa”. Oli käynnissä Neuvostoliiton ja Kanadan välinen Summit Series -ottelusarja, joka pelattiin Luzhniki-hallissa Moskovassa ja neljässä kaupungissa Kanadassa. Sama ajatus oli tietenkin myös Tihonovilla, joka halusi näyttää sekä lännelle että oman maansa johtajille, missä kaappi seisoo.
Viktor Vasiljevitsh Tihonov oli kiekkokaukalon äärellä myös silloin, kun kaappi romahti. Hänen valmentamansa CCCP-paitainen joukkue pelasi viimeisen ottelunsa 10.11.1991 Frankfurtissa, jossa tuli Deutschland Cupin ottelussa tasapeli 2-2 Ruotsin kanssa. Silloin Tihonov ei surrut voiton luisumista tasapeliksi, vaan kotimaansa luisumista pois tutuista uomistaan.
Jokisipilä: ”Tihonovin oli vaikea jakaa sitä riemua ja iloa, jota Neuvostoliiton hajoaminen ja kommunismin kukistuminen hänen ympärillään herätti. Hän oli patriootti, jonka mielestä yksilön elämän tärkein tehtävä oli parhaansa mukaan palvella isänmaata hänelle suotujen kykyjen puitteissa. Hän oli itse noudattanut tätä ohjenuoraa tinkimättömästi eikä ymmärtänyt, miksi nuoremmat sukupolvet haikailivat läntisen materialismin perään. - - - Vaikka Tihonovin ilme ei sitä paljastanut, siirtyessään vaihtoaitiosta pukukoppeihin vievälle käytävälle hän tunsi syvää surumielisyyttä ikään kuin olisi poistumassa rakkaan ystävänsä hautajaisista.”
Tihonov oli rautaisella auktoriteetillaan johtanut maajoukkuetta ja ZSKA:ta, pitänyt jääkiekon yhtenä viimeisimmistä neuvostoyhteiskunnan saarekkeista, jonne demokraattiset uudistukset eivät olleet ulottuneet. Tihonovin joukkueiden erinomaisuus perustui saumattomaan yhteispeliin, mutta oli joukkueissa myös loistavia yksilöitä. Kun kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF keväällä 2008 järjesti 100-vuotisjuhliensa kunniaksi kiekkoasiantuntijoiden äänestyksen kaikkien aikojen parhaista pelaajista, tuli tähtikentälliseen neljä Tihonovin pelaajaa: maalivahti Vladislav Tretjak, puolustaja Vjatseslav Fetisov sekä laitahyökkääjät Valeri Harlamov ja Sergei Makarov. ”Ulkopuolisina” mahtuivat mukaan puolustaja Börje Salming ja keskushyökkääjä Wayne Gretzky.
Reippaaseen Viktor Tihonov ei siis tullut, mutta kävi hän sentään Lahdessa ZSKA:n kanssa elokuussa 1992, jolloin yllättäen hävisi harjoitusottelussa Reippaalle 2-5 (Reippaan maalit tekivät Erkki Laine 3, Jari Kauppila ja Sami Wikström).
kari.naskinen@gmail.com
