keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon


Pohjoismainen hyvinvointivaltio oli Suomessa maksimissaan 1980-luvun lopussa. Sitten tulivat pankkikriisi ja lama, ja siirryttiin uuteen vaiheeseen. Yliopistonlehtori Veli-Pekka Sorsa Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta kirjoittaa, että hyvinvointivaltion idea vaihtui kilpailuvaltion ideaan, ja tämä muutti laajasti talous- ja yhteiskuntapolitiikan ideologiaa ja instituutioita. (Tiede & edistys 3/2014)

”Yhteiskunnallisen kehityksen hyvät kehät vaihtuivat talouden luovaan tuhoon ja kansainvälisen kilpailukyvyn edistämiseen.” Tämä kehitys sai lopullisen siunauksensa, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin sekä Euroopan talous- ja rahaliittoon. Näihin järjestelmiin liittymisen ehtona oli, että omaksutaan uusliberalistinen talouspolitiikka.

Sorsa sanoo, että euroalueen jäsenvaltiot ovat institutionaalisesti merkittäviltä osin sidottuja uusliberaalin strategian mukaiseen talouspolitiikkaan. Tämä on tarkoittanut, että on niukennettu ihmisten sosiaalietuuksia ja julkisten toimijoiden käytössä olevia hallinnollisia resursseja.

”EU käytännössä pakottaa jäsenvaltionsa omaksumaan uusliberaalin kilpailuvaltion logiikan, koska sen perussopimukset esimerkiksi kieltävät suorat yritystuet tai työvoiman ja pääoman liikkuvuuden kontrollin. Talous- ja rahaliitto toimii valtioiden kurinpitomekanismina, joka sitoo jäsenvaltiot tiukkaan finanssipolitiikkaan ja markkinamonetarismiin (sijoittajat määräävät valtionlainojen korkotasot) lähes perustuslaillista asemaa nauttivilla institutionaalisilla mekanismeilla”, kirjoittaa Sorsa.

Tutulta kuulostaa. Suomen poliittisessa taloudessa tämä on merkinnyt isoa muutosta. On siirrytty aikaisempaa puhtaampaan kapitalistiseen malliin, jossa kaiken takana on kilpailussa pärjääminen. Tämän systeemin on Suomessakin hyväksynyt poliittinen, taloudellinen ja virkamieseliitti. Erityisesti EK huutaa sen perään ja saa runsaasti tilaa tiedotusvälineissä.

Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin kuuluvat Ruotsi, Suomi ja Tanska. Mallin piirteitä ovat laaja, universalistinen sosiaalisen turvan järjestelmä, voimakas panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät vanhempainlomat. Tätä parasta järjestelmää on nyt määrätietoisesti Suomessa purettu yli 20 vuotta.

Suomalainen hyvinvointimalli on siis muuttunut. Rahamarkkinat ovat muuttuneet, julkinen sektori on muuttunut, sosiaalipolitiikka on muuttunut ja työmarkkinat ovat muuttuneet (joustot ja pätkätyöt – ja seuraavaksi kai lakot kielletään). Tässä kaikessa on kysymys uusliberalistisesta yhteiskuntapolitiikasta, joka löi läpi 1990-luvun kuluessa vasemmiston ja työväenliikkeen voiman hiipuessa ja oikeiston voiman kasvaessa.

Uusliberalismin tärkein suojamuuri on Euroopan keskuspankin harjoittama rahapolitiikka. Suomen Pankki on vain EKP:n sivukonttori ja Suomen rahapoliittinen suvereniteetti on luovutettu EKP:lle, jonka ei tarvitse nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta.

Marko Karttunen sanoo väitöskirjassaan
, että kansalliset uusliberalistiset hyödyt vaikuttivat eniten Suomen asiantuntijavetoiseen päätökseen hakeutua Emun jäseneksi heti, kun talous- ja rahaliiton kolmas vaihe käynnistyi tammikuussa 1999. Kansainväliset tekijät kuten Ruotsin Emu-päätös jäivät vähäiseen asemaan Suomen jäsenyyskantaa muodostettaessa. Karttusen tutkimuksen mukaan Kokoomus oli kolmesta suurimmasta puolueesta uusliberalistisin, kun taas SDP painotti muita enemmän kansainvälisyyttä ja Keskusta korosti kansalaisten sitouttamista Emu-päätöksen taakse. Emun uskottiin lisäävän vapaata markkinataloutta, yrittäjyyttä ja tiukkaa budjettikuria sekä vakauttavan valuutta- ja korkomarkkinoita. Muita jäsenyysetuja olivat talouden, työllisyyden ja hyvinvoinnin kasvu.

Puolueet suhtautuivat välinpitämättömästi julkiseen mielipiteeseen, joka oli koko 1990-luvun Emu-jäsenyyttä vastaan. Puolueet keskittyivät enemmän puoluepoliittiseen kilpailuun kuin äänestäjien asenteiden seuraamiseen.

kari.naskinen@gmail.com