Norjalaisen Erik Poppen elokuva Tuhat kertaa hyvää yötä kertoo sota- ja
muilla kriisialueilla työskentelevästä valokuvaajasta. Aihe on tuttu
ohjaajalle, sillä hän on aiemmin toiminut Reutersin uutiskuvaajana
konfliktipaikoissa maailmalla. Elokuva käsittelee sitä moraalista ristiriitatilannetta,
mihin huippukuvaaja Rebecca (Juliette
Binoche) on joutunut, kun erikoinen työ ei lomitu luontevasti
perhe-elämään.
Elokuvan alussa Rebecca loukkaantuu vakavasti Kabulissa kuvatessaan itsemurhapommi-iskua. Kotona Dublinissa odottaa aviomies ja kaksi tytärtä, joiden elämään pelko kuuluu oleellisena osana. Äiti ei vaarallisessa työssään pelkää, mutta kotona pelästytään jokaista puhelimenpirinää – joko tulee tieto äidin kuolemasta.
Rebecca vakuuttaa sekä itselleen että muille, että hänen moraalinen velvollisuutensa on tehdä työtään. Jos kuvaajat ja toimittajat eivät tätä työtä tekisi, ei maailma saisi tietää näistä asioista riittävästi. Näin tietenkin on, mutta toisaalta Rebecca on joutunut sodan vangiksi. Hänelle tämä kaiken pahan näkeminen ja kuvaaminen on muodostunut addiktioksi. Sitä on saatava lisää ja lisää. Perhe-elämä ei enää tyydytä, se on tylsää, tavallista. Myös kunnianhimo ajaa kuvaajaa eteenpäin ja jatkamaan työssään.
Elokuvassa tätä asetelmaa kuitenkin kaunistellaan. Näin tapahtuu varsinkin lopussa, kun Rebecca kriisialueelle palattuaan kääntää katseensa pois vastenmielisestä tilanteesta - mukamas asian lopulta ymmärtäneenä.
Sota-addiktioon eivät tietenkään sairastu vain kuvaajat. Pahempi asia on, että sota huumaa sotilaita, sotien johtajia ja tavallisia kansalaisiakin. Esimerkiksi suurin osa Eurooppaa on nyt elänyt rauhan ajassa 70 vuotta, mutta niinpä tuntuukin siltä, että paikoin sotaa jo kaivataan. Huumorihenkinen sanonta ”tulis sota, niin loppuis kitinä” alkaa olla joidenkin mielestä jo oikeaa asiaa.
Sellaistakin ajatusta on paljon, että Naton pitäisi nyt rynnätä Ukrainaan, ja siinähän oltaisiinkin jo lähellä toivottua sotaa.
kari.naskinen@gmail.com
Elokuvan alussa Rebecca loukkaantuu vakavasti Kabulissa kuvatessaan itsemurhapommi-iskua. Kotona Dublinissa odottaa aviomies ja kaksi tytärtä, joiden elämään pelko kuuluu oleellisena osana. Äiti ei vaarallisessa työssään pelkää, mutta kotona pelästytään jokaista puhelimenpirinää – joko tulee tieto äidin kuolemasta.
Rebecca vakuuttaa sekä itselleen että muille, että hänen moraalinen velvollisuutensa on tehdä työtään. Jos kuvaajat ja toimittajat eivät tätä työtä tekisi, ei maailma saisi tietää näistä asioista riittävästi. Näin tietenkin on, mutta toisaalta Rebecca on joutunut sodan vangiksi. Hänelle tämä kaiken pahan näkeminen ja kuvaaminen on muodostunut addiktioksi. Sitä on saatava lisää ja lisää. Perhe-elämä ei enää tyydytä, se on tylsää, tavallista. Myös kunnianhimo ajaa kuvaajaa eteenpäin ja jatkamaan työssään.
Elokuvassa tätä asetelmaa kuitenkin kaunistellaan. Näin tapahtuu varsinkin lopussa, kun Rebecca kriisialueelle palattuaan kääntää katseensa pois vastenmielisestä tilanteesta - mukamas asian lopulta ymmärtäneenä.
Sota-addiktioon eivät tietenkään sairastu vain kuvaajat. Pahempi asia on, että sota huumaa sotilaita, sotien johtajia ja tavallisia kansalaisiakin. Esimerkiksi suurin osa Eurooppaa on nyt elänyt rauhan ajassa 70 vuotta, mutta niinpä tuntuukin siltä, että paikoin sotaa jo kaivataan. Huumorihenkinen sanonta ”tulis sota, niin loppuis kitinä” alkaa olla joidenkin mielestä jo oikeaa asiaa.
Sellaistakin ajatusta on paljon, että Naton pitäisi nyt rynnätä Ukrainaan, ja siinähän oltaisiinkin jo lähellä toivottua sotaa.
kari.naskinen@gmail.com
