Kiertueella näytelmän nimi on Neuvostoliitto – tarina Uskosta. Se kertoo Usko-nimisestä miehestä, joka 1930-luvun laman keskellä loikkaa Suomesta Neuvostoliittoon paremman elämän perään. Uskon unelmat kuitenkin murenevat ja hänen onnistuu palata Suomeen.
Olisin nähnyt esityksen mieluummin alkuperäisessä muodossaan, mutta kiertueen idean ymmärtäen 45 minuutin tarinakin toimii jotenkuten, kun sitä vielä täydennetään näytelmän jälkeen katsojien kanssa käytävällä keskustelulla.
Esitys on syntynyt osana Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Neuvostoliitto-projektia, jossa pohditaan, millä tavalla Neuvostoliitto elää tällä hetkellä osana suomalaisten mielenmaisemaa. Projekti aloitettiin laaja-alaisen kenttätyön merkeissä huhtikuussa 2012. Esitystä valmisteleva taiteilijaryhmä jalkautui tällöin palvelutaloihin jututtamaan ikäihmisiä mukanaan Suomen kansallismuseon Neuvostoliitto-aiheinen museosalkku.
Jussi Moilan kirjoittama näytelmä perustuu kymmenien Neuvostoliiton kokeneiden suomalaisten haastatteluihin ja Työväen muistitietotoimikunnan arkistoihin. Näytelmän Usko uskoi Neuvostoliiton järjestelmään, vaikka hän unessaan kuulikin, että maan päälle ei paratiisia voi rakentaa.
Tällaisia Uskoja oli ennen sotia ja vielä paljon myöhemminkin Suomessa runsaasti. Vähitellen uskovien usko alkoi kuitenkin horjua. Ensimmäinen iso rysäys oli Unkarin kansannousu 1956, mutta tiedonvälitys oli siihen aikaan vielä sen verran puutteellista, että Neuvostoliiton panssarivaunujen hyökyminen Unkariin ei kokonaan romuttanut uskoa. Tshekkoslovakian miehitys 1968 oli jo toista luokkaa, sillä se nähtiin televisiosta joka kodissa.
Näytelmän lyhennetyssä versiossa ei edetä kuitenkaan näin pitkälle. Alkuperäisessä näytelmässä sen sijaan kuljetaan lähes sadan vuoden matka suomalaisen vasemmistosuvun mukana kansalaissodasta nykypäivään.
Näytelmän kuva Neuvostoliitosta on synkkä. Neuvostoliitto oli yhtä ja samaa vankileiriä tai muuten vain epäinhimillistä pakkotyötä. Ideologisiin asioihin ei yritetäkään tarttua.
Uskoa kommunistisen järjestelmän paremmuuteen on silti vieläkin. Yhden havainnon tästä teki Helsingin Sanomat viime vuonna kertoessaan Nanjien kylästä Kiinasta:
”Kylän kaikki tuotantovälineet eli 26 tehdasta ja yritystä ovat kyläkollektiivin yhteisessä omistuksessa. Nanjiessa valmistetaan mm. pikanuudeleita ja olutta kansainvälisille markkinoille. Kaikki saavat samanvertaista palkkaa, ja kaikille kyläläisille jaetaan samanlaiset asunnot sekä huonekalut. Lisäksi kaikki saavat ilmaisen koulutuksen, terveydenhuollon, sähkön, kaasun ja ruokaakin jaetaan kaikille tasapuolisesti.”
”Yksityisyrittäjyys on 3400 asukkaan kylässä kielletty, samoin kuin Kiinassa usein pahamaineiset karaokebaarit. Rikollisuutta ei viranomaisten mukaan ole. Paitsi mitä joskus muiden kylien nuoret varastavat polkupyöriä.” (HS 12.8.2012)
Näytelmän Usko pysähtyi matkalla Neuvosto-Karjalaan, jossa systeemi tuhoutui Neuvostoliiton muiden osien tavoin herrojen väärämielisyyteen ja ahneuteen. Olisi kannattanut jatkaa matkaa Kiinaan, jossa ainakin Nanjien johtajat ovat viisaampia kuin olivat Neuvostoliiton johtajat.
kari.naskinen@gmail.com
