Näin on – Kiina on nykyisin imperialistinen valtio. Kiina ei kuitenkaan alista
muita valtansa alle asein, vaan valloittaa rahalla. Kiina on tällä hetkellä maailman
talousmahti, suurin viejä ja suurin tuoja, ja sen bkt:n kasvu on nykyisin 7-8
prosenttia vuodessa. Kiina on myös Yhdysvaltojen suurin velkoja, Kiinalla on
hallussaan noin tuhannen miljardin dollarin arvosta Yhdysvaltojen valtion
obligaatiota. Eikä siitä pääse mihinkään, että rahan mukana tulee myös
päätösvaltaa.
Emeritusprofessori Tauno Tiusanen sanoi Lahden Paasikiviseuran kokouksessa, että kommunismista ei Kiinassa ole enää jäljellä muuta kuin sana kommunistisen puolueen nimessä. Yli kolmeen vuosikymmeneen Kiina ei ole ollut keskusjohtoinen suunnitelmatalous. Valtiolla on toki edelleen paljon omistuksia, mutta niinhän on kaikkialla – teollisuuden tuotantolaitoksista valtaosa on kuitenkin yksityisiä yrityksiä, jotka tekevät bisnestä täysin vapailla markkinoilla.
”Kiinassa markkinat määräävät. Valtiollisen keskusjohdon, siis byrokraattien, asemaa on ajettu alas siitä alkaen, kun maa vuonna 1978 alkoi siirtyä sekatalouteen”, sanoi Tiusanen, joka on tehnyt pitkän uran tutkimalla kommunistisia ja siirtymätalousmaita.
Muutos Kiinassa alkoi, kun Mao Tse-tungin valtakausi oli päättynyt. Maon jälkeen valtaan nousi Deng Xiaoping, jonka johdolla aloitettiin 1978 ratkaiseva talousreformi. Kiinan taloutta lähdettiin ohjaamaan kohti hajautettua markkinataloutta, jossa rahamarkkinat allokoivat resurssit oikeisiin kohteisiin.
”Kukaan toinen 1900-luvun valtiomies ei ole talouden alalla saanut aikaan yhtä dramaattista elintason nousua kuin Kiinan Deng”, sanoi Tiusanen.
Tiusanen on kirjoittanut Kiinan tilanteesta myös kirjassaan Talous tuuliajolla (Edita, 2012). Tuuliajolla ollaan, mutta ei Kiina. Nyt se valloittaa maailmaa tavalla, josta Tiusanen Paasikiviseurassa käytti imperialismi-termiä.
Oman raaka-ainepohjansa leventämiseksi Kiina on satsannut valtavia summia Afrikkaan. Kiinan tuontituotteita Afrikasta ovat öljy, malmit, kupari, puuvilla, timantit ja puu. Jotkut puhuvat jo, että Afrikassa on meneillään toinen siirtomaakausi.
”Kiinalaisilla on tähän projektiin sopivasti rahaa ja nykyisin myös pitkälti tarvittavaa teknologiaa. Kiina pelaa joka tapauksessa globaalin talouden sääntöjen mukaan, joten Afrikassa kohdemailla tuskin on mitään valittamista.”
Muilla on. Kiinaa on arvosteltu ainakin Sudanin ja Zimbabwen ihmisoikeuksia polkevien maiden suojelusta, ehtoja asettamattomasta avustuspolitiikasta, kansainvälisten pelisääntöjen loukkauksista sekä kiinalaisten suuryritysten työterveys- ja työturvallisuuden tasosta ja nälkäpalkasta.
Kiina ei yhtään peittele onnistumistaan talousasioissa. Pekingin olympiakisat olivat komea näyttö. Rahaa paloi, mutta julkisuuttakin tuli. Eikä tästä ole pitkä aika, kun Helsingin Sanomissa oli iso juttu Sichuanin maakuntaan rakennettavasta maailman suurimmasta rakennuksesta: New Century Global Centeristä tulee 500 metriä pitkä ja 100 metriä korkea; sen sisään mahtuisi 180 Suomen eduskuntataloa. Sichuanin maakunnassa oleva Deyang on Lahden kiinalainen ystävyyskaupunki.
(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)
kari.naskinen@gmail.com
Emeritusprofessori Tauno Tiusanen sanoi Lahden Paasikiviseuran kokouksessa, että kommunismista ei Kiinassa ole enää jäljellä muuta kuin sana kommunistisen puolueen nimessä. Yli kolmeen vuosikymmeneen Kiina ei ole ollut keskusjohtoinen suunnitelmatalous. Valtiolla on toki edelleen paljon omistuksia, mutta niinhän on kaikkialla – teollisuuden tuotantolaitoksista valtaosa on kuitenkin yksityisiä yrityksiä, jotka tekevät bisnestä täysin vapailla markkinoilla.
”Kiinassa markkinat määräävät. Valtiollisen keskusjohdon, siis byrokraattien, asemaa on ajettu alas siitä alkaen, kun maa vuonna 1978 alkoi siirtyä sekatalouteen”, sanoi Tiusanen, joka on tehnyt pitkän uran tutkimalla kommunistisia ja siirtymätalousmaita.
Muutos Kiinassa alkoi, kun Mao Tse-tungin valtakausi oli päättynyt. Maon jälkeen valtaan nousi Deng Xiaoping, jonka johdolla aloitettiin 1978 ratkaiseva talousreformi. Kiinan taloutta lähdettiin ohjaamaan kohti hajautettua markkinataloutta, jossa rahamarkkinat allokoivat resurssit oikeisiin kohteisiin.
”Kukaan toinen 1900-luvun valtiomies ei ole talouden alalla saanut aikaan yhtä dramaattista elintason nousua kuin Kiinan Deng”, sanoi Tiusanen.
Tiusanen on kirjoittanut Kiinan tilanteesta myös kirjassaan Talous tuuliajolla (Edita, 2012). Tuuliajolla ollaan, mutta ei Kiina. Nyt se valloittaa maailmaa tavalla, josta Tiusanen Paasikiviseurassa käytti imperialismi-termiä.
Oman raaka-ainepohjansa leventämiseksi Kiina on satsannut valtavia summia Afrikkaan. Kiinan tuontituotteita Afrikasta ovat öljy, malmit, kupari, puuvilla, timantit ja puu. Jotkut puhuvat jo, että Afrikassa on meneillään toinen siirtomaakausi.
”Kiinalaisilla on tähän projektiin sopivasti rahaa ja nykyisin myös pitkälti tarvittavaa teknologiaa. Kiina pelaa joka tapauksessa globaalin talouden sääntöjen mukaan, joten Afrikassa kohdemailla tuskin on mitään valittamista.”
Muilla on. Kiinaa on arvosteltu ainakin Sudanin ja Zimbabwen ihmisoikeuksia polkevien maiden suojelusta, ehtoja asettamattomasta avustuspolitiikasta, kansainvälisten pelisääntöjen loukkauksista sekä kiinalaisten suuryritysten työterveys- ja työturvallisuuden tasosta ja nälkäpalkasta.
Kiina ei yhtään peittele onnistumistaan talousasioissa. Pekingin olympiakisat olivat komea näyttö. Rahaa paloi, mutta julkisuuttakin tuli. Eikä tästä ole pitkä aika, kun Helsingin Sanomissa oli iso juttu Sichuanin maakuntaan rakennettavasta maailman suurimmasta rakennuksesta: New Century Global Centeristä tulee 500 metriä pitkä ja 100 metriä korkea; sen sisään mahtuisi 180 Suomen eduskuntataloa. Sichuanin maakunnassa oleva Deyang on Lahden kiinalainen ystävyyskaupunki.
(Tämä juttu on julkaistu aiemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)
kari.naskinen@gmail.com
