Otsikon sanonnalla alkaa Veden peili -elokuva.
Napolista ei niin väliä. Elokuvassa valokuvaajaa esittävä Hannu-Pekka Björkman ei kuitenkaan kuole, mutta joutuu
psykiatriseen hoitoon. Myöskään Joseph
Brodsky ei kuollut Venetsiassa, vaan New Yorkissa.
Brodskyn kanssa tällä Rax Rinnekankaan elokuvalla ei ole paljon tekemistä. Valokuvaaja siinä vain kirjoittaa Venetsiasta kirjeitä Brodskylle, joka Neuvostoliitosta karkotettuaan asui Venetsiassa pitkiä aikoja. Yhtymäkohta on keinotekoinen, mutta onpahan saatu elokuvalle sama nimi kuin Brodskyn esseekokoelmalle (1992).
Sitä paitsi kyllä Venetsiaan yksi suomalainen valokuvaajakin mahtuu, kun siellä aikaisemmin ovat vierailleet myös Casanova, Emmanuelle ja minunkin tutuistani Olavi Lanu. Kuolema Venetsiassakin on tietenkin nähty, kuten myös Verta Venetsiassa ja Hääyö Venetsiassa, koska kysymyksessä on Viettelysten Venetsia.
Rinnekankaan elokuvassa suomalainen valokuvaaja matkustaa Venetsiaan, kuvaa kaupunkia ja yrittää selvittää traumaansa, minkä on aiheuttanut se, että hänen isänsä sodan aikana antoi ilmi asuinkorttelinsa juutalaisia Helsingissä olleille natsivirkamiehille. Elokuva jatkaa temaattisesti sitä, minkä Rinnekangas aloitti Matka Edeniin -elokuvallaan (2011). Rinnekangas kuvaa ihmisen syyllistä mieltä ja jonkinlaista sovitusta.
Veden peili on hyvä elokuva. Ensinnäkin siksi, että on hieno huomata Suomessakin tehtävän elokuvia muistakin aiheista kuin nuorten seksipuuhista ja keski-ikäisten väkivallasta. Joku ammattikriitikko on ehtinyt kirjoittaa, että Veden peili on tekotaiteellista paskaa. Ei ole. On ilmeisesti vain niin, että nykyelokuvaan suuntautuneet nuoret kriitikot eivät enää osaa katsoa tällaisia elokuvia.
Kuvauksellisesti Veden peili on loistava. Tuukka Ylönen on kuvannut Venetsiaa kauniisti kuin Brodsky omassa taiteessaan. Joulukuisessa Venetsiassa ei ole kymmeniä tuhansia turisteja, vaan vajoava kaupunki on alkuperäinen itsensä. Ylösen kuvausta täydentävät Rinnekankaan mustavalkoiset valokuvat. Mieliinpainuvinta elokuvausta pitkiin aikoihin.
Elokuvassa Björkmanin esittämä puolijuutalainen valokuvaaja (on kai tässä jotakin Rinnekankaasta itsestäänkin) on sisäisessä kriisissä. On jäänyt yksin traumansa kanssa. Valokuvaajan isä oli kristitty ja äiti juutalainen. Björkman on puolestaan oikeassa elämässään ortodoksi, joka ortodoksikirkkoon liittyessään sai ortodoksiseksi kummisedäkseen Kalle Holmbergin. Elokuvassa Holmberg esittää Helsingin yliopiston tutkijaa, joka siis ilmiantoi juutalaisia.
Rinnekangas on sanonut, että häntä ovat aina kiinnostaneet k ahden uskonnon rajatila, häpeä, syyllisyys ja sovituksen etsintä. Veden peilissä nämä kasvavat keskeisiksi teemoiksi Venetsian talvisen kauneuden keskellä. – ”Miten vähän me tunnemmekaan itseämme? Entä toisiamme? Veden peili pohtii näitä kysymyksiä. Se on myös kuvaus eheytymisestä, joka elokuvan kertomuksessa vaatii toteutuakseen oman järkyttävän tekonsa. Mutta kuka on lopultakaan yksin syyllinen? Kuka on syytön – minkään suhteen ihmisen elämässä”, kysyy Rinnekangas.
Tästä kaikesta huolimatta elokuva ei ole vain syvästi uskonnollinen. Jos katsoja jättää omaan arvoonsa valokuvaajan mielessä liihottavat enkelit ja muun hölynpölyn, niin elokuvan voi katsoa aivan normaalina, tuskaisena tilityksenä siitä, mitä on ollut ja minkä kanssa joutuu elämään. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tämänkaltainen pohdiskeleva tarina sisältää myös lapsellista filosofointia, kuten esimerkiksi, että äärettömän suhde äärelliseen on yhtä kuin rakkaus.
kari.naskinen@gmail.com
Brodskyn kanssa tällä Rax Rinnekankaan elokuvalla ei ole paljon tekemistä. Valokuvaaja siinä vain kirjoittaa Venetsiasta kirjeitä Brodskylle, joka Neuvostoliitosta karkotettuaan asui Venetsiassa pitkiä aikoja. Yhtymäkohta on keinotekoinen, mutta onpahan saatu elokuvalle sama nimi kuin Brodskyn esseekokoelmalle (1992).
Sitä paitsi kyllä Venetsiaan yksi suomalainen valokuvaajakin mahtuu, kun siellä aikaisemmin ovat vierailleet myös Casanova, Emmanuelle ja minunkin tutuistani Olavi Lanu. Kuolema Venetsiassakin on tietenkin nähty, kuten myös Verta Venetsiassa ja Hääyö Venetsiassa, koska kysymyksessä on Viettelysten Venetsia.
Rinnekankaan elokuvassa suomalainen valokuvaaja matkustaa Venetsiaan, kuvaa kaupunkia ja yrittää selvittää traumaansa, minkä on aiheuttanut se, että hänen isänsä sodan aikana antoi ilmi asuinkorttelinsa juutalaisia Helsingissä olleille natsivirkamiehille. Elokuva jatkaa temaattisesti sitä, minkä Rinnekangas aloitti Matka Edeniin -elokuvallaan (2011). Rinnekangas kuvaa ihmisen syyllistä mieltä ja jonkinlaista sovitusta.
Veden peili on hyvä elokuva. Ensinnäkin siksi, että on hieno huomata Suomessakin tehtävän elokuvia muistakin aiheista kuin nuorten seksipuuhista ja keski-ikäisten väkivallasta. Joku ammattikriitikko on ehtinyt kirjoittaa, että Veden peili on tekotaiteellista paskaa. Ei ole. On ilmeisesti vain niin, että nykyelokuvaan suuntautuneet nuoret kriitikot eivät enää osaa katsoa tällaisia elokuvia.
Kuvauksellisesti Veden peili on loistava. Tuukka Ylönen on kuvannut Venetsiaa kauniisti kuin Brodsky omassa taiteessaan. Joulukuisessa Venetsiassa ei ole kymmeniä tuhansia turisteja, vaan vajoava kaupunki on alkuperäinen itsensä. Ylösen kuvausta täydentävät Rinnekankaan mustavalkoiset valokuvat. Mieliinpainuvinta elokuvausta pitkiin aikoihin.
Elokuvassa Björkmanin esittämä puolijuutalainen valokuvaaja (on kai tässä jotakin Rinnekankaasta itsestäänkin) on sisäisessä kriisissä. On jäänyt yksin traumansa kanssa. Valokuvaajan isä oli kristitty ja äiti juutalainen. Björkman on puolestaan oikeassa elämässään ortodoksi, joka ortodoksikirkkoon liittyessään sai ortodoksiseksi kummisedäkseen Kalle Holmbergin. Elokuvassa Holmberg esittää Helsingin yliopiston tutkijaa, joka siis ilmiantoi juutalaisia.
Rinnekangas on sanonut, että häntä ovat aina kiinnostaneet k ahden uskonnon rajatila, häpeä, syyllisyys ja sovituksen etsintä. Veden peilissä nämä kasvavat keskeisiksi teemoiksi Venetsian talvisen kauneuden keskellä. – ”Miten vähän me tunnemmekaan itseämme? Entä toisiamme? Veden peili pohtii näitä kysymyksiä. Se on myös kuvaus eheytymisestä, joka elokuvan kertomuksessa vaatii toteutuakseen oman järkyttävän tekonsa. Mutta kuka on lopultakaan yksin syyllinen? Kuka on syytön – minkään suhteen ihmisen elämässä”, kysyy Rinnekangas.
Tästä kaikesta huolimatta elokuva ei ole vain syvästi uskonnollinen. Jos katsoja jättää omaan arvoonsa valokuvaajan mielessä liihottavat enkelit ja muun hölynpölyn, niin elokuvan voi katsoa aivan normaalina, tuskaisena tilityksenä siitä, mitä on ollut ja minkä kanssa joutuu elämään. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tämänkaltainen pohdiskeleva tarina sisältää myös lapsellista filosofointia, kuten esimerkiksi, että äärettömän suhde äärelliseen on yhtä kuin rakkaus.
kari.naskinen@gmail.com
