torstai 13. syyskuuta 2012

Puhdistus saa vaivautuneeksi


Pelkäsin pahinta, ja pahin toteutui. Puhdistus-elokuvan voi luokitella väkivaltaviihteeksi – tai jos kuitenkin ottaa huomioon vakavan aiheen, niin hienommin sanottuna väkivaltadraamaksi. Sofi Oksasen näytelmä (2007) on hyvä ja sen jälkeen ilmestynyt romaani (2008) vielä parempi, mutta Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa kahlataan voimakkaimmin läpi kaikki se väkivalta, mikä elokuvassa on tietenkin helpompi tuoda esille kuin näytelmässä. Kuulaa kalloon, raakaa raiskausseksiä, tavallista seksiä ja tietenkin alastomia naisvartaloita.

Nuori Aliide Truu sanoo elokuvassa, ettei viitsi lähteä katsomaan Stalingradin taistelusta kertovaa elokuvaa, koska elokuvat saavat hänet aina vaivautuneeksi.
Puhdistuskin saa vaivautuneeksi, ei perussisältönsä, vaan toteuttamistapansa takia. Se on puhtaasti kaupallisesta näkökulmasta tehty jännityselokuva, joka jättää tapahtumien laajemmat taustat selvittämättä. Ei Viron lähihistoria sentään pelkkää väkivaltaa ole, vaikka kuinka kuvataan kommunismi ja kommunistit paholaismaisiksi. Pelin henki on nyt kuitenkin se, että hyvä on hyvä ja paha on paha, eikä vaihtoehtoja ole, turvat tukkoon.

Elokuva tehtiin 2,4 miljoonalla eurolla, päärahoittajana MTV3. Suomen elokuvasäätiö antoi 630 000 euroa ja hyvin on tullut tuotantotukea myös yrityssponsoreilta, joiden liikemerkit esitellään komeasti ennen elokuvan alkutekstejä. Jäin odottamaan mainoskatkojakin, mutta niitä ei sentään vielä ole elokuvissa hyödynnetty.


Elokuvasäätiön toimitusjohtaja
Irina Krohn kuuluu jossakin elokuvan ensiesittelyssä sanoneen kutsuvieraille, että ”tekstin aika on nyt ohi, kuva on in”. Ei vain pidä paikkaansa. Tässäkään tapauksessa, kun halutaan kertoa Viron historiasta ja nykypäivästäkin, eivät kuvat kerro alkuunkaan niin hyvin kuin tuhat sanaa.

Nykytrendin mukaan elokuvaa on kuvattu suureksi osaksi heiluvalla käsivarakameralla. Jokaiselle nuorelle elokuvantekijälle pitäisi nyt antaa käyttöön Lumia 920, jossa on kuulemma sellainen kamera, että vaikka kuvanottajan käsi vähän tärisisi, niin kuva pysyy vakaana. Kun lisäksi leikkaus on tiheää, on elokuvan kokonaisilme hätäinen. Ylisuuria lähikuvia puhuvista kasvoista on paljon. Luonnotonta. Jos minä katson kahta keskustelevaa ihmistä, niin minähän näen heidät molemmat, eikä näköhavaintoni ole sellainen kuin nykyelokuvissa: toisen iso naama, sitten puhuja vaihtuu ja toisen iso naama, josta ei ehkä näy muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ei olisi
Sight & Soundin äänestyksessä valittu Alfred Hitchcockin Vertigoa (1958) kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi, jos James Stewartin ja Kim Novakin kohtaukset olisi tehty tällä nykytyylillä.

On
Puhdistuksessa jotain hyvääkin, näyttelijät. Varsinaisen huippuroolin, uransa toistaiseksi ainoan sellaisen tekee nuorta Aliidea esittävä Laura Birn. Myös vanhaa Aliidea esittävä Liisi Tandefelt on erinomainen. Sen sijaan nuoren kaartin kärkijoukkoihin viime vuosina noussut Krista Kosonen Aliiden siskona jää valjuksi.

Nyt on joka tapauksessa nähty musiikkivideoita aikaisemmin tehneet Jokisen tyyli, eikä se aseta suuria toiveita mahdollista seuraavaa elokuvaa kohtaan.


kari.naskinen@gmail.com