Haluaisin palata 50-luvun Jyväskylään, jossa meillä Lyseossa ei ollut tyttöjä, jolloin Harjulla pelattiin pesäpalloa ja jolloin Jörgen Petersen kävi soittamassa Mäki-Matin tavaratalossa. Jos en pääsisi niin pitkälle, haluaisin ainakin 70-luvun Lahteen, jossa olivat Jukolan baari, KOPin aula ja vanha puumäki.Woody Allen (kuvassa vas.) haluaisi 20-luvun Pariisiin. Elokuvassa Midnight in Paris hänen omakuvansa, amerikkalainen elokuvakäsikirjoittaja Gil Pender pääsee tämän paluun tekemään hauskalla tavalla. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin pitäisi, sillä kun Pender luuhaa baareissa ja kekkereissä mm. Ernest Hemingwayn, Pablo Picasson, Cole Porterin ja Gertrud Steinin kanssa, niin Pender saakin huomata, että 20-luvulla porukka puolestaan kaipaa takaisin maailmansotaa edeltäneisiin aikoihin.
Koskaan ei ole hyvin. Pariisissa siis ajateltiin 20-luvulla, että kyllä se ”Belle Epoqueksi” kutsuttu noin 15 vuoden jakso sittenkin oli parasta ja kauneinta aikaa. Allen itse, siis tänä päivänä omana itsenään, sanoo, että kun ”elämä on kovaa, raakaa ja traagista, haluaisi aina olla jossain toisaalla”. - ”Nostalgia ja kaukokaipuu ovat taipumuksia, jotka vain pahenevat iän myötä. Olisinpa elänyt silloin, asuisinpa Lontoossa tai Pariisissa tai Afrikassa. Tosiasiassa se ei ole koskaan parempaa. Maailma on kaikkialla kova. Sitä voi haaveilla, että kunpa olisin syntynyt 1920-luvun New Yorkiin. Jos tarkkailee lähempää, mikään ei ollut paremmin. Lapset kuolivat tai vammautuivat polioon, tuberkuloosiin ei ollut parannuskeinoa, kuppa tarttui ja tappoi. Nostalgikolle mieleen tulevat vain hevosvaunut ja samppanja. Belle époquen Pariisissa voisi korkeintaan käydä lounaalla.” (Image 6-7/2011)
Midnight in Paris on toistaiseksi vuoden paras elokuva. Näin hyväntuulista, kivaa elokuvaa en muista pitkään aikaan nähneeni. Nykypäivän Pariisissa lomailevaa Giliä näyttelevä Owen Wilson (kuvassa oik.) on mainio, nenää myöten kuin Woody Allen, ja tietenkin neurootikko, joka vähättelee itseään. En paljasta, miten Gil pääsee 20-luvulle, paitsi sen, että oikeastaan kysymyksessä ei ole takauma, ei myöskään mielikuvituksen tuote, vaan että Gil vain elää 20-luvun Pariisissa tavaten siellä Josephine Bakerin, Luis Bunuelin, Salvador Dalin, F. Scott Fitzgeraldin ym. Tämä on elokuvan taianomaista lumoa parhaimmillaan.
Woody Allen näyttää nykyhetken Pariisinkin juuri sellaisena kuin me haluamme, maailman romantiikan ja kaiken kauneuden pääkaupunkina. Kuten Gilin tyttöystävää näyttelevä kanadalainen Rachel McAdams on sanonut: ”Woody näyttää Pariisista sen puolen, jota kaikki rakastavat. Elokuvan jälkeen tekee varmasti mieli hypätä lentokoneeseen.” (STT 1.9.)
Näin minäkin heti elokuvan jälkeen ajattelin, sitten kuitenkin muistin viime vuoden reissun Pariisiin, jossa ruoka oli huonoa, tarjoilijat tylyjä ja jokaiseen taidepaikkaan sadan metrin jonot.
Allenin elokuvassa on myös 2000-luvun julkkiksia. Yhtä museon opasta nimittäin näyttelee presidentti Nicolas Sarkozyn aviopuoliso Carla Bruni (kuvassa kesk.).
Mitä seuraavaksi? Midnight in Paris on Allenin kuudes eurooppalainen elokuva, ja seuraavan elokuvansa hän tekee Roomassa. Image-lehden mukaan sen jälkeen on vuorossa Rio de Janeiro tai Tukholma. Onko kukaan kertonut Allenille, että Helsingin seudun kaupungit ja Lahti muodostavat ensi vuonna maailman muotoilupääkaupunkikokonaisuuden?
Mutta miten olisi 80-luvun Lahti ilman Woody Alleniakin? Voisiko Seurahuoneen ostanut Osuuskauppa Hämeenmaa hoitaa asiat niin, että saataisiin takaisin Marco Polo?
kari.naskinen@gmail.com
