Oli jo aikakin saada Cabaret-musikaali (1966) Lahden kaupunginteatteriin. Eikä tällä kertaa ole kysymys edes kliseestä, kun sanoo, että musikaali on edelleen varsin ajankohtainen, Suomessakin ajankohtaisempi kuin koskaan ennen. Musikaali alkaa värikkäänä kabaree-esityksenä berliiniläiseltä Kit Kat Clubilta, mutta muuttuu jo vähän ennen väliaikaa tummasävyiseksi. Eletään 1930-luvun alkua ja ensimmäiset punavalkomustat hakaristimerkit ilmestyvät näkyviin. Suuri saksalainen ja eurooppalainen murhenäytelmä on alkanut.Cabaret kuvaa hyvin sitä aikaa, jolloin natsipuolueen ja Hitlerin nousu tapahtui ensin salakavalasti, populismin keinoin ihmisiin vaikuttaen, ja lopulta hurjasti kiihtyen. Ilon elämästä vei muukalaisviha ja rasismi. Ensin Kit Kat -klubilla tanssitaan ja nauretaan, kunnes ikkunoita alkaa helistä rikki. Tanssijoiden silmänympärykset mustuvat, tanssijana esiintyvä transvestiitti pidätetään ja Fräulein Schneider palauttaa kihlajaislahjaksi saamansa kristallikulhon - ennakoi vuoden 1938 Kristalliyötä, jolloin juutalaisiin kohdistui raju väkivallan aalto.
Berliini musikaalin tapahtumapaikkana on hyvä, koska Berliinistä oli maailmansodan jälkeen tullut yksi maailman navoista. Sen vapaamielinen ilmapiiri houkutteli varsinkin nuoria taiteilijoita, siinä missä Pariisi vähän kokeneempia. Sitten tuli kuitenkin stoppi. Tänä päivänä Berliini on taas kovassa kurssissa, siitä on tullut uudestaan liberaaleja arvoja korostavan elämäntyylin yksi keskuksista. Ahdasmielisyyden tunkkaisia linnakkeita on nykyisin pohjoisempana.
Erikoinen sisältö siis musikaalille. Vastaavanlainen on Viulunsoittaja katolla (1964), ja melkein tuntuu kuin yksi Cabaretin laulunumeroista olisi suoraa lainaa Viulunsoittajasta.
Lahden esitys on terävä. Teatterinjohtaja Maarit Pyökäri on musikaalin ohjaajana keskittänyt kaiken "sanomisensa" niin, ettei kenellekään jää mitään epäselvää. Vaikka esitys on sinänsä nautittavaa kabareetanssia ja -laulua, tästä esityksestä jää päällimmäiseksi mieleen se mustuus, minkä perussaksalainen 30-luvun ideologia sai aikaan Euroopassa.
Se vain harmittaa, että toinen näytös on aika lyhyt. Siinä ei paljon ehditä syventäviin kohtauksiin. Pitää muistaa, että noista historian synkistä vaiheista on jo kulunut pitkä aika, eikä niistä kertominen uusille sukupolville ole koskaan turhaa. Esitys kestää väliaikoineen 2,5 tuntia.
Jorma Uotinen on suunnitellut musikaalin koreografian. Alan asiantuntija en ole, mutta Kit Katin revyytyttöjen ja tarjoilijoiden liikkumista on iloa katsoa. Tytöt varsinkin ovat nättejä. Uotisella itsellään on keskeinen rooli Kit Katin seremoniamestarina ja myös eräänlaisena tapahtumien johdattelijana. Uotinen on hyvä, suorastaan karismaattinen, ja yllättää myös karheaäänisenä laulajana.
Erinomaista työtä tekevät myös muut näyttelijät. Pääparin muodostavat Kit Kat -klubille kabareelaulajaksi tullut englantilainen Sally Bowles ja amerikkalainen opettaja-kirjailijanalku Clifford Bradshaw, Maija Rissanen ja Jussi Puhakka. Toinen pari on pienen hotellin omistaja neiti Schneider ja juutalainen hedelmäkauppias herra Schultz, Ritva Sorvali ja Tapio Aarre-Ahtio. Aluksi tämä jälkimmäinen kaksikko toimii operettityyppisenä subrettiparina, mutta tämän parin kytkös katkeaa surullisesti, koska homma ei natsien foorumilla toimi.
Kaiken tämän taustalla touhuaa hakaristinauha hihassaan natsiorganisaatioon kuuluva Ernst Ludwig. Aki Raiskio näyttelee roolin hienosti; Ludwig on taitava puhuja, osaa vedota ihmisiin, ja hänen todellinen karvansa paljastuu vasta kun se on liian myöhäistä.
Kari Junnikkala on lavastanut ison Juhani-näyttämön ensinnäkin vetäväksi kabareeympäristöksi (valoja, peilejä) ja hyödyntänyt lisäksi pyörivää näyttämöä onnistuneesti.
kari.naskinen@gmail.com
