Elokuva Igor Stravinskyn ja Coco Chanelin lyhyestä rakkaussuhteesta alkaa kohtauksella Pariisissa Théâtre des Champs-Elyséessä vuonna 1913. Stravinskyn baletti Kevätuhri saa siellä kantaesityksensä. Siitä tulee skandaali, yksi musiikinhistorian pahimmista. Yleisö ei sulata Stravinskyn uutta musiikkia, se alkaa kesken esityksen buuata "väkivaltaiselle" musiikille ja kummalliselle tanssille, ja vähitellen teatterisali on täydessä kaaoksessa. Stravinsky itse nousee penkiltään ja menee näyttämön taakse seuraamaan esitystä.Pari viikkoa sitten New Yorkin Metropolitan-oopperan yleisö alkoi buuata, kun Toscan modernin version ohjaaja nousi lavalle kumartamaan.
Tällaisia tilanteita ei Suomessa synny usein. Paljon olen konserteissa, oopperoissa ja teattereissa luuhannut, mutta törkeää buuasta en ole tavannut kuin kerran, ja senkin aiheutin itse: kun Paavo Heinisen ooppera Veitsi esitettiin Savonlinnassa 1989, huusin heti ensimmäisen näytöksen päätyttyä niin lujaa kuin jaksoin: "Paskaa, paskaa". Uudistin huutoni vielä muutaman kerran ja lähdin sen jälkeen vetämään.
Suomalainen yleisö on kilttiä. Ei se reagoi pariisilaisten tai newyorkilaisten tavoin, vaikka kuinka olisi aihetta, kun huomaa, että esitys ei ole lipunhinnan väärtti. Hyvin vähän yleisöä myös lähtee pois väliajalta. Toisaalta tämä johtuu siitäkin, että ei yleisö läheskään aina edes tajua, milloin esitys on huono tai hyvä. Kun Lahden kaupunginorkesterin konserteissa käy 500 - 700 kuulijaa, ei heistä moni osaa arvioida orkesterin onnistumista. Nämä konsertit ovat enemmän seurapiiri- kuin taidetilaisuuksia.
Urheiluyleisö on paljon asiantuntevampaa. Kun Pelicans sai TPS:ltä turpaansa 2-10, niin lahtelaisyleisö pilkkasi omiaan.
Taidearvostelutkin ovat Suomessa kesyjä. Helsingin Sanomien Seppo Heikinheimon jälkeen ei suorasanaista kritiikkiä ole esitetty.
kari.naskinen@gmail.com
