Jo ennen ruotsalaisten tuloa Viipuriin siellä oli karjalaisten kalastajakyliä

Viipurin historiasta tiedetään paljon 1200-luvun lopulta alkaen, kun ruotsalaiset tulivat sinne ja rakensivat ensimmäisen version Viipurin linnasta, mutta alueella oli asukkaita ennen sitäkin. Viipurin muinaisesta historiasta luennoi eilen Suomen kirkkohistoriallisen seuran tutkimusillassa Viipurin pääarkeologi Aleksandr Saksa, joka on myös Venäjän tiedeakatemian aineellisen kulttuurin historian instituutin johtava tutkija ja Itä-Suomen yliopiston dosentti.

Viipurin arkeologiset tutkimukset ovat tuoneet arvokasta tietoa kaupungin alkuvaiheista ja sen kehityksestä. Uusien tutkimusten alkuvuosina kaivaukset tehtiin Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön tuella Viipurin historiallisen keskustan itäisessä osassa Possen- ja Vahtitorninkatujen kulmauksessa sekä Luostarinkatu 8:ssa. Vuonna 2003 Etelävallin kohdalla pelastuskaivaukset tehtiin jo rakentajan kustannuksella.

Vuosina 1998 - 2013 Viipurissa tutkittiin tieteellisesti noin 600 neliömetriä kulttuurikerrosta sen historiallisessa osassa (karttakuva, jonka pohjana on Juha Lankisen laatima kartta). Pelastuskaivaukset ovat käsittäneet noin 3000 neliömetrin alueen vanhan kaupungin ja Sarvilinnoituksen alueella sekä sen ulkopuolella. Vuonna 2010 yhteistyössä Agricola-seuran kanssa aloitettiin vanhan tuomiokirkon mittaukset ja arkeologiset tutkimukset. Kirkon raunioilla, sen sisä- ja ulkopuolella, avattiin noin 130 neliömetriä pinta-aluetta.

Aleksandr Saksa sanoi kaivauksissa tulleen ilmi, että mitä todennäköisimmin tulevan kaupungin alueella oli jo ennen ruotsalaisten tuloa karjalaisten kalastajakyliä meren rannalla. Ne muodostivat linnasta vastakkaiselle niemellä asuneiden kanssa tulevan kaupungin ”alkupesän”. Tämän karjalaisen väestön elinkeinon perustana olivat kalastus ja karjanhoito, joilla oli kysyntää kasvavan linnan väestön kannalta. Se varmasti oli huomattavana osana asutuskantaa kaupungissa koko keskiajan.

Viipurin kehitystä rajoitti hankala maasto. Keskustaa hallitsee korkea kalliokukkula, jonka pohjoinen rinne laskee kohti rantaa linnaa vastapäätä ja vastakkainen rinne etelässä putoaa jyrkästi Raatitornin kohdalla. Kaikki rinteet olivat täynnä kuoppia ja muita epätasaisia kohtia kallion pinnassa. Myös kallion alapuolella oli asutukselle niukasti sopivaa tasaista maata. Tästä syystä talot muodostivat erillisiä ryhmiä ja kaupungin kehitys sen eri puolilla oli epätasaista.

NOVGORODILAISET JA
TULIPALOT TUHOSIVAT

Vuonna 1411 nuori kaupunki tuhottiin lähes kokonaan novgorodilaisten hyökkäyksessä, ja se oli rakennettava miltei uudestaan. Suuria muutoksia arkeologisessa aineistossa ei ole havaittavissa, vaan kyseessä oli lähinnä jälleenrakennus. Talot pääasiassa rakennettiin samoille paikoille ja pinta-alaltaan yhtä pieninä.

Vuoden 1477 iso tulipalo hävitti taas melkein koko kaupungin. Tämän jälkeen kaupunkikuvassa tapahtui ratkaisevia muutoksia. Kaupunki ympäröitiin 1470-luvulla kivimuurilla ja Viipurista tuli linnoitettu kaupunki. Rakennustoiminnassa otettiin käyttöön uudet aikaisemmin hylätyt epätasaiset alueet täyttäen pinnassa olevat syvennykset tulipalossa tuhoutuneiden rakennusten jäänteillä, edellisen ajan kulttuurikerroksella ja paksuilla rakennustoiminnan seurauksena jääneillä puulastukerroksilla.

Ensisijaisen kehittämisen alueeksi muuttui kaupungin keskusta eli kirkon, sataman (Etelävalli) ja dominikaaniluostarin välinen alue sekä ”vuoren” toisella puolella olevan Saksalaiskadun ja fransiskaaniluostarin tienoot. Todennäköisesti aivan kirkon läheisyydessä sijaitsi kaupungin koulu, jonka koulumestari mainitaan jo 1409. Raatihuone oli rakennettu kallion laelle. Sen toisella puolella kaupungin koillisessa osassa Linnan- ja Saksalaiskatujen välisellä rinteellä Harmaidenveljestenkadun varrella oli isoja kuoppia ja kallionjyrkänteitä täynnä oleva asumaton alue.

Rakennuskanta muuttui olennaisesti. Se vastasi kasvavan kaupungin tarpeita. Pienten rakennusten tilalle tulivat suuremmat, usein jo kaksiosaiset kivikiukailla varustetut tuvat ja talousrakennukset, joiden pinta-ala saavutti 25-50 neliömetriä. Hyvän esimerkin tästä kehityksestä antaa Luostarinkatu 8:n tontti, josta on tutkittu 310 neliömetrin alue. Yleisiä olivat tallit ja navetat sekä muut karjasuojat, mikä antaa Viipurin keskiajan oloista hyvin yksinkertaisen ja vaatimattoman kuvan. On mahdollista, että asukkaat jakoivat eläinten kanssa saman rakennuksen; ihmisillä oli vain tasaisempi lattia ja heidän puolellaan sijaitsi kiuas.

KAUPANKÄYNTI VILKASTUI
1400-LUVUN JÄLKIPUOLELLA

Kauppa Itämeren rannikon kaupunkien kanssa vilkastui 1400-luvun jälkipuoliskolla, mistä todisteina ovat ulkomaakaupan kehitykseen viittaavat esine- ja rahalöydöt. Vaikuttaa siltä, että kaupunki haki uuden, keskiaikaa vastavan muodon; jopa 1.2 sukupolven aikana tietyillä keskustan tonteilla rakennuskanta saattoi muuttua useita kertoja, kun kaupunkilaisten tarpeet ja vaatimukset muuttuivat nopeasti.

Vuosisadan vaihteessa Viipuri olikin jo aivan oikea keskiaikainen kaupunki, joka oli verrattavissa muiden Itämeren piirin keskuksiin. Taloudellinen kehitys nopeutui huomattavasti 1500-luvulla, mikä näkyi koko elinpiirin muuttumisessa. Tällöin otettiin käyttöön viimeiset, aikaisemmin talojen väliin jääneet rotkot nostamalla maanpintaa. Korttelijako järjestyi ja edellisen ajan puisten katulinjojen tilalle tuli vakituisia hirsillä tai jopa kivillä päällystettyjä katuja, ja viemärijärjestelmä kehittyi.

Liivinmaan ritarikunnan kaupungeissa lyötyjen rahojen tilalle tulivat 1520-30-luvulla ruotsalaiset. Erot eri kaupunkiosien välillä lisääntyivät, mikä johtui siitä, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen toiminta keskittyi tietyille alueille keskustassa. Hyvänä esimerkkinä tästä on Luostarinkatu 8:n tontti, jonka erittäin hyvin säilyneet rakennustasot ja kulttuurikerroksesta löytyneet esineet kuvastavat 1400-1730-luvuilla tapahtunutta kehitystä. Tämän ajanjakson sisällä selvästi erottuu 1500-luku, koko Viipurin vanhemman historian rikkaimpana aikana. Tontilla toimi 1400-luvun lopulta alkaen kiltatupa ja varmasti sen naapurissa asuvat porvarit tai kauppiaat kuuluivat kaupungin yläluokkaan. Tämä antaa oman leimansa 1500-luvun alkupuoliskon ja puolivälin löytömateriaalille, johon kuuluvat komeat pöytäastiat, ruokaveitset, lukot, 119 rahalöytöä, 8 kirjansolkea, kirjan nahkakannen kappale sekä lukuisat koruhelat, vaskineulat, sormukset ja sormustimet. Tämä kukoistuskausi päättyi todennäköisesti tulipaloon 1575, minkä jälkeen alkaneet Vallin linnoitustyöt veivät kaikki kaupungin resurssit.

SAMANLAISIA LÖYTÖJÄ
WITTENBERGISSÄ

Kirjasolki- ja korulöydöille antavat oman merkittävän valonsa Martti Lutherin talon (Lutherhaus) vuosina 2004-05 tehdyt kaivaukset Wittenbergissä, joissa löytyi mm. aivan saman tyypin kirjansolkia kuin Viipurista. Myös Piritan ja Katariinan luostareista Tallinnassa sekä muista Itämeren piirissä arkeologisesti tutkituilta luostarialueilta ja kaupungeista löytyy runsaasti vastineita monille löydöille Viipurista.

”Uutta tietoa keskiaikaisesta Viipurista saatiin myös vanhan tuomiokirkon kaivauksissa. Vuoden 2011 kaivauksissa löytyi asehuoneen alta hautoja, jotka ajoittuvat radiohiilimenetelmän mukaan 1300-luvun loppuun ja 1400-luvun alkuun. Haudat löytyivät välittömästi kirkon eteläseinän kivijalan vierestä. Asehuone on rakennettu sen jälkeen, kun kivikirkko oli jo olemassa. Haudat kuuluvat siis ensimmäiseen rakennusvaiheeseen”, sanoi Aleksandr Saksa.

Tämän jutun valokuvassa ovat vuoden 2007 pelastuskaivaukset Harmaidenveljestenkadun varrella. Taustalla on todennäköisesti 1600-luvun toisella puoliskolla rakennetun talon (Harmaidenveljestenkatu 4) kellarit. Kuvattu idästä.

kari.naskinen@gmail.com

4,7 vai 5,5 %

Torju rajuilma: sytytä tuli,
sekoita viiniä säästelemättä,
nojaa pää pehmeään tyynyyn.

Päivää ei ole jäljellä kuin sormen verta,
ota esiin isot, koristellut pikarit.
Täytä maljat! Pikari kalahtakoon pikariin.

Älä moiti juopunutta:
hän on nöyrä ja painaa pään,
syyttää itseään, pyytää anteeksi
sanojaan, jotka eivät palaa.

On kesä, artisokka kukkii,
naiset ovat parhaimmillaan,
mutta miehet heikkoina:
Sirius pehmentänyt heiltä polvet ja pään.

(Alkaios, kreikkalainen runoilija Lesboksen Mitylenestä, n. 620 - 560 eaa.)

Kolme sisarta – kun elämä vain lipuu ohi

Prozorovin sisarukset ovat jumissa pienessä maaseutukaupungissa, jonne he muuttivat Moskovasta, kun heidän edesmennyt isänsä oli saanut uuden työpaikan. Kaikkien mieli tekee takaisin Moskovaan, mutta kuten Tshehovin näytelmissä yleensäkin, pelkkä haikailu jostakin paremmasta tekee unelmat tyhjiksi. Kolmessa sisaressakin suuret odotukset ja toiveet jäävät toteutumatta, koska toimeen ei tartuta. Jyväskylän kaupunginteatterin näytelmässä asetelma tulee hyvin esille, ja kun näytelmä loppuu, jäljellä on vain Olgan, Mashan ja Irinan kaipuu.

Tshehov kuvaa tätä hyvin toimeentulevan perheyhteisön tilannetta haluten sanoa, että elämä voi lipua ohi kuin huomaamatta, jos asioiden vain annetaan lipua. Eikä tämä tietenkään koske vain aikaa yli sata vuotta sitten, vaan kyllähän tätä saamattomuutta oman elämänsä suhteen on ollut aina ja edelleen. Prozorovin sisarusparvi ei kuitenkaan elä sosiaalitukien varassa, joten kannustinloukkujakaan ei ole, vaan isän jättämä perintö turvaa aineellisen elämän hyvin.

Onni ei kuitenkaan ole siellä pienessä kaupungissa, vaan Moskovassa? Kun sattumalta käsiini osui jokin aika sitten Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1908-22), niin otanpa siitä yhden sopivan kohdan tähän: "Onnen vuodet ovat tuhlattuja vuosia, meidän on odotettava kärsimystä voidaksemme tehdä työtä. Onni on terveellistä ruumiille, mutta suru kehittää sielun voimia."


Kolmessa sisaressa etsitään onnea myös rakkaudesta, mutta vaikeaa on sekin. Rakastetaan kyllä, mutta ei oikein osata suunnata sitä tai ei tiedetä, kuka juuri minua rakastaa. Esimerkiksi Andrei on naimisissa Natashan kanssa, heillä on kaksi lasta, mutta vähän tuntuu siltä, että Natasha on pihkassa Protopopoviin, jota näytelmässä ei näy. Masha on naimisissa Versininin kanssa, mutta Kulygin on myös rakastunut Mashaan. Irina taas rakastaa puolisoksi sopimattomia Soljonyitä ja Tshebutykiniä, ja paroni Tusenbach puolestaan kyttää Irinaa. Vai onko kaikissa tapauksissa kysymys rakkaudesta, vaan enemmänkin omistamisesta?

Mielenkiintoinen naisasia liittyy Kolmen sisaren käsikirjoitukseen. Kun Konstantin Stanislavski 1901 oli ohjaamassa näytelmää sen kantaesitykseen Moskovan taiteellisessa teatterissa, hän sai juuri ennen pääharjoitusta kirjeen Tshehovilta, joka kirjoitti, että yksi Andrein monologi on poistettava. Stanislavski poisti sen, mutta kirjassaan Elämäni näyttämötaiteen palveluksessa (1926) hän paljasti, mikä tuo poistettava kohta oli, Andrei sanoo: ”Ennen naimisiinmenoaan heissä (naisissa) on runollisuuden ja naisellisuuden häivähdys, mutta naimisiin mentyään he kiirehtivät pukemaan ylleen kaavun, tohvelit, mauttoman runsaat koristeet; noissa kaavuissa ja tohveleissa he paljastavat sielunsa. Mitä on sanottava tuollaisista naisista, ja kannattaako heidän rinnalleen jäädä pitkiksi ajoiksi?”

Tämä korvattiin Andrein sanoilla: ”Vaimo mikä vaimo!”

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama näytelmä Jyväskylässä ei ole aivan klassista Tshehov-tyyli, mutta modernisointi on sen verran hillittyä, että se ei vieraannuta katsojaa. Mukana on myös muutama laulunumero, joiden ongelmana on kuitenkin se, että koko porukan laulaessa sanoista ei saa mitään selvää. Ei ole mitään tietoa siitä, ovatko tekstit Tshehovilta vai mistä.

Yhdessä kohtauksessa lukionopettaja Kulygin antaa everstiluutnantti Versininille luettavaksi kirjan, jossa esitellään koulun 50 menestynyttä opiskelijaa. Sopi hyvin esitykseen, sillä huomenna maanantaina vanhin suomenkielinen oppikoulu Jyväskylän Lyseo täyttää 159 vuotta.

kari.naskinen@gmail.com

Tulppaanikupla

Alankomaissa oli 1600-luvulla kaksi mielenkiintoista ilmiötä, joista Justin Chadwickin elokuva Tulppaanikuume yrittää kertoa: maalaustaiteen kultakausi suurine mestareineen ja tulppaaninsipuleista käyty ”pörssikauppa”, joka taisi muodostua maailman ensimmäiseksi hintakuplaksi. Elokuva itsessään on kuitenkin tyhjä kupla, jossa tärkeintä on miesten housuissa olevat tulppaanit.

Taiteilijana elokuvassa on muotokuvamaalari Jan van Loos, jonka nimi muistuttaa 1600-luvulla elänyttä Jacob van Loota. Tulppaaninsipuleitakin myydään sekavissa huutokaupoissa, mutta asiasisältö jää kunnolla kertomatta. Elokuvan ajankohta on 1634-36, jolloin tulppaaninsipuleiden hinta nousi jopa tuhatkertaiseksi. Villitys alkoi, kun Turkista tuoduissa sipuleissa oli jokin virus, joka aiheutti yllättäviä muutoksia tulppaanien väreihin. Ostajat hakivat pankeista lainoja, joilla rahoittivat sipulioptio-ostoksensa. Sitten koko kupla puhkesi kuin mikä tahansa nykyajan talouskupla ja sijoittajat joutuivat vaikeuksiin.

Oli erikoinen asia, mutta elokuva on kuitenkin pelkkä pehmopornolla kuorrutettu komedia, josta ei jää käteen mitään. Yllättävää sikälikin, että käsikirjoittaja on Tom Stoppard, joka tunnetaan varsin hyvänä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittajana.

Tulppaanikuume tapahtuu Amsterdamin keskustassa yhden kanavan varrella, mutta elokuva on kuitenkin kuvattu Englannissa. Rusehtava väritys on kuin Rembrandtin ja Rubensin maalauksista, ja siihen tämä kultakausi tällä kertaa jääkin.

kari.naskinen@gmail.com

Torintaus, Sekunda ja Pala

Helsingin Sanomissa oli tänään Eurokangas Oy:n mainos, jossa kauppaneuvos Kaija Ward ilmoitti 70 prosentin kangasalennusmyynnistä. Tämä niissä merkeissä, että Kaija Ward täytti keskiviikkona 70 vuotta.

Eurokankaan historia on tuttua vanhoille lahtelaisille. Kaijan vanhemmat Saimi ja Veikko Heinonen perustivat 1945 Vapaudenkadulle pienen kangaskaupan nimeltään Torintaus, ja Kaija hääri liikkeessä vanhempiensa apuna jo pikkutyttönä. Sotienjälkeisinä pula-aikoinakin Veikko supliikkimiehenä sai kaupan takahuoneen täyteen kankaita Orimattilan villatehtailta.

Kun tultiin 1960-luvulle, ajat olivat muuttuneet ja halpakauppa oli kova sana. Kun vielä kilpailijat tulivat Veikon kuullen tokaisseeksi, että se Heinosen Veikon tavara on vaan sellaista sekundaa ja palaa, niin mies sisuuntuneena muutti yrityksen nimen Sekunda ja Pala Ky:ksi. Muutos ei ollut haitaksi, vaan kauppa kävi ajan hengen mukaisesti.

Kaijan ja hänen miehensä Carl-Johan Wardin myötä perheyritys kasvoi ja 1980-luvulla valikoima oli laajentunut kattamaan eurooppalaisia laatukankaita niin sisustukseen kuin vaatetukseen. Nimen oli myös uudistuttava vastaamaan ajan henkeä, jolloin nimeksi tuli Superkangas. Vuonna 1991 nimi muutettiin Eurokankaaksi.

Eurokankaalla on nyt 31 myymälää, henkilöstöä on yli 400 ja liikevaihto on noin 30 miljoonaa euroa. Suurin myymälä on Vantaan Tammistossa. Yrityksen pääkonttori on Orimattilassa.

Vuonna 1996 Kaija ja Calle Ward valittiin Lahden vuoden yrittäjiksi ja 1997 tuli Suomen Yrittäjien valtakunnallinen yrittäjäpalkinto. Kannaksen yhteiskoulun tyttö, ekonomi Kaija Ward on kaksi kertaa palkittu Euroopan menestyneimpänä naisyrittäjänä. Varhaisin tunnustus oli, kun Kaija sai kansakoulun ensimmäisen luokan keväällä Hymypoika-patsaan (Hymytyttöjä ei vielä silloin jaettu).

Eurokankaan konsernijohtajana toimii sukupolvenvaihdoksen jälkeen Daniel Ward.

Tämän syksyn uutisasia Eurokankaalla on ollut, että sille tulivat myyntiin Finlaysonin kankaat.

kari.naskinen@gmail.com

Ruotsalaisia terapiaistuntoja Suomessa

Kymmenen vuotta sitten sai Ingmar Bergmanin elokuvasta Syyssonaatti (1978) tehty näytelmä kantaesityksensä Svenska Teaternissa Helsingissä. Tänä syksynä Syyssonaatti muuntui myös oopperaksi ja taas oli kantaesitys Suomessa. Bergman itse antoi luvan näytelmän tekemiseen, mutta kielsi sen esittämisen Ruotsissa jollakin tavalla niin perustellen, että se on liian henkilökohtainen; hän ei halunnut enää vanhana miehenä lähteä Ruotsissa siihen vellomiseen, mitä näytelmä auttamatta olisi synnyttänyt.

Bergman kuoli 89-vuotiaana 2007. Kansallisoopperan Syyssonaatista en tiedä, onko Bergmanin perikunta määrännyt sen esittämiselle joitakin maantieteellisiä ehtoja, mutta se on tosiasia, että eräänlaisia terapiaistuntoja nämä Syyssonaatin eri versiot ovat.

Syyssonaatissa kohtaavat maailmankuulu pianisti ja hänen tyttärensä. Aikaa edellisestä tapaamisesta on kulunut seitsemän vuotta, eikä äiti vieläkään ymmärrä elämästä muuta kuin oman menestyksensä. Lapsenlapsikin on tänä aikana syntynyt ja kuollut onnettomuudessa, mutta äiti ei konserttikiireiltään ehtinyt pientä Erikiä nähdä. Äiti elää Mozartin ja Chopinin kautta, ja kun hän nyt vihdoin tulee käymään tyttärensä luona, tärkeintä on pyörähtää tyttären edessä ja esitellä Zürichistä ostamaansa hyvin istuvaa housupukua.

Olen katsonut elokuvan muutaman kerran, kävin myös Svenska Teaternissa, mutta tietyllä tavalla suomenruotsalaisen säveltäjän Sebastian Fagerlundin ooppera on jopa rajumpi niitä. Tämä johtuu ehkä musiikin voimasta, mutta myös siitä, että oopperassa mennään asioihin tiukemmin. Oopperan librettoon ei saa mahtumaan kaikkea sitä puhetta, mitä alkuperäisessä dialogissa on, koska oopperassa laulamalla ei tekstiä saa ulos yhtä paljon kuin puhumalla. Näin ydinasioihin hyökätään ikään kuin suoremmin ilman ”lähestymisvuorosanoja”.

Musiikin teho on suuri. Fagerlund alleviivaa tapahtumia niin hurjasti, että paikoin musiikin terävät viillot leikkaavat kohtauksia kuin veitsellä. Jo alkusoitto on sellainen, että se ennakoi jotain todella kipeää.

Ingmar Bergman oli naimisissa viisi kertaa ja sai yhdeksän lasta. Yksi vaimosta oli kuuluisa pianisti Käbi Laretei. Syyssonaatin pianistiäiti Charlotte ei varmaankaan kuvaa häntä, vaan enemmän Charlottessa on Bergmania itseään, jonka elämä suurena elokuvataiteilijana oli kiinni aivan muissa asioissa kuin omassa perheessä. Varmaan Kansallisoopperan katsomossakin eilen oli paljon meitä isiä ja äitejä, jotka tunsimme pistoja sydämissämme.

Teemoja on paljon muitakin. Charlotte ja tytär Eva löytävät vihdoin toisensa, mutta lopuksi Charlotte joka tapauksessa lähtee pois, kun ei kestä uutta paljauden tunnetta. Eva kirjoittaa vielä äidilleen kirjeen, jossa myöntää omiakin virheitään: olisi pitänyt kohdata äiti hellästi eikä vanhan katkeroituneen vihansa vallassa, ja että on olemassa sellainenkin asia kuin armo.

Tulee esille sekin, että sukupolvien ei pitäisi mennä eteenpäin ikään kuin pykälä kerrallaan, porras portaalta, vaan että vanhempien on ensin pidettävä huolta lapsistaan, mutta lopulta lasten on huolehdittava vanhemmistaan.

Oopperan libreton on tehnyt suomenruotsalainen Gunilla Hemming. On mielenkiintoista kuulla oopperaa toisella kotimaisella kielellä – sopii oopperakieleksi siinä missä muutkin. Kun Charlotten roolissa vielä on upeasti näyttelevä ja laulava Anne Sofie von Otter (kuvassa) ja Evana Erika Sunnegårdh, on tämä ”ruotsalainen terapiaistunto” täydellisen hieno kokemus. Elokuvasta poiketen oopperaan tuo lisävärinsä kuoro, joka toimii Charlotten minuuden jatkeena, ja oleellinen osa tätä jatketta on kuoron eli konserttiyleisön lumoutunut suhtautuminen suureen tähteen.

kari.naskinen@gmail.com

Maailman rikkain nainen kuoli, ammatti: perijätär

Ranskalainen Liliane Bettencourt kuoli viime viikolla 94-vuotiaana. Hän oli kosmetiikkayritys L´Orealin perustajan Eugene Schuellerin tytär. Schueller kuoli upporikkaana 1954, ja vielä rikkaampana kuoli hänen tyttärensä.

Lilianen ammatti oli perijätär, sillä hän ei tehnyt töitä päivääkään. Omaisuus kuitenkin kasvoi Forbes-talouslehden mukaan vuosina 1990 - 2010 kahdesta miljardista dollarista 25 miljardiin dollariin. Vuotuinen kasvu oli yli 13 prosenttia, ja kun siitä vähennetään inflaation vaikutus, omaisuuden vuosituotto oli noin 10 prosenttia.

Liliane Bettencourt kuului rikkaimmista rikkaimpiin. Maailman 50 rikkaimman ihmisen varallisuus kasvoi vuodesta 1987 vuoteen 2013 noin 7 prosenttia, joten Liliane-rouva ylitti tämänkin.

Vastaavana aikana maailman aikuisväestön keskimääräinen varallisuus kasvoi 2,1 prosenttia ja maailman bruttokansantuote 3,3 prosenttia.

Rikkailla on myös omat temppunsa rikkautensa maksimoimiseksi. Bettencourtien holding-yhtiötä johti Ranskan budjettiministerin vaimo, ja ministeri itse toimi rahastonhoitajana siinä puolueessa, joka oli saanut isoja lahjoituksia vaimonsa hoitamista varoista. Tämä puolue laski valtakautenaan omaisuusveron kolmannekseen entisestä tasosta.

Liliane Bettencourtin tyttären Francoise Bettencourt-Meyersin (64) perimän omaisuuden arvo on uutistoimisto Bloombergin mukaan 43 miljoonaa dollaria.

Suomessakin ollaan siellä täällä sitä mieltä, että perintövero pitäisi poistaa kokonaan.

kari.naskinen@gmail.com