Soveltavan estetiikan instituutin syysseminaarissa eilen Lahden pääkirjastossa aiheena oli arjen harmaus. Se oli konkreettisestikin esillä, kun seminaarin kahvitauolla ei voinut mennä kahville, koska kirjaston kahvila ei enää ole toiminnassa. Kahvilatila oli vain tyhjää harmaata tylsyyttä. Kaikki neljä luennoitsijaa olivat tulleet Helsingin yliopistoista, joten toivottavasti heillä olivat termospullot mukana.
Harmaa on arki yleensäkin. Siksi siihen tarvitaan piristykseksi myös arjen luksusta, vaikka se perusjunttien mielestä onkin täysin tarpeetonta – riittää, kun on keskiolutta, katuvalot ja esteettisiksi nautinnoiksi telkkarin hupiohjelmat. Taideyliopiston vararehtori, fil.tri Ossi Naukkarinen puhui tässä yhteydessä siitäkin, miten miten arkisuuden kokemus jäsentyy tekoälyn ohjaamassa ihmistoiminnassa. Väitöskirjassaan 30 vuotta sitten hän osallistui siihen arjen estetiikkaa koskevaan keskusteluun, jossa pyrittiin ymmärtämään muotoilua osana esteettistä toimintaa ja elämää. Nyt hän sanoi, ettei esimerkiksi tekoäly muuta sitä, mitä ihminen näkee, haistaa ja maistaa. Tekoäly lähinnä jäljittelee, ainakin toistaiseksi, eikä luo uutta esteettistä luksusta arkeemme.
Viimeisten 30 vuoden aikana on arjen estetiikasta tullut vakiintunut osa filosofisen estetiikan tutkimuksen parissa käytyä keskustelua. Instituutin seminaari oli tuonut yhteen tämän alan kansainväliseen keskusteluun keskeisesti vaikuttaneita suomalaisia filosofeja, Ossi Naukkarisen lisäksi estetiikan professorin Arto Haapalan ja estetiikan yliopistonlehtorin Kalle Puolakan Helsingin yliopistosta sekä visuaalisen kulttuurin johtavan yliopistonlehtorin Max Ryynäsen Aalto-yliopistosta.
Kun Ryynänen puhui ruuasta esteettisenä kokemuksena, joku kysyi, voiko ruoka-annosta pitää jos ei nyt taideteoksena, niin kuitenkin teoksena. En muista kaikkia kommentteja, mutta joku luennoitsijoista sanoi tähän, että onhan Lahdessa ainakin lihamuki ilmiselvä teos. Toinen taas sanoi, että ruoka ei ole taideteos, se on enemmän.
Arto Haapala on ennestään tuttu tältä aihealueelta. Hän kirjoitti siitä mm. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2024. Jo 1995 hän kirjoitti filosofi Martin Heideggeristä, joka oli alan keskeinen teoreettinen kulmakivi. Haapala kirjoitti Heideggeristä vauhtia ottaen tuttuuden kokemisesta esteettisenä ulottuvuutena. Samasta asiasta hän kirjoitti tutkimusseuran vuosikirjassa koskien Lahtea: monista vanhoista rakennuksista tulee historiallisesti tärkeitä monumenttaja - ”olisiko Lahti mitään ilman rinteessä näkyviä hyppyrimäkiään? Myös radiomastot ja Mustankallionmäen vesitorni ovat kaupunkikuvaa ja jopa identiteettiä määrittäviä visuaalisia merkkejä.”
Uuden ajan arkkitehtuurista Haapala otti esille teatteritalon: ”Rakennuksen sanotaan olevan yksi Lahden nykyarkkitehtuurin maamerkeistä. Tämä pitää paikkansa. Se on selkeästi modernistinen betonirakennus. Ymmärrystä varmasti lisää myös tieto rakennuksen suunnitelleesta, hiljattain edesmenneestä arkkitehdista Pekka Salmisesta, joka sai useita Vuoden betonirakenne -palkintoja. Teatterirakennus sai palkinnon 1982.”
Max Ryynänen nosti esille arjen estetiikan ja populaariestetiikan toisiinsa kietoutuneisuuden; yksityisen lisäksi arki on myös jaettua ja julkisessa tilassa koettua, esimerkiksi hieno ruoka-annos ravintolassa. Näin kävi minullekin, kun seminaarin jälkeen menin suu kuivana viihtyisään kahvila Laurelliin Aleksi 24:ssä.
