Ukrainassa käydään Clausewitzin kuvailemaa absoluuttista sotaa

Ukrainan sodasta on sanottu ja kirjoitettu ilmeisen täydellisesti kaikki mahdollinen. Nyt osui luettavaksi tämän sodan aikana tunnetuksi tulleen Ilmari Käihkön kirjoitus Idäntutkimus-lehdestä 1/2023. Käihkö on Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteiden dosentti ja vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa. Idäntutkimus-lehdessä hän käsittelee Venäjän ja Ukrainan sotaa Carl von Clausewitzin sotateorioihin perustuen, ja me maallikotkin tiedämme, että Clausewitz on kova sana tällä alalla. Hänestä tuli eläessään silläkin tavalla asiantuntija, että vaikka olikin preussilainen kenraali, hän toimi Venäjän armeijassakin Napoleonin sotien aikana 1812-14. Sen jälkeen 1818-30 Clausewitz oli Preussin sotakorkeakoulun johtajana. Hänen kuuluisa kirjansa Vom Kriege (Sodankäynnistä) julkaistiin vuosi hänen kuolemansa jälkeen 1832 ja suomeksikin heti kolmiosaisena 1832-33.

Käihkön syvällinen perehtyneisyys asiaan tekee kirjoituksesta kovin teoreettisen ja kimurantin, eikä sitä sanasta sanaan jaksanut lukea. Kun eilen muutenkin oli asiaa kirjastoon, tutkailin siellä myös Clausewitziä, ja selväsanaisemmin kävikin ilmi, että Ukrainassa on menossa nyt nimenomaan Clausewitzin luonnehtima absoluuttinen sota (absolut Krieg). Se on sotaa, jota Trumpin tulitaukopuheista huolimatta käydään kaikkia vihollisen kohteita vastaan, myös siviilejä ja yksityisomaisuutta. Siinä menevät päiväkodit ja dieselsäiliöt, vaarit ja vauvat ja kaikki kohdalle sattuvat samanlailla. Nykyajan lentävillä aseilla tämä on aivan erilaista kuin vielä toisen maailmansodan aikoihin. Tämä on tosiaan nyt nähty. Kansat ovat ajautuneet vihamielisen vuorovaikutussuhteen vuoksi moraalisestikin mistään piittaamattomaan sotaan, jonka voi nähdä myös slaavilaisten sisällissotana.

Sitä Clausewitz ei kuitenkaan voinut tietää, miten sota Uktrainassa alkoi. Käihkö sijoittaa alkupisteen vuoteen 2013, kun presidentti Viktor Janukovitš oli ajanut itsensä tilanteeseen, jossa hän joutui valitsemaan EU:n tai Venäjän johtaman Euraasian tulliliiton välillä. EU ei ollut varautunut kilpailemaan korruptoituneesta ja heikosti demokratisoituneesta Ukrainasta, mutta kun Venäjä uhkasi Janukovitšia ankarilla taloudellisilla ja yhteiskunnallisilla seurauksilla sekä lupasi 15 miljardin dollarin lainan ja halpaa kaasua, valitsi hän Euraasian tulliliiton.

Tällä valinnalla Janukovitš yllätti kansan, jolle hän oli vaalikampanjassaan luvannut eurooppalaista elintasoa tiiviimmillä suhteilla Euroopan unioniin. Tästä seurasi mielenosoituksia, joita vastaan mellakkapoliisit lopulta iskivät Kiovassa. Pian pääkaupungin ulkopuolellekin levinneisiin mielenosoituksiin osallistui satojatuhansia ihmisiä, joita tarkka-ampujat alkoivat ampuakin. Tilanne kiristyi äärimmilleen ja Janukovitš allekirjoittikin mielenosoittajien kanssa sopimuksen poliittisesta siirtymäkaudesta, mutta pakeni itse Venäjälle jättäen jälkeensä valtatyhjiön.

Käihkö kirjoittaa, että tässä tyhjiössä alkoi nopeimmin toimia Venäjä, joka oli Janukovitšin myötä menettänyt vaikutusvaltaansa Ukrainassa. Venäjän ensimmäinen toimenpide oli Krimin niemimaan helppo miehittäminen ja liittäminen osaksi Venäjää helmi-maaliskuussa 2014. Ukrainan väliaikaishallinto oli yllätetty tilanteessa, jossa Ukraina oli vuosia laiminlyönyt puolustustaan:

”Väliaikaishallinnolla oli vallankumouksen aiheuttaman poliittisen polarisaation vuoksi vain tuhatkunta taistelukelpoista sotilasta Krimin niemimaalla, 5000 koko Ukrainassa. Venäjä vuorostaan keskitti lähes 40 000 sotilasta Ukrainan rajoille ja pelotteli väliaikaishallintoa vakavilla seurauksilla, jos yksikin venäläissotilas kuolisi Krimillä. Vuonna 1954 Ukrainaan liitetyn Krimin asukkaat ja turvallisuusviranomaiset olivat myös keskimäärin merkittävästi vahvemmin Venäjä-mielisiä kuin muu Ukraina.”

”Uudeksi presidentiksi valittiin oligarkki Petro Porošenko, joka oli luvannut lopettaa sodan nopeasti kovemmilla keinoilla, mutta hän pyrki heti valtakautensa alkaessa myös neuvottelemaan Venäjän kanssa. Porošenko julisti kesäkuussa 2014 Vladimir Putinin kanssa keskusteltuaan viikon mittaisen yksipuolisen tulitauon. Kolme lisäpäivääkään eivät johtaneet neuvottelutuloksiin tulitauon aikana puolustusasemiaan vahvistaneiden separatistien kanssa. Porošenkon vastaus oli valjastaa Ukrainan viimein järjestäytyneet asevoimat suurhyökkäykseen”, kirjoittaa Käihkö.

VENÄJÄN JA LÄNNEN KÄDEN-
PURISTUKSET UNOHDETTIIN

Kirjastossa oli myös Sun Tzun kuuluisaksi tullut Sodankäynnin taito 2500 vuoden takaa, mutta siihen en enää koskenut, kun pasifistia alkoi jo ahdistaa. Sen sijaan palaan tässä tuoreempaan historiaan eli helmikuuhun 1990, jolloin USA:n ulkoministeri James Baker sekä Saksan liittokansleri Helmut Kohl ja ulkoministeri Hans-Dieter Genscher lupasivat Neuvostoliitolle, että Nato ei laajene itään. Lupauksen ottivat Moskovassa vastaan presidentti Mihail Gorbatshov ja ulkoministeri Eduard Shevardnadze. Asiantuntijoiden mukaan Moskovassa alustettiin myös se, että Neuvostoliitto loppuu ja Saksat yhdistyvät. Lyötiin kättä päälle.

Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi, mutta geopolitiikkaa tämä ei muuttanut. Edelleen itä oli itä ja länsi länsi. Lännen lupaukset sen sijaan osoittautuivat valheiksi. Kun Venäjä oli 1993-94 vetänyt viimeisetkin sotilasjoukkonsa pois Latviasta, Liettuasta, Virosta ja entisen DDR:n alueelta, pantiin Naton laajentuminen vireille, ja 1999 otettiin Puola, Tshekki ja Unkari sen jäseniksi. Nyt Naton jäseniä ovat myös Latvia, Liettua, Viro, Bulgaria, Romania, Slovakia, Albania, Kroatia, Montenegro, Suomi ja Ruotsi.

Ukrainakin on nyt halukas Natoon, ja myös Nato haluaisi sen itselleen. Vuoden 1990 kädenpuristukset on unohdettu ja sota on päällä.

Heikki Talvitie kirjoittaa Geopoliittisen seuran verkkosivulla, että viimeistään vuoden 2021 aikana ilmeni, että Ukraina oli siirtymässä voimakkaasti Nato-maiden ohjailemaksi. Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa CIA:n tukiessa noita toimintoja omalla tahollaan, ja yhteisiä Ukrainan ja Naton harjoituksia järjestettiin erityisesti Mustallamerellä.

Putin antoikin lännelle ultimaatumin, jonka perimmäinen tarkoitus lienee ollut sanoa se, että jos Ukraina aiotaan siirtää Naton leiriin, se katsotaan eksistentiaaliseksi uhkaksi Venäjän valtiolle. Putin ja Yhdysvaltain presidentti Joe Biden tapasivat tilanteessa, jossa Putin vaati, että myös Venäjän turvallisuushuolet otetaan huomioon. Lännen tiedotusvälineet toistivat tiettyjä kohtia, joista kävi ilmi, että Putin halusi kovin paljon ja että Biden oli retoriikassaan antavinaan jotakin, jolla kuitenkaan ei ollut Putinille käyttöä. Niin sitten Venäjä hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainaan.

Geopoliittisen seuran puheenjohtaja Pekka Visuri kirjoitti vastikään, että Ukrainan sota voi pahentua nykyisestään, joko tahallisesti tai tahattomasti:

”Eskalaatioteoria oli kylmän sodan aikaan paljon esillä, kun ydinasepelotteen ylläpito oli keskeinen kysymys. Nyt aseteknologian kehitys ja länsimaiden pitkään hallitseman sääntöperustaisen liberaalin maailmanjärjestyksen murtuminen on tuonut uutta ajankohtaisuutta eskalaation pohdinnoille. Periaatteessa on kaksi strategisen ajattelun koulukuntaa, joista toinen, usein jominilaiseksi nimitetty, painottaa rationaalista, voimasuhteisiin ja muihin mitattaviin suureisiin perustuvaa strategista ajattelua, kun taas toinen, lähinnä clausewitzlainen, korostaa sodan irrationaalista ja arvaamatonta perusluonnetta. Clausewitzin tunnetun määritelmän perusteella sota on politiikan jatkamista lisäämällä siihen uusia väkivaltaisia keinoja. Clausewitzin mukaan sodalla on aina taipumus kärjistyä äärimmilleen, eikä sen kulkua voida tarkasti ennustaa, vaan on aina varauduttava yllätyksiin.”

Vaikea on ennustaa sitäkin, mihin johtaa se, kun Amerikan pelle vaatii Ukrainan pellen vaihtamista johonkin toiseen.

kari.naskinen@gmail.com