USA sitoi Euroopan itseensä 1948-52, mutta nyt on eron aika

Näin Euroopan ja natseista saadun voiton päivinä voi palata niihin aikoihin, kun Yhdysvallat toisen maailmansodan jälkeen laati ”tiekartan” Euroopan jälleerakennusohjelmaksi. Käytännössä se tarkoitti 13 miljardin dollarin avustuspakettia 17:lle Euroopan valtiolle. Idean isän, ulkoministeri ja kenraali George C. Marshallin nimen mukaan tätä avustusohjelmaa kutsuttiin Marshall-avuksi. Vain hyvää hyvyyttään amerikkalaiset eivät tähän kuitenkaan ryhtyneet, vaan lähtökohta oli, että tällä tavoin kylmän sodan vaarallisia aikoja elettäessä kapitalistiset maat kytkettäisiin yhteen ja USA:n vaikutuspiiriin aivan konkreettisesti. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, joka on muljahtanut päinvastaiseksi.

Marshall-avun olisivat ottaneet vastaan myös Puola, Tshekkoslovakia ja Unkari, mutta Neuvostoliitto ei tätä sallinut. Marshall-avun ehdot oli muotoiltu vasiten sellaisiksi, että Stalinin olisi pakko kieltäytyä niistä, kuten tekikin, joten ei itäblokin maat muutenkaan saanut niihin tarttua. Suomeakin tämä koski, joskaan ei yhtä tiukasti, mutta presidentti Paasikivi tiesi ilmankin, että nyt on pidettävä reki keskellä tietä, ettei lipsuta ojaan. Paasikivi kyllä oli Marshall-neuvotteluissa Pariisissa 1947, mutta jo keväällä 1948 Yya-sopomukseen liitteeseen kirjattiin avun torjumisesta, että se perustui Suomen puolueettomuuteen. Ulos Marshall-avusta jäi myös Espanja Francisco Francon tyrannihallinnon takia.

Marshall-apu oli myös eräänlainen rauhanliike, ja George C. Marshall sai Nobelin rauhanpalkinnonkin 1953.

Kuitenkin bisnes on aina bisnes, eikä se hetkeksikään unohtunut tiekarttaa piirrettäessä. Kun Eurooppaan kylvettiin rahaa, se kasvatti kulutuskysyntää, joka kuinka ollakaan kohdistui merkittävällä tavalla Yhdysvaltoihin. Isona tekijänä tässä oli Länsi-Saksa, jonka teollisuus alkoi nousta jaloilleen. Kun lisäksi USA:n tulonsiirrot Japaniin olivat avokätisiä, näytti kapitalismin tulevaisuus turvatulta kolmiyhteydessä USA - Eurooppa - Japani ja niin, että hegemonia oli USA:lla.

Kreikkalais-australialainen taloustieteilijä Yanis Varoufakis käsittelee tätä talouspeliä kirjassaan Maailmantalouden Minotauros (2013). Hän kuvaa myös sitä tiekartan silpuksi menemistä, joka alkoi ensin Vietnamin sodalla ja samoihin aikoihin dollarin vaihdettavuuden kultaan lopettamisella.

Varoufakis on EU:n demokratisoimiseksi perustetun kansanliikkeen (DiEM25) johtohenkilöitä. Liikkeen nettisivuilla hän kirjoitti muutama päivä sitten, että Donald Trumpin aiheuttama shokki on paljastanut kuinka valmistautumaton Eurooppa on ollut romahtavaan maailmanjärjestykseen. Se suree nyt kapitalistisen finanssimaailman epäonnistumista:

”Nixonin ajoista lähtien taloutemme ovat olleet kytkettyinä USA:n globaalien ylijäämien kierrätysmekanismiin, jonka syvä kriisi ohjaa politiikkaamme muukalaisvihamielisen äärioikeiston syliin. Amerikan ylijäämät ovat 70-luvulta lähtien tarjonneet Saksalle, Japanille ja myöhemmin Kiinalle kysyntää niiden tehtaiden tuotteille. Vastineeksi EU, Japani ja Kiina ovat lähettäneet kertyneet voittonsa Wall Streetille ja sen sivukaupunkiin Lontoon Cityyn kierrätettäväksi USA:n vuokralaissektorille, siis yksityistä ja julkista velkaa osakkeista ja kiinteistöistä. Eräs kiinalainen virkamies kuvaili tätä mekanismia minulle pimeäksi sopimukseksi amerikkalaisten kanssa käynnistämästä kauppavajeesta, joka pitää Kiinan teollisuustuotteiden kysynnän korkealla. Vastineeksi kapitalistimme sijoittavat suurimman osan dollarimääräisistä supervoitoistaan USA:n rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöaloille.”

Varoufakis kirjoitti, että kaikki katseet ovat nyt Kiinassa, joka ainoana näyttää olevan halukas ja kykenevä vastustamaan Trumpin kiusaajia, lisäämään vihreän energian tuotantoa ja työskentelemään BRICS-maiden muuttamiseksi uudeksi Bretton Woodsiksi, joka palvelee globaalin etelän etuja. Bretton Woods -järjestelmä oli sodan jälkeen toteutettu kansainvälinen talouden hallintamekanismi, jolla pyrittiin pitämään maailmantaloutta ja varsinkin valuuttakursseja vakaina. Nixon ilmoitti elokuussa 1971 tämän järjestelmän lakkautetuksi ja samalla meni tiekartta roskakoriin.

Tällä hetkellä näyttää kuin Suomi olisi taas poikkeusasemassa. Aikoinaan Urho Kekkosesta kirjoitettiin 60-luvulla USA:ssa, että hän oli ainoa ulkomainen valtiomies, joka siellä vieraillessaan ei ojentanut isännille kättään kämmenpuoli ylöspäin. Nyt Alexander Stubb on ainoa eurooppalainen, joka mielellään istuu Trumpin vieressä kaikissa kekkereissä.

MATRIX

Varoufakisin kirjaa lukiessa tuli eteen myös Wachowskin sisarusten elokuva Matrix (1999), jossa ihmisen rakentamat koneet kääntyvät meitä vastaan. Tuosta elokuvasta on nyt neljännesvuosisata ja tekoälyineen, robotteineen ja algoritmeineen tämä kehitys on mennyt hurjasti eteenpäin. Varoufakis ei tyytynyt katsomaan elokuvaa teknologiajännärinä, vaan näki sen paljastavan nykyisen talousjärjestelmän sisällä piileskelevän kummituksen, joka heikentää koko systeemin vakautta. Eikä tämä kummitus ole mikään muu kuin koneita rakentava ihminen, joka näin aiheuttaa jatkuvasti lisää pelkoa.

Matrixin juoni kehittelee ihmiskunnan väistämätöntä nousua kapinaan Minotaurosta vastaan. Kreikkalaisessa mytologiassa Minotauros on Kreetalla piileskelevä hirviö, nykyajan hirviö on USA. Syksyllä 2008 tämä Minotauros sai pahasti vammauttavan iskun, mutta nyt Trump aikoo luoda sen taas parhaaseen kukoistukseensa.

kari.naskinen@gmail.com

Manu, Otso ja sopulit

Yhdellä maksukanavalla menee piirretty elokuvasarja Otso ja sopulit, joka ennen näkyi jollakin Ylenkin kanavalla. Sopuleilla on hyvä yhteishenki, samanlainen kuin toimittajilla, joita Mauno Koivisto sopuleihin vertasikin Turussa ilmestyvän ruotsinkielisen lehden haastattelussa 1984. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä muistelmakirjassaan Koivisto palasi asiaan kirjoittaen, ettei hän haastattelua antaessaan tiennyt mikä sopuli oli ruotsiksi, eikä sitä tiennyt haastattelun tehnyt Åbo Underrättelserin päätoimittaja Bo Stenströmkään.

Koivisto sanoi tuossa haastattelussa, että lehdistössä on ilmeisesti mielipidejohtajia, ja muut ovat kuin sopulilauma perässä. Kaksi vuotta myöhemmin politiikan toimittajien yhdistys antoi Koivistolle ensimmäisen Poliittinen sopuli -patsaan ja perustelivat sillä, että sopulilausunnossa ”oli ja on perää”.

Eikä ilmiö koske vain suomalaisia toimittajia. Politiikantutkija Matti Wiberg kutsui tätä ammattikuntaa Jornalismin päivillä 1989 luennoidessaan laumaksi kesyjä ankkoja ja kuolleita hevosia. Amerikkalaisessa Columbia Journalism Reviewissä verrattiin presidentinvaaleja 1988 raportoineita toimittajia kalaparveen – kun ensimmäinen kala kääntyi, koko parvi seurasi perässä.

Nytkin on meneillään yksisuuntainen sopulivaellus. Eikä tämä koske vain toimittajia. Koko kansa on on alistettu lauma-ajattelulle, jossa ei saa edes perustuslakiin tai ihmisoikeuksiin vedota, kun käsitellään Suomen ulkopolitiikkaa ja siihen liittyviä yksityiskohtia. Kun tohtoriksi väitellyt yliopistoprofessori otti esille Suomen kansalaisten perusoikeuksien rikkomisen valtion toimesta, hänen kotioveensa piirrettiin ja lumihankeen tallottiin nelimetrinen mulkun kuva. Puhelimeen ja sähköpostiin tuli sopulilaumalta terveisiä: ”Runkkari”, ”Putinin poika” jne. (HS 3.5.2025)

Tällainen on tilanne nyt. Sopulit ovat levinneet ja lisääntyneet. Kielitoimiston sanakirjassakin sopuli on muutakin kuin eläin, se kuvaa epäitsenäistä, yleistä mielipidettä myötäilevää laumaihmistä.

Tähän laumakäyttäytymisen vaatimukseen liittyy sekin, että kun me täällä hienossa, kauniissa, onnellisessa Suomessa pakenemme mielipiteissämme mahdollisimman kauas totalitarimista, niin mitä muuta kuin totalitarismia edustaa sananvapauden vähäinenkin rajoittaminen. Ensin tehdään lumeen kieltomerkkejä, sitten painetaan ja liimataan tarroja toisinajattelijoiden oviin, minkä jälkeen äärioikeistoa lähestyvä hallitus alkaa väsätä uutta painovapauslakia uusine kieltoineen jne.

Sopuli on muuten ruotsiksi lämmel, kuten luin sopuli Vesa Heikkisen esseekirjasta Sopukopu (Teos, 2022). Eikä sopuli luonnontieteilijöiden mukaan edes ole johtajaa seuraava laumaeläin, vaan itsenäinen jyrsijä. Aika ajoin ne joutuvat kuitenkin pakon edessä lähtemään tuntureilta alas, kun elintila käy ahtaaksi ja ruoka loppuu. Minkähän pakon edessä me kaksijalkaiset sopulit nyt olemme, kun ajattelukin voi olla vaarallista, ainakin jos ajatuksistaan näin kirjoittaa? Se sopulisarjan Otso on varmaankin Venäjän karhu.

kari.naskinen@gmail.com

Väinö Linna yllättyi Amerikassa rahan ja väkivallan isosta merkityksestä

Yhdysvaltain ukoministeriö kutsui Väinö Linnan kuukauden vierailulle Amerikkaan ja matka toteutui marraskuussa 1963. Yle Radio 1:stä tuli eilen dokumenttiohjelma, jossa Linnan oppaana ja tulkkina koko kuukauden ajan toiminut amerikansuomalainen William Copeland kertoi matkan tapahtumista. Tuolloin historianopiskelijana Washingtonin yliopistossa ollut 27-vuotias Billy huolehti siitä, että Linna ehti sovittuihin tapaamisiin ja sai monipuolisen kuvan Yhdysvalloista. Ainakin kolme puhettakin Linna piti, tuollaisia 30-60 minuuttia kestäneitä, ja yhdestä puheesta on säilynyt nauhoitustakin.

Matka onnistui muuten hyvin, mutta heti alkuun New Yorkissa ollut tapaaminen Tuntemattoman sotilaan englanniksi julkaisseen kustantantajan kanssa meni huonosti, koska Linna piti käännöstä huonona. Käännöstä oli Linnalle Suomessa jo selostettu, sillä Linna ei vieraita kieliä osannut. Ohjelmassa Copeland kertoo, että Linna oli suuttunut ja tämä purkautui runsaan määrän alkoholia käyttämällä.

”Mietin jo, olenko juopon kanssa tekemisissä”, sanoo Copeland, joka laati matkasta myös kirjallisen selvityksen: ”Linna elää syvästi. Hän on säälimätön tavoitellessaan täydellisyyttä. Suuri osa hänen sisäisestä konfliktistaan syntyy yhtäaikaisesta halusta olla viisas ja toisaalta kansanomainen. Hänen on vaikea hillitä itseään ja hän kärsii siitä, ettei pysty säätelemään tupakointiaan.”

Radiodokumentissa Copeland sanoo, että Linnan suurin ihmettelyn aihe koko matkan aikana oli rahan valtava merkitys amerikkalaisille. Linna yllättyi siitä, että rahasta puhuttiin niin avoimesti, mikä johtui ilmeisesti siitä, että raha määritti ihmisten statuksen. Esimerkiksi häistä tai syntymäpäivistä kerrottiin, paljonko niiden järjestäminen oli tullut maksamaan; mitä enemmän, sitä paremmat.

Toinen iso asia oli John F. Kennedyn murha. Linna ja Copeland olivat juuri Los Angelesissa kirjautumassa hotelliin, kun tv-ruudussa uutistenlukija kertoi tapahtuneesta. Hotellin aulassa kaksi hienoa rouvaa puhuivat asiasta ja toinen sanoi Copelandin kuullen, että ”hyvä oli, kun päästiin eroon siitä paskiaisesta”. Hotellihuoneeseen päästyään Copeland kertoi murhasta ja naisen kommentista – Linna järkyttyi ja koki toisen ison yllätyksen, väkivallan valtavan merkityksen amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Oli reissussa tietysti mukavaakin. Disneyland ja Hollywood tosin tuottivat pettymykset, mutta Grand Canyon oli Linnalle mahtava kokemus. Siellä hän olisi viihtynyt pitempäänkin, mutta huono sää pani jatkamaan matkaa. Matkan erikoisin kokemus oli Miamin meriakvaariossa, jossa Linna pääsi syöttämään valasta, ja Linnan mietteliäs olemus muuttui jopa leikkisäksi.

Ohjelman lopussa muistutetaan, että hieman myöhemmin Linna lähti Neuvostoliiton kirjailijaliiton kutsumana Moskovaan ja Leningradiin. Tämä oli sitä suurvaltojen kylmän sodan aikana harjoittamaa pr-työtä, jonka tavoitteena oli saada suomalaiset julkisuuden henkilöt ymmärtämään kutsujamaan elämää ja näkökulmia.

Pekka Laineen käsikirjoittama ohjelma on edelleen kuultavissa Yle Areenassa.

kari.naskinen@gmail.com

Vääryys vallan saapi, mutta tilaa tunteille ei ole

Japanilainen harakiri 腹切 ja seppuku 切腹 tarkoittavat samaa, kunniasyistä aikoinaan tehtyä itsemurhaa. Japanilaiset kirjoitusmerkitkin ovat molemmissa sanoissa samat, mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Masaki Kobayashin elokuvassa Laskeva aurinko (1967) Toshiro Mifune ei kuitenkaan nöyrry seppukuun, vaan lähtee hakemaan oikeutta perheelleen Edosta (nyk. Tokio) maata ylimpänä elimenä tuolloin 1700-luvulla toimineelta Tokugawa-shogunaatin neuvostolta. Kova juttu ja kova elokuva japanilaisesta kulttuurista noihin aikoihin. Ratsukaartin upseeri Isaburo Sasahara kokee perheensä joutuneen paikallisen lääninherran taholta rumasti kohdelluksi, mutta minkäs teet, kun hänelle vastataan, että tilaa tunteille ei ole, kun asioita hoidetaan. Lääninherroja oli tuohon aikaan 264, ja kukin johti omaa klaaniaan.

Kobayashi oli Japanin elokuvan yksi suurista 1950-70-luvuilla. Laskeva aurinko kuuluu siihen Kobayashin hienoon sarjaan, josta parhaiten tunnen vanhastaan kertomukset Paljain jaloin läpi helvetin (1959), Harakiri (1962) ja Kwaidan – kauhun kasvot (1964). Tämän suomenkielisen nimen Laskevan auringon kanssa on hieman voimisteltavaa, sillä se on varsin löysä, vaikka viittaakin Japani tunnukseen nousevaan aurinkoon, jonka Sasahara ilmeisesti kokee nyt laskevan. Parempi nimi elokuvalla on englanninkielinen Samurai Rebellion (Samurain kapina). Alkuperäisen japanilaisen nimen käänsin netin avulla: Korkeimman johtajan järjestys: vaimon loppu.

Järjestys olla pitääkin. Elokuvien alkutekstien alla on kuvia japanilaisen arkkitehtuurin säännönmukaisista kuvioista, eikä sovittuja kuvioita saa missään yhteiskunnallisen toiminnan yhteydessä rikkoa. Koska on sellainenkin järjestys, että hänen korkeutensa lääninherra voi menetellä vaimojensa ja muiden alamaistensa miten vain parhaaksi näkee, se on sitten niin. Tässä tarinassa lääninherra haluaa eroon yhdestä jalkavaimostaan Ichistä, jonka määrää naitettavaksi arvostetun samurain Isaburon pojalle Yogorolle. Näin tehdään ja pariskunta saa tyttölapsen. Sitten lääninherra kuitenkin vaatii Ichin takaisin, koska hänen oma lapsensa kuoli ja Ichi tarvitaan synnyttämään uusi vauva. Siitä se kapina sitten alkaa, koska Isaburo ja Yogoro eivät tällaiseen järjestelyyn suostu.

Lääninherra määrää niskoittelevat miehet seppukuun, mutta siihenkään he eivät suostu. Vääryys vallan saapi, vie kansat kurjuuteen, mutta isä ja poika päättävät katsoa loppuun asti, miten tässä kapinassa käy. Lääninherra lähettää 20 samurain joukon Sasaharan talolle ja myöntyvät vielä siihen, että jos Ichi palautetaan asiallisesti lääninherralle, muutetaan.

Loppuselvittelyissä Yogoro ja Ichi kuolevat, mutta Isaburo ryhtyy hurjaan miekkataisteluun. Se on kuin matemaattisesti toteutettaaa akrobatiaa, ja taitavin on tietenkin Isaburo, joka Toshiro Mifunen esittämänä hallitsi tätä lajia suvereenisti myös Akira Kurosawan elokuvissa. Haudattuaan poikansa ja miniänsä Isaburo ottaa lapsenlapsensa ja lähtee kohti Edoa. Se matka kuitenkin loppuu uuteen taisteluun, jossa Isaburo ja hänen miekkansa, ”samurain sielu”, ei enää riitä, kun vastaan tulee lääninherran tuliasein varustettu joukko. Henkiin jää kuitenkin lapsenlapsi, jonka Isaburo toivoo saavan totuuden joskus tietoonsa ja kostavan tämän tiedon julkaisemisella.

On yksi parhaita samuraielokuvia. Kobayashi asettaa kysymyksen, kannattaako kapina? Lyhyellä tähtäimellä ei, mutta lapsenhoitajalla on kaikki tieto tapahtuneesta, ja elokuvan viesti lopussa on, että lapsenlapsen kautta tieto vääryydestä tulee julki ja vääryys voitetaan.

kari.naskinen@gmail.com

Sika, sika, aasi, Napoleon, Stalin, Trump, sika, vuohi…

Harvinainen rooliluettelo Kansallisoopperassa:

Tuukka Haapaniemi sika, vanha karju
Roman Ialcic sika
Michael Gniffke sika
Aarne Pelkonen työhevonen
Jeni Packalen työhevonen
Holly Flack tamma
Karl Laquit aasi ja sika
Iida Antola vuohi
Mika Pohjonen juoppo maanviljelijä Jones
Johanna Rusanen rouva Jones
jne.

Ooppera on Eläinten vallankumous, jonka säveltäjä Alexander Raskatov syntyi juutalaisperheeseen Moskovassa samana päivänä kun Josif Stalin haudattiin 9.5.1953. Ooppera perustuu George Orwellin samannimiseen ”eläinsaturomaaniin” (1945) Venäjän vallankumouksesta ja varsinkin Stalinista. Raskatovin perhekin oli joutunut kärsimään Stalinin vainoista, ja oopperassa säveltäjä antaa palaa täysillä.

Eläinten vallankumous on vertauskuvallinen kertomus diktatuurista. Osoite on kuitenkin selvä, sillä painokoneesta tulee luettavaksi Pravdaa. Tosin tässä neljän oopperatalon yhteistuotannossa Pravdan tilalla oli Wienin valtionoopperassa Donald Trumpin pienviestipalvelu Truth Social. Tämä tietenkin korostaa sitä, että totalitarismin voimistuminen on uhkana tällä hetkellä laajemminkin. Sisällöllisesti ooppera on tuore, sillä sen kantaesitys oli Amsterdamissa 2023 ja siinä on monia lisäyksiä Orwellin alkuperäisteokseen. Aivan suoria viittauksia nimillä tai muutenkaan ei ole oikeisiin henkilöihin, ei esimerkiksi Vladimir Putiniin, mutta osoite on ilmankin selvä: Stalinin lisäksi ainakin Marx, Lenin ja Trotski. Yhden sian nimi kuitenkin on Napoleon, jolla tarkoitetaan Stalinia. Ideologian nimi tässä tarinassa on animalism.

Tämän allegoriatason toinen osa on eläinten saama huono kohtelu ihmisiltä, joskin tämä jää vain muutaman kommentin varaan, koska päähuomio on kuitenkin ihmisten itsensä huonossa kohtelussa. Ympäripäissään maatilaansa johtava Jones on farssimainen ilmestys, eikä rouva Jones ole paljonkaan säällisempi.

Tyylilaji on paljolti surrealismi, mutta ihmeen paljon se muistuttaa nykyistä elävää elämää maailmassa.

Musiikillisestikin teos on ronski. Kun roolihenkilöillä on varsinkin alkuvaiheissa naamiot, on heidän lauluäänensä ja -tapansa muokattu sellaisiksi, että laulajan erottaa, vaikka katsoja ei näekään kenen suusta ääni tulee. On myös sellaisia eläimellisiä ääniä ja äännähdyksiä, jotka ovat varmaan harvinaista materiaalia oopperalaulajille.

Yhden tamman roolissa laulava amerikkalainen koloratuurisopraano Holly Flack vetää niin korkealta, että en muista vastaavaa ennen kuulleeni. Vanha karju Tuukka Haapaniemi taas laulaa niin matalalla bassolla, että oopperatalon seinätkin värisevät.

Orkesterin kapellimestarina on Libanonissa syntynyt, nykyisin puolalainen Bassem Akiki, joka on paljon johtanut nykyoopperoita. Raskatovin sävellys on erinomaisesti tilanteita johdatteleva, paikoin hyvin raju, koska sitä tyrannian kuvaaminen vaatii. Katsojat eivät näe orkesterimontussa olevia soittimia, joita on muitakin kuin ne tavanomaiset; yhdestä ennakkohaastattelusta kävi ilmi, että joku lyömäsoittaja oli tehnyt uuudenlaisen virityksen rummusta ja harpun kielestä, ja jossakin vaiheessa kuului myös sireenin ääni. Kansanmusiikista tuttu mustalaissoitin cimbalom kuuluu myös kalustoon.

Sellainenkin tuli mieleen, että musiikki luultavasti vaikuttaisi paremmalta, jos sen kuulisi levyltä, jolloin ruma aihe ei kuuntelukokemuksessa tulisi samalla tavalla esille.

Sävelkieleltään Eläinten vallankumous tuo helposti mieleen Raskatovin syntyperän takia esimerkiksi Shostakovitshin Nenän (Kansallisooppera, 2015) ja Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethin (Kansallisooppera, 2017). Minun on nyt helppo sanoa, että rinnakkaisuutta on myös Alfred Schnittken musiikkiin, sillä talvella löysin cd:n Schnittken 9. sinfonian ensilevytyksestä ja Raskatovin vokaaliteoksesta Nun dimittis – In memoriam Alfred Schnittke (Dresdner Philharmonie, 2009). Schnittke oli säveltänyt sinfoniansa kaksi vuotta ennen kuolemaansa 1998, mutta useiden aivohalvausten takia käsikirjoitus oli jäänyt huonosti luettavaksi. Schnittken kuoleman jälleen leskirouva sai apuun Raskatovin, joka rekonstruoi käsikirjoituksen.

Nun dimittis -muistosävellyksessäkin on yksi solisteista kontratenori, kuten on myös Eläinten vallankumouksessa venäläinen Artem Krutko. Samoja kaikuja on muutenkin Eläinten vallankumouksessa, jonka viimeinen esitys Kansallisoopperassa on tiistaina 6.5. Kansallisteatterin uudella Taivassali-näyttämöllä tämä taas ajankohtaistunut näytelmä ehti jo mennä ohi.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen nuorin oikea kaupunki täyttää 120 vuotta

Kun Lahdesta tuli kaupunki 120 vuotta sitten, täällä oli asukkaita noin 2700. Tsaari Nikolai II:n allekirjoittaessa Lahden kaupunkioikeuksia koskevan asetuksen Pietarhovissa 1.11.1905 oli heti selvää, että Lahti tulee nopeasti kasvamaan. Riihimäen - Pietarin ratakin oli ollut toiminnassa jo 35 vuotta, joten Lahden sijainti oli erinomainen. Jo viiden vuoden kuluttua asukasmäärä olikin noussut 6000:een.

Lahti on edelleen Suomen nuorin oikea kaupunki, jossa tällä hetkellä on 121 000 asukasta. Kaupunkitilastot alkoivat kuitenkin muuttua sen jälkeen, kun vuodesta 1959 alettiin maaseutukuntiakin nimetä kaupungeiksi, koska kaupungistuminen oli uusi "megatrendi”. Lahden etelänaapurissakin Orimattila alkoi kutsua kuntaansa kaupungiksi 1992 ja tämän kunniaksi yhteen risteykseen pystytettiin liikennevalotolpatkin.

Orimattilan asukasluku on 16 000, mutta se ei ole edes naurettavin siinä vertailussa, että Kaskisissa on asukkaita 1000, Pyhäjärvellä 4000, Kannuksessa 5000, Viisaarella 5000 ja Ähtärissä 5000, kaikki nämä siis kaupunkeja, eikä väkiluku missään tapauksessa kasva. Näihin uusiin titteleihin ei tarvittu keisareiden tai presidenttien allekirjoituksia, kunhan vain omin nokkineen päättivät asiasta.

Kanavan uusimmassa numerossa 3/2025 aluetieteen entinen professori Hannu Katajamäki Vaasan yliopistosta kirjoittaa, että tällainen kaupunkikäsitteen hämärtyminen on sumentanut aluekehittämisen asetelmaa. Kaupungista tuli 90-luvulla tyhjä käsite, kun Suomea alettiin vääntää väkisin kaupungistuneemmaksi kuin se todellisuudessa on. Tämä on vienyt terän kaupunkipolitiikasta ja vaikeuttanut monipuolisen maaseudun mahdollisuuksien tunnistamista Suomen menestyksen voimavarana.

Tyhjä käsite tosiaan. Täältä nelostien ja valtatie 12:n risteyksestä katsoen ja varsinkin lehtiä lukien tuntuu kuin kunnon kaupungeiksi käsitettäisiin vain Helsinki ja Tampere sekä niiden jälkeen ihmeen hitaasti kaikkeen heräävä Turku. Katajamäki sanookin, että koko maata ei enää tässä kaupungistumisinnossa otettu päätöksenteossa huomioon entiseen tapaan: ”Suomen tulevaisuuden menestys alettiin tulkita suurimpien kaupunkikeskittymien kautta. Tutkivat alkoivat 2010-luvulla puhua jo metropolivaltiosta.”

Ei siis ihme, että Karjalan kunnailla ja Kuusniemelläkin halutaan tähän metropolien imuun. Pelkästään omin voimin ne eivät kuitenkaan tässä onnistu. Suomi on asukastiheydeltään Euroopan maaseutumaisin maa, mutta usein tuntuu, että politiikkaa ja siihen liittyen aluekehitystä tehdään ensisijaisesti kaupunkien ehdoilla. Eikä tämä politiikassa mikään yllätys ole, koska kaupungeissahan ne äänestäjät enimmiltään ovat. Puolueet panevat suurimmat panokset sinne, missä on enemmän ääniä tarjolla. Viime eduskuntavaaleissa Lapin ja Oulun isoista vaalipiireistä valittiin yhteensä 24 kansanedustajaa, Uudeltamaalta 38, Helsingistä 24 ja Tampereelta 20.

Maaseutu on tukeva osa suomalaisuuden juuria, mutta juuret hapertuvat, jos kaikki haluavat olla kaupunkilaisia. Olikohan sekin virhe, että kauppalat lopetettiin 70-luvulla ja niistä tuli kaupunkeja? Harjavalta, Huittinen, Jämsä, Karkkila, Kurikka, Lapua, Nokia, Äänekoski…

Mutta onko 20 000 asukkaan kaupunki kaupunki? Ei oikeasti, vaan rajan pitäisi olla 50 000. Jos putoaisi tämän rajan alle, siirrettäisiin kauppalaksi. Maalaiskuntia olisivat kaikki alle 20 000 asukkaan kunnat. Tällä hetkellä jännitettäisiin Jokerien SM-liigapaikan saamisen tavoin Kotkan (50 195) pysymistä kaupunkisarjassa ja Kokkolan (48 367) nousemista tilalle. Täpärissä tilanteissa olisi asetelmia mahdollista parantaa vaikka muutaman sadan maahanmuuttajan hankkimisella ennen vuodenvaihteen väestönlaskentaa.

kari.naskinen@gmail.com

On sopeuduttava huonompaankin maailmaan

Maapallo ei palaa entiselleen. Liikakansoitus, taloudellisen kasvun kiihdyttäminen ja niiden aiheuttama luonnon tuhoutuminen muodostavat yhtälön, josta ei pystytä peruuttamaan. Italialainen elokuvaohjaaja Michelangelo Antonioni käsitteli asiaa joPunaisessa erämaassa (1964), jossa petrokemiallinen tehdas saastuttaa ympäristöä ja vaaralliset kukutauditkin ovat tulossa riesoiksi. Elokuvan tapahtumat ajoittuvat juuri niihin vuosiin, jolloin Italian talouskasvu kiihtyi voimakkaasti ja siitä jouduttiin kallista hintaa maksamaan.

Heti elokuvan alkutekstien taustana tupruttavat tehtaan isot piiput kellertävää savua. Sitten kuvaan tulee kohti tehdasta menossa oleva tehtaanjohtajan vaimo Giuliana pienen poikansa kanssa. Giuliana erottuu kauniissa vihreässä takissaan harmaan likaiseksi muuttuneessa ympäristössä, jossa hän näkee myös tehdasalueen ulkopuolelle kuskattua roinaa, ilmeisesti jätetynnyreitäkin.

Antonioni kuvaa asioiden tilaa, mutta ei enää usko tilanteiden merkittävään paranemiseen päätellen siitäkin, mitä hän on elokuvaansa koskien sanonut: ”Neuroosi, jota pyrin kuvaamaan Punaisessa erämaassa, on ennen kaikkea sopeutumiskysymys. On ihmisiä, jotka sopeutuvat, ja toisia, jotka eivät pysty selviytymään ehkä siksi, että he ovat liian sidottuja vanhentuneisiin elämäntapoihinsa.”

Tämä siis kaksi vuotta sen jälkeen, kun Rachel Carsonin Äänetön kevät oli tuonut hätkähdyttävästi esille kemiallisten myrkkyjen vaikutuksen luontoon. Carsonin kirja oli eräänlainen alkupamaus vihreälle liikkeelle, mutta Antonionilla oli liikettä toiseen suuntaan.

Antonioni on tietenkin oikeassa, mutta asenne on väärä. Punaisessa erämaassa Giuliana ei sopeudu ja hän menettää lisää mielenterveyttään, johon on alkusyynä äskettäin tapahtunut liikenneonnettomuus, jollaisia nykyaikana tapahtuu rutosti enemmän kuin ennen. Jostain varsinaisesta rutostakin on elokuvassa kysymys, sillä yhdellä rahtilaivalla epäillään jonkun sairastuneen johonkin kulkutautiin ja laiva on pantu karanteeniin.

Laiva on ankkuroitu satamarantaan isossa joessa, josta kalat ovat jo hävinneet ilmeisesti tehtaan saastepäästöjen takia. Lähistöllä oleva suoperäinen alue on myös kauheassa kunnossa ja haisee kuin Lievestuoreen sellutehtaan lipeälampi 70-80-luvuilla.

Pahimpia saastuttajia on nykymaailmassa suljettu tai niiden aiheuttamia vahinkoja on onnistuttu pienentämään. Uuteen teknologiaan luottaa myös Antonioni: elokuvassa hänen silloisen vaimonsa Monica Vittin esittämän Giulianan pojalla on huoneessaan robotti, joka herättää pojan aamuisin. Poika myös leikkii fysiikkaan ja kemiaan liittyvillä lelulaitteilla. Välillä Giuliana käy myös rakenteilla olevan avaruusobservatorion rakennustyömaalla – josko apua löytyisi siltä sektorilta.

Ilman radikaaleja muutoksia ei apua kuitenkaan ole tiedossa. Elokuvan lopussa Giuliana kertoo pojalleen, että tehtaan savut ovat myrkyllisiä ja että linnut tietävät sen, eivätkä lennä myrkkypilveen kuolemaan. Ihminen ei opi tarpeeksi, mutta tämä ei ole Antonionin viesti. Punainen erämaa on tästä huolimatta hieno elokuva, Antonionin ensimmäinen värillinen, jossa hyvin harkittujen värielementtien sijoittelu tuo mieleen tätäkin enemmän värien kanssa pelaavan Pedro Almodovarin elokuvat.

Antonioni oli kokonaan uuden ajan ohjaaja verrattuna heihin, jotka Roberto Rossellinin johdolla tekivät Italian tärkeimmän ajanjakson neorealismin elokuvat. Antonioni ei enää keskittynyt työväenluokan ongelmiin, vaan fokus oli keskiluokassa, jopa elitismissä. Samalla Antonioni irtautui ankarasta sodanjälkeisestä, vasemmistolaiseen neorealismiin sisältyneestä marxismista. Johan Karl Marx väitöskirjassaankin nojautui siihen, että luonto oli ihmisen synnyttäjä ja että ihmisen vieraantuminen luonnosta oli yksi vieraantumisen vahingolisimmista muodoista. Marx katsoi, että kapitalismissa palkkatyö vieraannutti työntekijän tekemästään tuotteesta, jonka hankkimiseen hänellä itsellään ei ollut varaa, samoin työprosessista, johon hän ei itse pystynyt vaikuttamaan. Antonioni ei selvästikään ollut marxilainen toisin kuin Rossellini, joka omaelämäkirjassaan lainasi usein Marxia, Engelsiä, Balzacia ja Platonia.

Punainen erämaa on kyllä paljon muutakin kuin tässä esille ottamani, mutta nämä muut teemat eivät ole yhtä isoja. Giulianan vieraantuminen ja pään sisällä olevat ongelmat ovat vakavia henkilökohtaisia asioita, joista katsoja ei kuitenkaan saa kunnon otetta. Giulianan mieli jää yhtä tyhjäksi kuin hänen Ravennaan suunnittelemansa keramiikkaliike, jonka ideoimisessa hän ei pääse seinien värien pohtimista pitemmälle.

Lieneekö sattumaa vai mitä, mutta Italian kemianteollisuuden johtava yritys Vinavil tehtaineen on toiminut Ravennassa vuodesta 1955. Siellä valmistetaan vinyyliasetaattipohjaisia polymeereja, siis näin maallikkona yksinkertaistaen muoveja, ja muoveistahan maailmaa rakennetaan haittoineen päivineen.

kari.naskinen@gmail.com