Paavilta putosi pipo ja Kuplasta irtosi rengas

Lehtikuvaajat onnistuvat monta kertaa saamaan tallennetuiksi yllättäviä tilanteita. Tällaisia otoksia on nyt Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien kuvaajana 1975 - 2008 toimineen Erkki Raskisen (s. 1947) näyttelyssä Galleria Uudessa Kipinässä (Lahti). Ennen näitä lehtikuvaajahommia hän oli 1972-73 Kyproksella ja Egyptissä Suomen YK-pataljoonan kuvaajana.

Näyttelyssä on 24 kuvaa, joista kaksi tuoreinta, tänä vuonna otettua kuvaa Raskinen on napsinut puhelimen kameralla.

Tähän jutun alkuun valitsin kaksi vauhdikasta kuvaa. Vuonna 1989 paavi Johannes Paavali II vieraili Suomessa, ja kun Helsinki-Vantaan lentokentällä tuuli kovasti, lennähti paavin pieni kalotti (zucchetto) päästä maahan. Raskinen sai tästä Papal hat -kuvastaan kunniamaininnan kameranvalmistaja Nikonin kansainvälissä kilpailussa 1993 ja pronssimitalin maailman suurimmassa kansainvälisessä näyttelykilpailussa Austrian Supercircuitissa 2001. Toinen otsikkokuva on Artukaisten jokamiesluokan kilpailuista 70-luvulta.

Eskoa ja Ikeä hymyilyttää päiväkävelyllä 1991.

Näyttelyn esittelytekstissään Raskinen sanoo, että usein tilanne on tullut salamannopeasti, joskus sitä on odotettu tuntikausia räntäsateessa, tuulessa, paahtavassa helteessä. Parhaita ovat ne hetket, kun tietää vanginneensa kuvaan sen ”jonkin”. Tilanteet eivät uusiudu. Yksi huikeimmista Eihän sitä koskaan tiedä -tilanne tuli työmatkalla Tallinnaan kesäkuussa 1988: ”Matkan tarkoitus oli toimittaja Timo Haapalan kanssa tehdä reportaasi suomalaisiin turisteihin kohdistuneista ryöstöistä. Juttua tehdessämme Tallinnan keskustassa eräs mies tuli keskustelemaan kanssamme. Kun kerroimme hänelle olevamme lehtimiehiä, hän innostui ja kertoi tulevan yön tapahtumasta laululavalla. Mies kavereineen haki autollaan meidät hotellilta ja niin olimme ainoina ulkomaalaisina lehtimiehinä todistamassa laulavaa vallankumousta 70 000 virolaisen kanssa.”

Kuvan Raskinen otti varhain aamulla, kun väki laululavalta lähti koteihinsa. Raskinen kuvasi kukkia esiintymislavalla, kun poikajoukko nousi lavalle ja alkoi heiluttaa Viron lippua. Viisi kuvaa hän ehti ottaa lipunheiluttajista, ennen kun pojat hyppäsivät pois poliisinpelossa. Kipinän näyttely alkaa tästä tapahtumasta pienellä kuvakoosteella. Lippukuva ”Vapauden huuma” valittiin Suomessa 1988 vuoden uutiskuvaksi ja vuoden lehtikuvaksi.

Näyttelyn muut taiteilijat ovat Mette Matilda, Satu Metsola sekä surrealistisen video- ja installaatioteoksen tehneet Silja Kejonen ja Outi Vuoriranta. Kotimatkalla poikkesin vielä Malvan alakerran Kahiwa-kahvilassa, jossa on Noora Kosusen maalauksia lohdusta ja mielen arvoituksista.

kari.naskinen@gmail.com

Antoine Doinel laakson liljan perässä

Francois Truffautin Varastettuja suudelmia (1968) on kuin elokuva-aiheinen visailu. Heti sen alussa on kuvattuna Ranskan elokuva-arkiston suljettu ovi, millä viitataan siihen, kun kulttuuriministeri André Malraux erotti arkiston perustajan Henri Langloisin arkiston johtajan virasta keväällä 1968. Langlois oli keskeinen vaikuttaja siinä sukupolvessa, joka loi ranskalaisen elokuvan uuden aallon. Truffaut oli näiden kinofiilien yksi tärkeimpiä tekijöitä, ja Varastettuja suudelmia hän omisti nimenomaan Langloisille.

Elokuva jatkuu. 400 kepposen (1959) Antoine Doinel on nyt armeijaiässä, mutta sotaväestä Antoine passitetaan kesken palveluksen takaisin siviiliin, koska hän on sopimaton armeijaan – ”nolla käytöksessä” Jean Vigon elokuvan (1933) nimeä lainaten. Huonosti menee sen jälkeen työmarkkinoillakin; Alsina-hotellin portieerina häntä ei pitkään katsota, mutta sitten löytyy paikka yksityisetsivätoimistossa, jossa Antoine sanoo olevansa kuin Antoine Caution eli sukunimikaima Eddie Constantinen näyttelemälle yksityisetsivälle Lemmy Cautionille Jean-Luc Godardin Alphavillessä (1965). Seuraava työpaikka on kenkäkaupassa, jonka johtaja kehuu, että siellä käyvät kansainvälisetkin asiakkaat, kiinattaretkin (ei mainitse, kävikö myös Godardin kiinatar, 1968). Yhden asiakkaan mukana on kaksi lasta, joilla ovat kasvoillaan Ohukaisen ja Paksukaisen naamarit.

Ennen elokuvan loppua Antoine ehtii vielä tv-korjaajaksi. Luultavasti onnikin jo hymyilee, sillä vihdoin Jean-Pierre Leaud kävelee suloisesti Claude Jaden (kuvassa vas.) kanssa Avenue de Breteuilin kapeassa puistossa. Tätä ennen Antoine oli kuitenkin vakavimmin yrittänyt rakkaussuhdetta kenkäkauppiaan tyylikkään puolison kanssa, vaikka ikäeroa paljon olikin. Oppia hän oli yrittänyt saada Honore de Balzacin romaanista Laakson lilja (1835), jota ajankohtaan ja kaupunkilaiselämään sorvaten voi lainata Antoinen ajatuksiin soveltaen, että madame Tabardin (Delphine Seyrig) ”kasvot olivat kuin taideteos, hänen vartalossaan oli sitä tuoreutta, jota ihailemme juuri puhjenneissa lehdissä, hänen henkensä oli syvällinen kuin Champs-Elyseen asukkaan…”

Antoine Doinel saa kokea tämän rakkautensa siihen mennessä tuntemansa huipun, joka varmaan meni korkeampiin sfääreihin kuin ilotalokäynnit. Arvuuteltavaksi vain jää, miten kauan kestää käsikädessäkävely Christine Darbonin kanssa. Siinäkin mielessä kuitenkin loppu hyvin, että kovan painostuksen ja mielenosoitusten jälkeen Malraux lopulta palautti Langloisin virkaan, mutta rangaistukseksi vähensi arkiston ja museon rahoitusta.

Hieno elokuva, jonka näin ensimmäisen kerran vasta 1973, jolloin se vanhan arkistoni mukaan oli sinä vuonna näkemistäni elokuvista paras, jätti jopa Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) toiseksi. Luultavasti oli osunut omaan elämäntilanteeseen herkemmin kuin pontikankeitto ja poliisien tappaminen.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen matkakeskus syntyi Viipuriin

Hämeenlinnaan ja Tampereelle rakennettiin 1929 ensimmäiset bensa-asemien yhteyteen sijoitetut linja-autoasemat. Nämä olivat järkiratkaisuja, koska linja-autoasemien vieressä piti olla bensa-asema, jotta linja-autot saivat nopeasti täyttää tankkinsa ja turvautua tarvittaessa huoltotoimenpiteisiin. Viipuriin syntyi 1932 suorastaan varhainen matkakeskus, kun linja-autoasema valmistui rautatieaseman välittömään läheisyyteen, ja näiden kahden aseman välissä oli lisäksi 1929 valmistunut Shellin bensa-asema. Fil. tri Riitta Niskanen kirjoittaa linja-auto- ja huoltoasemien liikennesolmumaisesta yhteiselosta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa Solmukohtia. Riitta Niskanen on Lahden museoiden eläköitynyt rakennustutkija ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti.

Kuvassa on Viipurin linja-autoasema siltä puolelta, jossa ovat bussien lähtölaiturit. Funktionalismia ja klassismia edustavan rakennuksen suunnitteli kaupunginarkkitehti Väinö Keinänen. Vuonna 1936 sitä laajennettiin ja rakennuksessa olivat tilat myös matkatoimistolle, parturille, kahvilalle, ravintolalle sekä toimistotilat Linja-autoliikennöitsijäin liitolle, Viipurin kauppiasyhdistys Sampo ry:lle ja Maaseutumessut ry:lle. Viipurista syntyisin olleen isäni opastuksella kävimme 90-luvun alussa myös linja-autoaseman yläkerran Berry Barissa (Бeppи Бap), jossa silloin oli myös iloisia tyttöjä.

Viipurin Shellin bensa-aseman huoltohalleineen suunnitteli kuuluisa arkkitehti Otto-Iivari Meurman ja aseman ensimmäisenä hoitajana toimi Elias Kari. Meurman oli parikymmentä vuotta Viipurin kaupungin asemakaava-arkkitehtina, vuoteen 1937 asti. Riitta Niskanen kirjoittaa, että Meurman oli ensimmäinen suunnittelija, joka tutki asemien sijoittelua ja julkisen liikenteen järkiperäistä sijoittamista taajamissa. Meurman myös suositteli turvallisia hammastettuja autolaitureita, joilla meno- ja tuloliikenne eivät risteä. Tällaisia liikenneasioita oli pitänyt alkaa kunnolla suunnitella, koska autot ja polttoaineet olivat 1900-luvun alussa tulleet käyttöön. Ensimmäinen bensiinipumppu Suomessa oli asennettu 1912 Viipurin Revonhäntään siihen johonkin myöhemmän Shellin paikkeille. Sortavalassa huolto- ja linja-autoasemat sijoitettiin peräti samaan rakennukseen.

Täällä sisä-Suomessa rakennettiin seitsemän linja-autoasemaa ennen talvisotaa, yksi niistä Lahteen (kuvassa). Sen suunnittelivat kaupunginarkkitehti Kaarlo Könönen ja arkkitehti Irma Kolsi. Odotushallin keskelle tuli ympyränmuotoinen penkki, jonka keskellä oli salkohumala, myöhemmin se vaihdettiin palmuksi. Avajaisissa syyskuussa 1939 esiintyivät mieskuoro ja kaupunginjohtaja Unto Takki, joka Lahti-lehden uutisen mukaan oli sanonut, että Lahteen saapui päivittäin nelisen tuhatta bussimatkustajaa ja että kaupungista lähti ja sinne tuli 120 linja-autovuoroa.

Sotavuosina kaupunginjohtajaksi valittiin Olavi Kajala, jonka ideasta valmistui linja-autoaseman eteen halkaisijaltaan 70-metrinen liikenneympyrä 1949, Kajalan kaalimaa.

Tämän näyttävän liikennemaiseman täydennykseksi tuli 1950 Jalkarannantien Shell, kuusi polttoainemittaria, neljä huoltohallia ja yläkerrassa Shellin piirikonttori. Rakennuksen julkisivumateriaali on samaa hiekanruskeaa klinkkerilaattaa kuin linja-autoaseman torni – hienoa suunnittelua, mutta niinpä Riitta Niskanen kirjoittaa, että AK:n Moottori-lehdessä Shellin asemaa kehuttiin Euroopan hienoimmaksi ja Suomen nykyaikaisimmaksi.

kari.naskinen@gmail.com

Totalitarismi loi kauhun

Väljästi Franz Kafkan elämää sivuavassa elokuvassa Kafka (1991) sanoo tohtori Murnau, että joukkoa on helpompi hallita kuin yksilöä, koska joukolla on yhteinen tarkoitus, kun taas yksilöiden tarkoitukset ovat aina kyseenalaisia ja monenlaisia. Totalitarismin vainoamaksi on joutunut sairausvakuutusvirastossa työskentelevä harrastajakirjailija Kafka, ja myös oikea Franz Kafka kamppaili postuumisti julkaistuissa kirjoissaan totalitaarista hallintoa vastaan. Hullu tohtori Murnau voisi olla nimeltään myös Mabuse, sillä Steven Soderberghin mustavalkoinen elokuva noudattaa tyyliltään 1920-luvun saksalaista ekspressionismia. Se on juuri nyt ajankohtainen asia Suomessakin, kun täällä sai juuri ensiesityksensä F.W. Murnaun Dracula-elokuvan Nosferatun (1922) tuore uusioversio Robert Eggersin ohjaamana. Mabuse (1922) taas on Fritz Langin elokuva.

Soderberghin osoite tulee joka tapauksessa selväksi. Elokuva on sekoitus Kafkan elämää sekä hänen romaanejaan Oikeusjuttu ja Linna sekä novellia Muodonmuutos. Elokuvankin Kafka asuu ja työskentelee Prahassa, eikä saa novellejaan julkaistuksi. Yksi niistä kertoo miehen muuttumisesta torakaksi. Joutuessaan Prahan linnassa olevien paholaismaisten johtajien ja tiedemiesten kynsiin Kafka sanoo heille, että ”minä yritin kirjoittaa kauhua, mutta te loitte sitä”.

Elokuvan alussa Kafka kävelee kadulla, jossa yhteen seinään on kiinnitetty mainos jostain Odysseus-esityksestä. Sitten Kafkankin harharetket alkavat, kun hän joutuu sattumankauppaa maanlaiseen vastarintaryhmään. Aivan kyklooppia tai merihirviötä ei Kafka kohtaa, mutta jos mahdollista niitäkin vahingollisempia. Kafkamaisen absurdina trillerinä etenevässä kertomuksessa Kafka soluttautuu Prahan linnassa toimivan salaisen totalitarismiliikkeen sisälle ja joutuu tietenkin suuriin vaikeuksiin.

Yhdessä vaiheessa Kafka tapaa Prahassa Musilin alueella Gabrielan, josta ei heti ota selvää, onko lintu vai kala. En tiedä, onko Prahassa Musilin aluetta, mutta Robert Musil oli, ja isossa romaanissaan Mies vailla ominaisuuksia (1933) hän kyseenalaisti voimakkaasti yhteiskunnallisen kehityksen suunnan. Gabrielalle Kafka sanoo, että poliisiinkaan ei voi luottaa, mutta tilanteet ovat niin sekavia, että Gabrielankin on vaikea sanoa tuohon mitään.

Paikoin elokuvakin on sekava, mutta Kafkan roolissa Jeremy Irons on hyvä, juuri sellainen kuin vainottuna takaa-ajettuna on tietämättä todellisia syitä vainoon. Tietenkin hän on aggressiivisen vallankumousryhmän jäsen, mutta siinäkin yhtä uumelo kuin muutenkin elämässään. Hänellä ei ole mitään yhteiskunnallista ideologiaa ajettavanaan, kunhan vaan yrittää pitää kiinni työpaikastaan ja haaveilee kirjailijanurasta. Tulee myös mieleen Harry Lime, joka seikkailee Wienissä samalla tavalla kuin Kafka nyt Prahassa. Harry Lime puhuu myös naapurimaasta Sveitsistä, jossa oli kehutulla demokratialla saatu kehitettyä käkikello – Kafka ei keksi Prahasta mitään hyvää, ja näkisivätpä Kafka ja Lime nyt Wienin, taas kerran 86 vuoden jälkeen…

kari.naskinen@gmail.com

Laajakangaselokuva televisiossa

Katson television kautta 400 elokuvaa vuodessa ja sarjaelokuvien jaksoja melkein yhtä monta. Välillä tulee kuitenkin mieleen, että pitäisi olla myös laajakangastelevisioita. Kun juuri katsoin Lewis Milestonen merispektaakkelin Kapina laivalla (1962), se näytti kuin amputoidulta. Sillä tavalla historiallinenkin tähän asiaan liittyen tämä elokuva on, että valtavien tuotantokustannusten takia se aiheutti MGM:lle isot tappiot, minkä jälkeen se myi Panavisionilta hankkimansa 70 mm:n kuvausjärjestelmän takaisin Panavisionille. Ultra Panavision 70:llä oli sitä ennen kuvattu jo Edward Dmytrykin Raintree Country (1957) ja William Wylerin Ben Hur (1959), eikä tekniikka ollut varsinaisesti syynä tappioihin, vaan se, että Kapina laivalla oli tuotanto-olosuhteiltaan liian vaativa eli kallis. Eikä ollut tyydytty kuvauksiin Hollywoodin lavasteissa, vaan oli menty aidoille tapahtumapaikoille Tahitille ja muillekin lähialueiden saarille.

Muistan hyvin, kun 1954 ihailin ensimmäisenä laajakangaselokuvanani Henry Kosterin Näin hänen kuolevan. Vanhan teatterin valkokangas ei täysin riittänyt Cinemascope-elokuvan levittäytymiseen, sillä kokonaisena laajakangaselokuvana kuvasuhde oli suunnilleen 1:2,5:een. Ehkä projektorinkäyttäjä sääti kuvan sillä tavalla, että tuo Golgata-elokuva esitettiin hieman korkeudesta tinkien. Näinhän tapahtuu nykyisin televisiossakin, jossa toinen vaihtoehto on, että rajataan kuvasta molempia reunoja pois.

Kapina laivalla on ehdottomasti sellainen spektaakkeli, joka pitäisi nähdä teatterissa laajakangasversiona. Jo sen alku on poikkeuksellinen, kun ensin tulee 4,5 minuutin alkusoitto, jonka aikana valkokankaalla on vain teksti Overture (alkusoitto). Tämä ennakoi jotain suurta tulevaksi ja niin tulikin. Kun katsojat väliajan jälkeen palasivat saliin, saatiin vastaavalla tavalla ensin välisoitto. Säveltäjä oli puolalainen Bronisław Kaper, joka kymmenen vuotta aiemmin oli saanut musiikki-Oscarin Charles Waltersin ohjaamasta elokuvasta Lili.

Kolmetuntinen Kapina laivalla oli pitkä myös tekoprosessiltaan. Elokuvan tiedostoissa mainitaan Wylerin lisäksi ohjaajina myös Carol Reed ja George Seaton, ja joidenkin tietojen mukaan ohjaajana oli jossain vaiheessa myös Jacques Tourneur. Lopputulos on joka tapauksessa erinomainen. Se kertoo tositapahtumista Portsmouthista 1787 lähteneellä HMS Bountylla, jonka piti kerätä ja kuljettaa leipäpuuta viljeltäväksi brittiläiseen imperiumiin kuuluvalla Jamaikalle. Leipäpuun hedelmä muistuttaa ehkä parhaiten perunaa. Tahitilla viivyttiin viisi kuukautta ja saatiin laivaan riittävästi leipäpuun alkuja. Varsinainen asia elokuvassa on kuitenkin kapteeni William Blighin kova kurinpito laivalla.

Tahitilta merelle palattuaan osa miehistöstä sai mittansa täyteen. Syntyi kapina, jonka seurauksena Bligh ja tätä myötäilleet miehet karkotettiin aluksesta. Saamansa veneen avulla he pääsivät takaisin Englantiin, jossa Bligh sai oikeudessa vapauttavan tuomion. Bountyyn jääneet miehet olivat nyt perämies Fletcher Christianin johdettavina. Christian vei laivan aluksi Pitcairn-saarelle, jossa laiva tuhoutui tulipalossa. Elokuva päättyy Christianin kuolemaan palovammoihin, eikä katsojille kerrota, miten muiden lopulta kävi.

Niin kävi, että jo Tahitille jääneistä saatiin kiinni 14. Heistä kymmenen tuotiin elossa Englantiin, jossa neljä vapautettiin syytteistä, kolme armahdettiin ja kolme hirtettiin. Pitcairnista viranomaiset saivat kiinni vain yhden Bountyn kapinallisen.

Bligh jatkoi uraansa ja osallistui Napoleonin sotien aikana moniin taisteluihin sota-alusten kapteenina. Hän sai henkilökohtaisen kunniamaininnan amiraali Horatio Nelsonilta ja ylennettiin vara-amiraaliksi. Elokuvassa Trevor Howard esittää Blighiä niin kuin täydellistä mulkvistia pitää, mutta historialliset tosiasiat kertovat, että aivan niin jyrkkä komennonpitäjä hän ei ollut. Ei esimerkiksi vetänyt miehiä kölin alta, kuten elokuvassa.

Luutnantti Christianin roolissa Marlon Brando on taas ”oma itsensä”, erinomainen. Tämä oli jo neljäs Bounty-elokuva, joissa tämän roolin olivat ennen Brandoa esittäneet Wilton Power 1916, Errol Flynn 1933, Clark Gable 1935 ja Brandon jälkeen vielä Mel Gibson 1984.

”Oma itsensä” Brando oli alan erikoistuntijoiden mukaan myös kuvauksissa. Suurin osa MGM:n lähes konkurssiin ajaneista asioista olivat syytösten perusteella Brandosta lähtöisin. Brandon vaikea käytös viivästytti kuvaamista ja johti kustannusten ylittymiseen. Lewis Milestone sanoi elokuvaa ”Marlon Brandon kapinaksi” ja kriitikot haukkuivat sen tehdessään vertailuja Clark Gablen ja Charles Laughtonin versioon. Näin ilman Brandoon kohdistuvia yleisiä antipatioita hän ja koko elokuva ovat kuitenkin vallan mainioita – ja kun vielä näkisi laajakankaalta. Sitä paitsi mitä se minulle kuuluu, millaisia ongelmia Brando tai kuka tahansa näyttelijä ohjaajalle aiheuttaa, jos lopputulos on katsojan kannalta hyvä.

kari.naskinen@gmail.com

400 kepposta Pariisissa

Kesällä 2024 katsoin Jacques Rivetten ensimmäisen kokoillanelokuvan Pariisi kuuluu meille. Sen kuvaukset valmistuivat 1958, mutta kun editointivaiheeseen tarvittiin lisää rahaa, sen hankkimisessa avusti apulaistuottaja Claude Chabrol, mutta valmis ensi-iltaan se oli vasta 1961. Rivetten apuna oli jossain hommassa myös Francois Truffaut, jonka ensimmäinen pitkä elokuva 400 kepposta sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla 1959. Kun mukaan otetaan vielä Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960), niin tässä se Ranskan uuden aallon elokuvan lähtöpiste on. Tai voi tämän alun määritellä niinkin, että uuden elokuvan ideat syntyivät Cahiers du cinema -lehdessä, jossa nämä kaikki nuoret miehet toimivat kriitikkoina, lisäksi myös Robert Bresson ja Eric Rohmer.

Kepposelokuvassaan Truffaut kiittää ja kunnioittaa Rivetteä yhdessä kohtauksessa, kun pääosassa oleva Antoine (Jean-Pierre Leaud) menee äitinsä ja isänsä kanssa katsomaan Rivetten elokuvaa, joka siis ei vielä ollut teatterilevitykseen ehtinytkään. Myöhemmin Truffaut sanoi, että Pariisi kuuluu meille tarjosi silloin mittapuun, jota vasten heidän oli yrityksiään punnittava. Truffaut oli ollut Rivetten apunakin jossain hommassa tuota elokuvaa tehtäessä.

Myös kaverinsa kanssa Antoine käy elokuvissa. Oheisessa kuvassa he tutkivat teatterin aulassa Harriet Anderssonin valokuvaa Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesä Monikan kanssa (1953).

Jean-Pierre Leaud oli päässyt kepposelokuvaan koekuvausten kautta. Truffaut oli pannut France soir -lehteen ilmoituksen, jossa haki lapsinäyttelijää ensimmäiseen elokuvaansa. Sisäoppilaitoksessa koulua käynyt Jean-Pierre lähetti kirjeen ja pani valokuvansa mukaan, ja tärppäsi. Truffaut vei pojan katsomaan pätkiä Viimeisestä hengenvedosta, joka oli vasta leikkausvaiheessa, ja Truffaut opetti häntä esimerkiksi ymmärtämään kamera-ajojen kauneutta.

Sodankylään 1990 Leaud tuli osittain ystävänsä Aki Kaurismäen ansiosta. Leaud on esiintynyt Kaurismäen elokuvissa I Hired a Contract Killer (1990), Boheemielämää (1992) ja Le Havre (2011). Sodankylässä Leaud sanoi, että Kaurismäkeä, Godardia ja Truffautia yhdistää se tapa, jolla he luovat elokuvaa kuvaustilanteessa; ”Kaurismäen kanssa sain kokea saman tunteen siitä, miten elokuva syntyy.”

Truffautin 400 kepposessa Antoine Doinel etsii ystävyyttä ja onnellisuutta. Sama teema jatkui neljässä muussa Truffautin elokuvassa, ja ilmeisesti Antoine Doinelissa on ainakin jossain määrin Truffautia itseäänkin. Pahinta on Antoinen saama epäoikeudenmukainen rangaistus, minkä lisäksi äidillä on suhde toisen miehen kanssa, eikä poika tuollaisia aikuisten kotkotuksia voi ymmärtää. On masentavaa. Lieneekö kuvausta Truffautin omista traumoista? Elokuvan lopussa Antoine pakenee rantaan – ei kai hän hukuttaudu, ajattelee katsoja ensimmäiseksi. Onneksi ei, lähikuvassa Antoine kääntyy meidän katsojien puoleen ja kysyy sanattomasti monta kysymystä: olenko minä tehnyt jotain väärin, voinko minä nyt tehdä jotain, miksi äiti...?

Mutta mitkä ihmeen 400 kepposta? Ei Antoine koulukavereineen näin paljon kepposia tee. Kysymyksessä onkin suomenkielisen nimen väärä käännös, sillä Les quatre cents coups = 400 iskua. Ei elokuvassa mitään konkreettisia iskujakaan anneta, mutta löysin netistä ranskalaiseen historiaperinteeseen kuuluvan sanonnan: kun Ludvig XIII joskus 1600-luvulla yritti nujertaa protestanttien hallitseman Montaubanin kaupungin, hän pyysi ampumaan samanaikaisesti 400 kanuunan patruunaa kaupungin muureille, mutta Montaubanin joukot eivät nujertuneet, vaan saivat kuninkaallisen armeijan lopulta pakenemaan. Tarina lienee pelkkää legendaa, mutta elämään on kuitenkin jäänyt ranskalainen sanonta 400 iskusta, millä tarkoitetaan moraalitonta toimintaa. Elokuvassa Antoinea kohtaan toimitaan kohtuuttomasti sekä opettajien, poliisin että äidin toimesta.


kari.naskinen@gmail.com

Parhaat poliitikkoyleisurheilijat: Viren, Bryggare, Kalliomäki

Neljällä olympiavoitollaan Lasse Viren on tietenkin kaikkien aikojen paras kansanedustajana ollut urheilija. Kaikkien aikojen paras yu-tilastomies Arto Pasanen on nyt pannut poliitikot paremmuusjärjestykseen kansainvälisen tulospistetaulukon mukaan ja sillä on Vireniäkin parempi Arto Bryggare, joka mitalitaulukossakin on erinomainen: olympiapronssia, MM-hopeaa ja kahdeksan EM-mitalia sisäratakisat mukaan lukien. Toisaalta jos mukaan laskettaisiin pisteet Virenin muiltakin juoksumatkoilta, hän olisi ylivoimainen myös yhteispisteissä.

Kunkin urheilijan yhden ja parhaan lajin perusteella Bryggaren ja Virenin väliin menevät myös Antti Kalliomäki ja Sari Essayah.

Kansanedustajista tulevat neljän kärkinimen jälkeen pistetaulukon perusteella seuraavat:

Juha Väätäinen 10 000 m 27.52,78
Voitto Hellsten 400 m 46,20
Riikka Pakarinen (EU) esteet 10.48,46
Juha Mieto 3 km kävely 12.29,8
Juhani Orrenmaa pituus 715
Anssi Joutsenlahti maraton 2.23,23
Pasi Kivisaari 800 m 1.53,90
Hannu Kemppainen kiekko 52,18
Juha Pylväs 10 000 m 30.33,49
Carl-Olof Homen 1500 m 3.55,6
Matti Kekkonen kolmiloikka 14,45
Kuuno Honkonen korkeus 196
Marjo Matikainen-Kallström 800 m 2.16,42
Eeles Landström seiväs 457
Jari Leppä keihäs 64,28

Presidenteistä Urho Kekkosen korkeushyppyennätys 185 ja kolmiloikka 14,06 eivät riitä kovin korkealle pistetaulokossa, mutta pisteet ovat kuitenkin kaksi kertaa suuremmat kuin Alexander Stubbin reilun kolmen tunnin maratonin pisteet.

Kaikki lajit kattavaa pistevertailua ei voi tehdä, mutta jokainen voi muokata listaa edelleen, kun ottaa mukaan muiden lajien kansanedustajat. Mihin väleihin menevät olympiakultamitalistit Marjo Matikainen-Kallström, hiihto, Heikki Hasu, yhdistetyn hiihto, Kelpo Gröndahl, paini ja Sylvi Saimo, melonta?

KOLMILOIKKAAJAT KOVIA
KAUPUNGINJOHTAJIA

Kunnanjohtajatkin Pasanen pani järjestykseen kv-pistetaulukon perusteella:

Kari Rahkamo (Hki) 3-loikka 16,40
Janne Kinnunen (Mikkeli) 3-loikka 16,21
Timo Halonen (Mikkeli) esteet 8.44,62
Mikko Löppönen (Tampere) keihäs 76,19
Jyrki Hyttinen (Inari) pituus 757
Seppo Suuripää (Tampere) keihäs 72,76
Teemu Kejonen (Askola) 200 m 22,01
Petri Kauppinen (Sotkamo) korkeus 201
Heimo Polvi (Pieksämäki) moukari 58,06
Kauko Heuru (Kuopio) moukari 53,08
Seppo Välisalo (Lahti) korkeus 182

kari.naskinen@gmail.com