Äärioikeisto on jo miehittänyt taidelaitoksia

Otsikko ei koske Suomea, mutta on jo totta Italiassa, Slovakiassa ja Unkarissa. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Kaisa Rönkkö otti tämänkin asian kuitenkin esille luennoidessaan persukokoomuksen hallituksen kulttuurieikkauksista. Noissa pahemmissa esimerkkimaissa tilanne alkoi samankaltaisesti kuin nyt Suomessa, jossa seuraavat vaalit onneksi muuttavat poliittisia voimasuhteita takaisin oikeudenmukaisempaan suuntaan (tätä viimeistä lausetta ei Taiken johtaja sanonut, mutta näinhän tässä tulee käymään). Nyt toteutettavat saksimiset kulttuurista ehtivät joka tapauksessa haitata paljon. Kaisa Rönkkö kertoi, että viiden miljoonan euroan leikkaus Taiken rahoituksesta pudottaa esimerkiksi 25 festivaalia pois Taiken avustuksilta. Hän puhui Jyväskylän yliopiston ikääntyneiden ylopiston luentosarjassa.

Italian, Slovakian ja Unkarin tilanteesta on yksinkertaista vetää linjoja historiaan, jossa tulevat vastaan totalitaristiset valtiot natsi-Saksa, fasistinen Italia, Neuvostoliitto ja Kiina. Niissä totalitaristinen taide oli erottamaton osa maan hallintoja, jotka olivat vastuussa kymmenien miljoonien ihmisten kuolemista. Neuvostoliitossa syntynyt kulttuurihistorioitsija Igor Golomstock tutki ja vertaili näissä neljässä maassa tehtyä taidetta. Kirjassaan Totalitaar Art (1990) hän selvitti eroja Stalinin Venäjän, Hitlerin Saksan, Mussolinin Italian ja maolaisen taiteen välillä. Eroja tietenkin oli, mutta tyyleissä oli yllättävän paljon samanlaisuuksia ja varsinkin samoja teemoja. Näin oli, koska totalitaristisen taiteen tuotanto on aina sidoksissa ylhäältä alas suuntautuvaan valtion ohjaukseen, jossa tarkoituksena on toteuttaa kansan esteettinen maku ideologisten dogmien mukaiseksi.

Meillä nyt tapahtuva määrärahojen leikkaus ei vielä ole Vladimir Majakovskin luonnehtimaa ”maun diktatuuria”, mutta suhteettoman suurina niiden vaikutus tulee olemaan.

Maailmankartalla Suomi on taiteen ansiosta kokoaan suurempi. Kun Lahden kaupunginorkesteri Osmo Vänskän aikana nousi maailmanmaineeseen ja uuden Sibeliustalon akustiikka sai valtavia kehuja, keskustelin tämän merkitystä monen lahtelaisen yritysjohtajan kanssa. He sanoivat, että kaupunginorkesteri oli ohittanut jopa Lahden toistuvien MM-hiihtojen maineen ja että asiakkaiden kanssa muualla maailmassa oli helppoa puhua ensin heidänkin jo tuntemastaan musiikki-ilmiöstä, ennen kuin siirryttiin vientiasioihin. Sympatia on hyvä kaupankiihoke.

Yli 93 000 allekirjoitusta saaneessa Sakset seis! -kulttuuriadressissa sanotaan, että leikkaukset vaarantavat oikeutemme kulttuuriin. Muistutettiin myös, että on ennenkin vedottu näin: suuren kansalaisadressin keisari Nikolai II:lle allekirjoitti vuonna 1899 yli puoli miljoonaa ihmistä, jotka halusivat näyttää pienen maan voimakkaan tahdon itsenäisyyteen ja omaan kulttuuriin. Nyt kulttuuriamme uhkaavat oman maamme ymmärtämättömät vallanpitäjät.

Kaisa Rönkkö sanoi, että taiteen toimintaedellytysten huonontaminen tekee tilaa viihteelle. Televisio syö teatteria, digitaalinen some valtaa muutenkin jo alaa ja medialukutaito heikkenee. Pelolla joutuu odottamaan, että persuja kauhistuttava Yle Teema -kanavakin lopetetaan. Kulttuurilaitokset ja muut taiteentekijät joutuvat karsimaan esityksiään ja tekemisiään sekä nostamaan pääsylippujen hintoja, mistä seuraa, että myös kuluttajilta tuleva pääsylipputulo pienenee, koska tarjonta vähenee ja kallistuu.

Kyllä hallitusrouvat ja -herrat tämän tietävät, niin kuin senkin, että Italian, Slovakian ja Unkarin malli vähentää ihmisten perusoikeuksia, oikeutta kulttuuriin ja hyvinvointiin. Tästä eivät Suomen hallitusrouvat ja -herrat kuitenkaan välitä, vaikka leikkaukset ovatkin ristiriidassa heidän oman hallitusohjelmansa tavoitekirjausten kanssa. Vahinko tule olemaan iso, sillä seuraavat muutosvaalit ovat vasta keväällä 2027.

(Tämän jutun kuvassa on Pekka Sassin videoinstallaatio Värit, 2016.)

kari.naskinen@gmail.com

Pajutyttö, hirvi ja metso

Pajutyttö on tässä tapauksessa galleristi Riitta Nuorivaara-Luhtanen, joka esittelee Tuuli Sotamaan teosta Kohtaaminen / Hirvi ja metso. Näyttely on avoinna vielä tämän viikon. Pajutyttö siksi, että 1977 avatun Galleria Nuovon luona Kirkkokadun ja Mariankadun kulmassa on Olavi Lanun 2500 kiloa painava betoniveistos Paju. Ensin galleria aloitti Riitta Nuorivaara-Luhtasen kodissa Mariankadulla, mutta liiketilan vapauduttua 80-luvulla pääsi galleria siirtymään katutasoon. Vuonna 2018 galleristi sai Lahden kaupungin kultaisen mitalin toiminnastaan Lahden taide-elämän hyväksi.

Se pajutyttö sitten. Riitta Nuorivaara-Luhtanen kertoi, että se tuli paikalleen 1991, kun Nuovossa avattiin Olavi Lanun ja Mauno Hartmanin yhteisnäyttely. Käydessään ennen näyttelyä monta kertaa Lanun luona Patomäessä Riitta näki kerran uuden veistoksen Lanun pihalla. Se oli siihen vastikään tullut, ja tuli taiteilijan kanssa puheeksi, että eikös sen voisi näyttelyn ajaksi tuoda gallerian eteen.

Näin sitten onnistuttiinkin, mutta lupa tuli tietenkin vain väliaikaiseen sijoitukseen jalkakäytävälle. Kaksi metriä korkea teos näytti kuitenkin niin hyvältä ja sopivalta siihen paikkaan, että lahtelaisen kulttuurielämän voimanainen, asessori Sirkka Lankinen pani vauhtia hankkeeseen, jotta veistos saisi jäädä paikalleen. Sirkka Lankinen käynnisti allekirjoituskampanjan, joka tuotti tuloksen ja Pajulle annettiin lupa jäädä paikalleen.

Veistos saa joka vappu kukkaseppeen päähänsä. Professori Olavi Lanu lahjoitti veistoksensa Päijät-Hämeen taidemuseoyhdistyksen kokoelmaan. Vuonna 1994 Paulon säätiö antoi historiansa ensimmäisen kuvataidepalkinnon 50 000 markkaa Lanulle, perusteena nimenomaan Pajun kaupunkikuvaa rikastuttava sijoittaminen.

Riitta Nuorivaara-Luhtanen kertoi, että Paulon säätiön ihmiset olivat nähneet veistoksen paikallaan ensimmäisen kerran, kun he olivat Lahdessa vieraillessaan kävelleet Historiallisesta museosta pitkin Kirkkokatua kohti silloista taidemuseota Vesijärvenkadulle. Yhtäkkiä he näkivät edessään pajutytön, joka ihastutti ja jäi muhimaan säätiöläisten mieleen.

Tuuli Sotamaan teokset ovat piirroksia, jotka on giclée-
vedostettu (fine art -vedoksia) korkealaatuisille
Hahnemühlen happovapaille papereille tai kankaille.

Galleria Nuovossa on yleensä kolme näyttelyä syyskaudella ja kolme kevätkaudella. Kuluneena syksynä olivat ennen Tuuli Sotamaan näyttelyä Jukka Rusasen ja Lauri Laineen näyttelyt. Ensi kevätkausi tuo taas kolme uutta.

kari.naskinen@gmail.com

Ayrton Senna da Silva

Nyt kun Max Verstappen voitti neljännen maailmanmestaruutensa ja kun juuri katsoin erinomaisen 6-jaksoisen sarjaelokuvan Ayrton Sennasta, oli hyvä aika panna ajajat kaikkien aikojen paremmuusjärjestykseen.

Juan Manuel Fangio on ykkönen, johtuen osittain siitä, että hän pystyi mestaruuksiin neljällä eri automerkillä, Michael Schumacher vain kahdella, joista Ferrari oli tuolloin ylivoimaisesti paras. Vaikka Netflixin Senna-sarja on hyvä, sen synnyttämä nostalgia ei kuitenkaan nosta Sennaa ohi Niki Laudan ja Alain Prostin. Senna oli erikoislahjakkuus, jonka kuolema Imolassa 1994 saattoi keskeyttää pitkän mestaruusuran, mutta tätä teoreettista mahdollisuutta en tässä ota huomioon:

1. Juan Manuel Fangio (5 MM)
2. Michael Schumacher (7)
3. Lewis Hamilton (7)
4. Max Verstappen (4)
5. Niki Lauda (3)
6. Alain Prost (4)
7. Ayrton Senna (3)
8. Jack Brabham (3)
9. Jackie Stewart (3)
10. Nelson Piquet (3)

Tuossa otsikon alla on valokuva oikeasta Ayrton Senna da Silvasta, lempinimeltään Beco. Sarjaelokuva on kuitenkin näytelmällinen kertomus, jossa Sennaa esittää tämä brasilialainen näyttelijä Gabriel Leone. Hän tuli tutuksi jo viime vuonna Ferrari-elokuvasta, jossa hänen roolinaan oli 50-luvulla Ferrarin talliin kuulunut espanjalainen Alfonso de Portago. Sarja kuvaa hyvin Sennan kilpa-ajouraa, mutta keskittyy liikaa F-ykkösiin, joihin siirrytään jo toisen jakson puolivälissä.

Kun mikroautoilla ajotaitonsa osoittanut Senna lähti kotimaastaan formula-autoilun päätapahtumapaikoille Englantiin, hän lupasi isälleen, että palaa kilpailukauden jälkeen takaisin ja töihin isän omistamaan teollisuusyritykseen. Tuli kuitenkin Britannian mestaruus Formula Ford -luokassa ja suunnitelmat muuttuivat. Senna kyllä palasi lupauksensa mukaisesti kotiin, mutta vain siksi aikaa, kunnes seuraava formulakausi Englannissa alkoi. Sitten tulivat voitot Euroopan F 2000 -sarjassa ja F3-sarjassa, joten se oli sitten menoa.

Avioerokin tuli, koska Senna jäi Englantiin. Siellä Formula 3 -mestaruuden jälkeen F1-tallit kiinnostuivat nuoresta brasilialaisesta. Ottajia oli, mutta Brabhamille hän ei päässyt, koska siellä Nelson Piquet ei hyväksynyt toisen brasilialaisen ottamista talliin, ja Lotus halusi lopulta mieluummin englantilaisen ja valitsi Nigel Mansellin. McLaren olisi ottanut Sennan testiajajakseen, mutta koska Senna halusi heti kilpailuihin, hän tyytyi heiveröiseen Toleman-talliin 1984.

Paras kilpailu tuli Monacossa, jossa Senna sadekelillä nousi 13. lähtöruudusta peräti toiseksi. Sitten sade koveni niin paljon, että kilpailu keskeytettiin Prostin johtaessa sitä. Kovat puheet siitä alkoivat, sillä Senna oli ajanut neljä sekuntia nopeampia kierroksia ja oli saavuttamassa Prostin. Seuraavana vuonna 1985 Senna ajoi jo Lotuksella ja märällä radalla tuli taas hyvää jälkeä: ensimmäinen F1-voitto Estorilissa.

Sarjaelokuvassa ei suomalaisia paljon näy. Keke Rosberg on hieman esillä tuossa Monacon kilpailun yhteydessä ja myöhemmin mainitaan J.J. Lehto ohimennen. Puherooleissa on paljon tuttuja, mm. Rubens Barrichello, Gerhard Berger, Martin Brundle, Damon Hill, Niki Lauda, Ricardo Patrese sekä Ron Dennis, Peter Warr ja Frank Williams.

Sennan tämä sarja esittelee juuri sellaisena kuin lajia seuranneet ovat hänet tunteneetkin. Oli välillä hyvin ärhäkkä ja otti asioihin kantaa jyrkästi. Varsinkin kamppailut McLaren-tallissa Prostin kanssa olivat kovia ja kovaotteisiakin, eivätkä miesten välit lämmenneet kuin vasta Prostin lopetettua ja Sennan siirryttyä Williamsille.

Varsinkin autojen ja ratojen turvallisuusasiat saivat Sennasta asianajajansa. Kun itävaltalainen Roman Ratzenberger sai surmansa Imolan aika-ajoissa vappuna 1994, Senna vaati kilpailun peruuttamista, koska radan asvaltti oli jo harjoitusajoista alkaen todettu huonoksi. FIA:n herrat pitivät kuitenkin päänsä ja kilpailu ajettiin seuraavana päivänä. Ayrton Senna kuoli ulosajossa, jonka todellisesta syystä ei lopulta saatu täysin pitävää todistetta.

Sarjan viimeinen jakso keskittyy Imolan tapahtumiin, mutta siinä ei pienemmässäkään määrin tuoda esille muita onnettomuuksiin mahdollisesti vaikuttaneita asioita kuin asvaltin kunto. Mutta miksi Williamsin ohjausvarsi katkesi, miksi toinen etupyörä irtosi ja sen yksi ripustintanko osui Sennan kypärään, olivatko renkaat liian kylmät vielä seitsemännelläkin kierroksella, tekikö Senna ajovirheen…?

kari.naskinen@gmail.com

Alfred Hitchcock Hämeenlinnan Teatterissa

Koska Hämeenlinnan Teatterin esitys 39 askelta perustuu Alfred Hitchcockin sennimiseen elokuvaan (1935), joskin uudelleen näytelmäksi kirjoitettuna, kuuluu tutusti asiaan, että Hitchcock itsekin vilahtaa näkyvissä, tässä tapauksessa yhdessä varjokuvakohtauksessa. Samassa kohtauksessa nähdään viittaukset elokuviin Linnut ja Psyko. Perusjuoni on tässä englantilaisen Patrick Barlowin kirjoittamassa esityksessä sama kuin ennenkin: poliisit ajavat takaa Richard Hannayta ja tämä puolestaan etsii vakoilujärjestöä, jonka paljastaminen todistaisi hänen syyttömyytensä murhaan. Kun tyylilaji on Buster Keatonin, Ohukaisen ja Paksukaisen, Keystone Kopsin ja kumppaneiden mykkäelokuvista muistettava slapstic-kohellus, riittää menoa ja meininkiä kahdeksi tunniksi ja vartiksi.

Hämeenlinnassa slapstickin yksi ominaisuus ovat nopeat roolinvaihdokset, jotka tuovat mieleen Martti Suosalon ja Mika Nuojuan yli 20 vuotta pyörineen suursuosikkinäytelmän Kiviä taskussa. Verkatehtaan teatterisalissa on Mikko Virtasella 23 eri roolia ja Jyri Ojansivulla 20. Onnistuvat erinomaisesti. Heti alussa Emilia Sinisalo murhataan, mutta hän palaa esitykseen parissa muussa roolissa. Päähenkilönä Mikko Penttilä on koko ajan Mr Hannay.

Virtasen ja Ojansivun farssimaisissa rooleissa myös Hitchcock on mukana. Esimerkiksi Sirkus Palladiumissa esiintyvä Mr Muisti on mies, joka tiesi liikaa, mutta… kuka murhasi Harryn, sitä häneltä ei kukaan kysy. Sen sijaan HPK:n kaupungissa Mr Muisti antoi heti täsmällisen vastauksen siihen, pitkäkö on matka Montrealista Winnipegiin, 1605 mailia maanteitse. Junalla kuitenkin on liikkeellä Mr Hannay, ja pakomatkalla on myös muukalaisia junassa.

Matka vie Hannayn Skotlantiin, jossa hän törmää vakoilurenkaan johtajaan professori Jordaniin. Hannay jää melkein kiikkiin, mutta pääsee pakenemaan Pamelan kanssa, jonka oli tavannut junassa. Lopulta he päätyvät Lontooseen ja Palladiumiin, jossa muistinero esiintyy. Mr Muistille vakoilijat ovat antaneet tehtäväksi opetella ulkoa uuteen lentokonetekniikkaan liittyvän salaisen asiakirjan ”39 askelta”. Kun Mr Muisti alkaa vastata Hannayn kysymykseen asiasta, Mr Muisti ammutaan ja vakoilijoiden suunnitelmat epäonnistuvat.

Esityksessä on muutama oikein herkullinen kohta, ja väliajalla kuulin ihmisten sanovan, että tämähän on parasta, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Ohjelmalehtisessä ohjaaja Sari Siikander sanoo, että nauru keventää askelia ja että sillä on parantava vaikutus, varsinkin yhdessä nauramisella: seitsemän minuuttia naurua vastaa kahden viikon lomaa. Teatteriyleisö ei kuitenkaan eilen kovasti nauranut, mutta saattoi johtua siitä, että jännitti liikaa.

kari.naskinen@gmail.com

Kaupungintalo ja teatteritalo

Onko lopulta minkäänlaista yleispätevää esteettistä kriteeriä arvioida kaupunkien esteettistä arvoa, niiden kauneutta, kysyy estetiikan professori Arto Haapala Helsingin yliopistosta. Hän pohtii asiaa Päijät-Hämeen tutkimusseuran XXXVII vuosikirjassa, jossa hänen kirjoituksensa otsikko on ”Esteettiset arvot solmussa – Lahti uuden ja vähän vanhemman ristivedossa”. Haapala ottaa yhdeksi ristivedon kohteeksi asetelman kaupungintalo – teatteritalo. Onko kaupungintalo ehdottomasti kaunis rakennus ja pysyykö valmistumisensa aikaan suurta porua aiheuttanut teatteritalo aina rumana?

”Lahden kaupungintalo antaa yhden viitteen pysyvästä esteettisestä arvosta: historiallisten monumentaalirakennusten arvoa on vaikea kiistää. Saattaa olla, että Lahden kaupunginteatterilla on samanlainen asema muutaman vuosikymmenen kuluttua”, kirjoittaa Haapala.

Eliel Saarisen suunnittelemaa kaupungintaloa pidetään hienona sen enempää arvioimatta. Toisaalta Pekka Salmisen suunnittelema teatteritalo edustaa erinomaisesti modernistista nykyarkkitehtuuria ja se on Lahdessa komeana maamerkkinä tässä viitekehyksessä.

Kaupungintalosta kukaan ei sano, etteikö se olisi esteettisesti tasapainoinen kokonaisuus. Siinä ei ole mitään kokonaisuutta häiritsevää yksityiskohtaa. Haapala sanoo, että kaupungintalon harmoninen kauneus on omalla tavallaan helppoa kauneutta; se ei haasta aistejamme, sen ottaa vaikeuksitta haltuun aistien kautta, minkä vuoksi estettinen yksimielisyys on saavutettavissa.

Sen sijaan teatteritalosta ja Sibeliustalosta ollaan toistaiseksi hyvin erimielisiä. Toisten mielestä teatteritalo on betonirumilus ja Sibeliustalo pelkkä laatikko. Haapala kirjoittaa siitäkin, miten Lahti on esimerkki rakennuskannan eri-ikäisyydestä ja siitä johtuvasta estettisestä ongelmallisuudesta. Vaikka Lahti on nuori kaupunki, sen keskustassa on eri-ikäistä rakennuskantaa eri vuosikymmeniltä. Esteettiset jännitteet ovat väistämättömiä. Haapala kuvaa kävelyään Karjalankadulta Aleksille:

”Karjalankadun varsin idyllinen matala rakennuskanta muuttuu korkeiksi kerrostaloiksi ja elementeistä kootuiksi ostoskeskuksiksi. Aleksanterinkadun eteläpuolelle jää valkohohtoisia elementtikerrostaloja, jotka erottuvat muista rakennuksista, ´pistävät silmään´. Samanlaisia kokemuksia tarjoaa Vesijärvenkatu, jos nousee Aleksanterinkadulta Matkakeskusta kohti: sen varrella olevat kerrostalot ovat eriparisia.”

Mutta tuleekohan teatteritalosta historiallinen, hyväksytty monumentti? Monista sellaisia tulee, vaikka niitä ei monumenteiksi alun perin tarkoitettu. Haapala mainitsee tälllaisina esimerkkeinä hyppyrimäet, radiomastot ja vesitornin: ”Jotkin arkkitehtoniset rakenteet ikään kuin kasvavat kulttuurisesti alkuperäistä käyttötarkoitustaan suuremmiksi, niistä tulee jossakin yhteisössä historiallisesti merkittäviä monumentteja.”

SOLMUKOHTIA

Tutkimusseuran vuosikirja 2024 on nimeltään Solmukohtia. Sen artikkelit käsittelevät erilaisia solmiutumisia, niiden tuloksena syntyviä keskuksia, verkostoja ja niiden kudelmissa vaikuttaneita päijäthämäläisiä. Kirjan aikajänne yltää aina esihistoriasta tähän päivään. Teoksen 14 artikkelia ovat eri alojen asiantuntijoiden kirjoittamia, ja varmaan niihin palaan tämän rakennusestetiikkajutunkin jälkeen:

+ Lahden mittainen mies – August Fellman tehtailijana ja liikemiehenä (kirjoittajana Janne Ridanpää)

+ Mariupol, Liepaja, Koiskala – etappeja Frans Edelheimin elämässä (Janne Ridanpää)

+ Koiskalan ja Urajärven kartanoiden säätyläisnaiset sivistyksen ja hyväntekeväisyyden mahdollistajina ja välittäjinä (Sonja Aarniola-Järvinen)

+ Sysmän Hovilan meijerikoulu ja karjatalous 1880–1900 (Katri Karkinen)

+ Piispa Arvid Kurki Iitin seurakunnan perustajana (Pekka Särkiö)

+ Hollolan linturiipus (Jukka Luoto)

+ Aika ennen Malvaa – Lahden taidemuseon kokoelmien vaiheita 1950 - 2018 (Maija-Riitta Kallio)

+ Muistoja Lahden julistebiennaalista (Ulla Aartomaa)

+ Luonnosta ja perinteestä – Albert Theodor Böök valokuvaajana ja kirjoittajana (Sini Ojala)

+ ”Pojat, me teollistamme tämän kunnan!” – Nastolan nousu teollisuuden solmukohdaksi (Ville Eerola)

+ Vauhtia ja viihdettä – Linja-autoasemat ja huoltoasemat liikennesolmuina (Riitta Niskanen)

+Lahti ja Päijät-Häme mainittu! Eräitä bibliometrisiä havaintoja tutkimuksesta Päijät-Hämeessä 1995–2024 (Jussi Heikkilä)

+Liipolan hyvinvointipaikat lapsen näkökulmasta: toiminta, vuorovaikutus ja tunnekokemus solmiutuvat yhteen (Kati Honkanen)

+ Esteettiset arvot solmussa – Lahti uuden ja vähän vanhemman ristivedossa (Arto Haapala).

kari.naskinen@gmail.com

Sanna Marin ei sopinut muottiin

Pääministerinä toimiessaan ja muutenkin Sanna Marin ei sopinut suomalaisille poliitikoille valettuun muottiin. Hän toimi usein ennakoimattomasti ja välillä vaikutti viis veisaavat kritiikistä. Sanna Marinissa oli kapinallisuutta, jota pidettiin röyhkeytenä tai itsevarmuuteena riippuen vähän tulkitsijasta ja tämän poliittisesta katsantokannasta.

Helsingin Sanomien toimittaja, Sanna Marinia kahdeksan vuotta vanhempi Salla Vuorikoski sanoo kirjassaan tästä poikkeuksellisesta pääministeristä, että Sanna Marin on tamperelainen pragmaattinen, nopeasuinen, konflikteja kaihtamaton ja veteraanidemarien mielestä Marinin ulkopoliittisen ajattelun syvyydessä on epävarmuutta. Kaksikymmentä sivua ennen kirjan loppua kirjoittaja lainaa vielä entistä EU-komissaaria Vera Jourováa, joka Kööpenhaminan ison demokratiakokouksen paneelikeskustelussa oli sanonut Marinille: ”Normaali ihminen pääsee historiankirjoihin tehtyään jotain kauheaa, mutta sinä pääset sinne tehtyäsi erittäin hyviä asioita.”

Suomessa tilanne on toisenlainen. Nykyisin osa ihmisistä on sitä mieltä, että kaikki nykyinen paha ja epäonnistumiset ovat Sanna Marinin syytä, paitsi maamiinoista luopuminen Tarja Halosen. Pääministeri Marinia moitittiin duunaritaustastakin, Viron sisäministeri Mart Helme kutsui häntä vähättelevästi vain myyjätytöksi ja Helsingin pormestari Juhana Vartiainen haukkui pääministeriä kodin siivoamisesta, koska viisaampaa olisi ostaa tuollaiset työt pienituloisilta.

Maailmantähti ainakin läntisessä maailmassa Sanna Marinista tuli. Ulkoministeriön maakuvaraportissa mainitaan, että viime vuonna Sanna Marin oli ulkomaisten tiedotusvälineiden otsikoissa yli 10 300 kertaa; seuraavaksi tässä vertailussa tuli nyrkkeilijä Robert Helenius, 2700 otsikkoa. Sauli Niinistö pääsi otsikoihin 340 kertaa. Tämä tilasto siis vuodelta, jonka puolivälissä Sanna Marin jätti pääministeriyden.

NIINISTÖ, LINDTMAN

Kirjassa on paljon tietoa, josta osa on tuttua, mutta vähäpätöisemmät asiat jo unohtuneita. Esimerkiksi Sanna Marinin suhteita Sauli Niinistöön ja Antti Lindtmaniin perataan kunnolla, eivätkä ne hyvät olleet. Hallituksen entinen erityisavustaja sanoo kirjassa, että maan johtamisen kannalta suhteet olisivat olleet sujuvammat, jos pääministeri olisi mielistellyt presidenttiä. Linnan juhlissakaan 2023 Sanna Marin ei käynyt kuin kääntymässä ja lähti oman sisäpiirinsä juhliin hienostohotelli Kämpin sviittiin.

Vasta Sanna Marinin haukkamaisen myönteinen Nato-kanta yhdisti näitä omanarvontuntoisia poliitikkoja.

Valinta pääministeriksi tapahtui Marinin ja Lindtmanin välillä. Puoluevaltuuston kokouksessa Lindtman aloitti lausumalla Tommy Tabermannin runoa Kuinka paljon rohkeutta uskallat jättää käyttämättä, kertoi sitten urheilutaustastaan ja lapsirakkaudestaan sekä lausui lopuksi taas runoa, nyt jotain Tarja Halosen kirjoittamaa. Sanna Marin ei hersytellyt runoja, ei puhunut lapsuudestaan eikä harrastuksistaan, vaan meni suoraan asiaan. Äänet menivät jäätävissä tunnelmissa 32 - 29 ja Lindtman sanoi: ”Nyt minä saatan vähän ymmärtää, miltä Mietaan Jussista tuntui 1980 Lake Placidissa.”

Hallituksen koronakokoukset Säätytalossa olivat rankkoja. Vaikka Sanna Marinin kestokyky pitkissä istunnoissa piti, oli ohjia pidettävä tiukalla. Varsinkin Krista Kiurun pitkät monologit ottivat koville ja välillä kaiuttimista kuului Marinin sähinä: ”Krista, Krista!”

Kerran elinkeinoministeri Mika Lintilä lähti huoneesta pois, kun Kiuru taas aloitti. Sanoi menevänsä miestenhuoneeseen, ja tällä käynnillä Lintilä ehti soittaa useita puheluita, lähettää sähköposteja ja täyttää Ilta-Sanomien kuvaristikon. Lintilän palatessa Kiurun puhe jatkui edelleen. Ei ihme, että eräs haastateltava sanoo kirjassa: ”Kun Krista saa jotain päähänsä, se vie ilmatkin muilta ihmisiltä. Sanna tuskastui siihen. Jos oli jotain vapaamuotoista ajanviettoa, Krista täytti senkin poliittisilla vaatimuksilla.”

Eräs haastateltava… Tällaisia kirjassa on enemmän kuin tarpeeksi, nimettöminä esiintyviä ihmisiä: kirjantekijän tuttavan ystävä, yksi ystäväni, eräs kannattaja jne. Tästä huolimatta Poikkeuksellinen pääministeri (WSOY, 2024) oli ehdokkaana Tieto-Finlandian saajaksi – onneksi ei sentään voittanut, sillä sekin vielä, että ollakseen tietokirja siinä ei kuitenkaan ole asia- eikä henkilöhakemistoja. Ei tietokirjoja tehdä yhden läpiluvun takia, vaan niin, että hakemistojen avulla niistä olisi käyttöä myöhemminkin.

FEMINISTINEN
VALLANKUMOUS

Vuoden 2019 eduskuntavaalit näyttivät monen mielestä pieneltä feministiseltä vallankumoukselta. Naisia valittiin eduskuntaan ennätykselliset 93 ja muutoksen vertauskuva oli Sanna Marin. Suomea suurempi naiskansanedustajien osuus oli kesällä 2019 vain Ruandassa, Kuubassa, Boliviassa, Andorrassa, Meksikossa, Espanjassa ja Ruotsissa.

Sosiaalidemokraatit hehkuttivat korjaavansa vaalien jälkeen niitä vaurioita, joita oikeistohallitus oli aiheuttanut hyvinvointivaltion perustaan. Nyt persukokoomuksen hallitus sanoo myös pyrkivänsä korjaamiseen, kun Sanna Marinin hallitus rikkoi Suomen.

Feministihallitus kuitenkin onnistui jopa ilmastonmuutoksen torjunnassa, kuten Maria Ohisalokin kirjassa luettelee: turpeen polttaminen todella väheni nopeasti, historiallisen suuret panostukset luonnonsuojeluun, maailman kunnianhimoisin ilmastolaki ja panostukset vihreään siirtymään.

Sanna Marin vaati jo ennen isoon politiikkaan nousemistaan tunnustamaan, että ilmastonmuutos ei ole mielipidekysymys, vaan tieteellinen tosiasia, johon oli haettava poliittisia ratkaisuja. Jo 2012 hän kirjoitti demarinuorten Lippu-lehdessä: ”Tämä tarkoittaa luonnonvarojen ja ihmisten riistämiseen pohjautuvan kasvupolitiikan kyseenalaistamista, hyvinvointimallin uudelleen luomista, teollisuuden ja kulutuksen rakenteiden muovaamista sekä materiaalisten arvojen kriittistä tarkastelua.”

EI MIELLYTTÄMISEN-
TARVETTA OLLENKAAN

Sanna Marin saa kirjassa myös kovaa arvostelua, taas kuitenkin nimettömiltä lähteiltä Seiskalehden tapaan. Hänellä ei ollut mitään miellyttämisentarvetta. Häneltä puuttui jokin sellainen ajatus, miten ollaan kohteliaita ja huomioidaan muita. Myös kansainvälisissä virkatapaamisissa hän oli välillä hyvinkin suorapuheinen, mikä joskus hämmensi krumeluurimpaan toimintatapaan tottuneita. Omia avustajiaan hän sätti tyyliin ”kuinka vitun vaikeeta se on ymmärtää”.

Yhdet hirmuhaukut Sanna Marin sai keväällä 2023, kun hän Kiovassa lupasi Volodymyr Zelenskyille, että Hornet-hävittäjien luovuttamisesta Ukrainalle voitaisiin käydä keskustelua myös Suomessa. Ei pääministeri yksin voi mennä tällaista lupaamaan, sanottiin Suomessa. Ei siis edes lupausta keskustelemisesta. Maaliskuussa 2024 uuden hallituksen ulkoministeri Elina Valtonen muotoilu vastauksensa samasta asiasta hienovaraisemmin, mutta tarkoitti samaa. Valtosta ei tästä moitittu.

kari.naskinen@gmail.com

Tavaroiden kestoikää lyhennetty

Meillä pimeni loisteputki vuodessa vessan peilikaapista. Edellinen oli kestänyt niin pitkään, etten muistakaan, ainakin kymmenen vuotta.

Kesällä vessaan tulivat ison käyttövesiputkiremontin yhteydessä uudet kromatut kupariputket. Näyttävät hienoilta, mutta nyt tuli asukkaille tiedote, jossa neuvottiin putkien jatkuvasta puhdistamisesta tietyillä aineilla, jotta kromipinnoite pysyy hyvänä. Katonrajaankin on jonkin jakkaran avulla kiivettävä putkia kiillottamaan.

Ei meidän isän tarvinnut 70 vuotta sitten kiillotella Ford Prefectin kromipuskureita. Nykyisin kaikki tuotteet ovat kuitenkin huonompia. Kromiputkia parempi olisi Stalan ruostumattomasta teräksestä tehty putki. Taloyhtiömme kellarikerroksessa on pesutupa, jossa on muuten hyvä pyykinpesukone, mutta se on aina rikki. Korjaajaa tarvitaan monta kertaa vuodessa. Sama juttu kuin loisteputkien kanssa, että edellinen pesukone toimi moitteitta jatkuvasti varmaankin 15-20 vuotta normaalien huoltotöiden turvin, mutta ilman päiviä kestäneitä remonttikatkoksia.

Thomas Pynchonin romaanissa Painovoiman sateenkaari (1973) kerrottiin ehkä ensimmäisen kerran julkisuuteen Phoebus-kartellista, jossa General Electric, Osram, Philips ja Tungsram olivat 1925 sopineet hehkulampuille maksimikäyttöiäksi tuhat tuntia. Kartelli lopetti toimintansa toisen maailmansodan alettua, mutta senkin jälkeen kartellin standardisoima tuhannen tunnin käyttöikä jäi voimaan. Ennen kartellisopimusta lamput olivat kestäneet jopa 2500 tuntia.

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla juttu tällaisista käyttötuotteiden tahallisista toiminta-ajan katkaisuista. Tunnen asian hyvin iPad-tietokoneen käyttäjänä. Apple on rajoittanut niiden täyden toimintaiän seitsemään vuoteen, minkä jälkeen laite ei enää esimerkiksi ota vastaan uusia sovelluksia ja vanhat lakkaavat toimimasta. Ensimmäisen iPadini kanssa tämä seitsemän vuotta toteutui jokseenkin tarkkaan, mutta toisen samanlaisen vehkeeni kanssa selvisin kahdeksan vuotta itse keksimieni vippaskonstien avulla. Nyt kolmannen ostaessani myyjäkin ihmetteli, että ai ihan kahdeksan vuotta.

Tähän asiakokonaisuuteen liittyy se, että laitteiden korjaamisesta on tehty kohtuuttoman kallista. Helsingin Sanomien jutussa alypuhelimiin laajasti perehtynyt professori Jukka Manner Aalto-yliopistosta kertoi, että hänen Samsung Galaxy S23 -puhelimensa ruudussa on säröjä, mutta lasin vaihtaminen maksaisi useita satoja euroja, ja sillä rahalla saisi jo useamman edullisen Android-puhelimen.

Pesukoneiden ja elektronisten laitteiden lisäksi muita esimerkkejä on vaikka millä mitalla. Tuotteet ovat huonompia, mutta kalliimpia.

Näin tämä tilanne on, että meitä kuluttajia ei suojella, mutta valmistajia ja myyjiä kyllä. Yksityinen ihminen joutuu raastupaan, jos käryää huijaamisesta, mutta yritykset elävät kuin pellossa ja voivat potkia meitä ojiin aivan mielensä mukaan. Tämä kuitenkin kuuluu vaaleissa äänestettyyn markkinatalousjärjestelmään.

kari.naskinen@gmail.com