Koskaan ei pidä erota edes väliaikaisesti

Kerran tuli baarissa kinaa, kun olisin vielä ottanut yhden, mutta Ulla halusi lähteä kotiin. Lähdettiin, mutta kiukuissani minä valitsin reitin korttelin toiselta puolelta kuin Ulla. Näin ei koskaan pitäisi tehdä. Rax Rinnekangas kertoo 480-sivuisessa esseeromaanissaan Leo Trotskin ajastin (Lurra, 2018), miksi ei:

Kirjan minäkertoja oli jättänyt kihlattunsa yöllä Lontoossa kadunkulmaan ja lähtenyt yhteiseen kotiin eri tietä. Oli tullut kinaa, kun mies oli sanonut morsmaikolleen, että jos he saisivat lapsen, ei lapsesta toivottavsti tulisi samanlaista punapäätä kuin oli hänen skottilainen äitinsä. Nainen tulistui ja lähti kotia kohti toista reittiä. Käveli jonkin rakennustyömaan kautta, putosi isoon kuoppaan ja kuoli.

Kertoja ei luultavasti ole oikea Rax Rinnekangas, sillä kirjassa hän ei käytä nykyisestä vaimostaankaan oikeaa nimeä ja muutenkin kirja on enemmän sepitettä kuin totta. Opettavainen tarina kuitenkin. Oltava aina yhdessä.

Juhannus on kriittistä aikaa molempiin suuntiin. Uusia suhteita syntyy ja vanhoja riidellään kännipäissään rikki.

Tilastokeskuksen tuoreen tiedon mukaan Suomessa solmittiin viime vuonna avioliittoja 22 296 ja eroja tuli 13 478. Kymmenessä vuodessa uusien liittojen määrä on pienentynyt melkein kolmanneksella, mutta erojen määrä on pysynyt ennallaan. Naimisiin menneiden naisten keski-ikä on kymmenessä vuodessa noussut 30,6:sta 32,6 vuoteen, miehillä 32,9:stä 34,7:ään (keskiarvoissa mukana muutkin kuin ensikertalaiset). Eronneiden keski-ikä on noussut naisilla 40,4:stä 41,1:een ja miehillä 42,7:stä 43,4:ään. Susipareista en vastaavia tilastotietoja löytänyt.

kari.naskinen@gmail.com

Yksilölajit eivät kiinnosta

Lahden Lyseon urheilulukioon valittiin syksyllä alkavalle lukuvuodelle 30 opiskelijaa. Heistä 22 harrastaa palloilulajeja ja 8 yksilölajeja. Tämä on varmaan aika hyvä kokonaiskuva nuorten urheiluharrastuksista nykyisin. Varsinkin yleisurheiluväki on huolissaan. Sen lajin kova puolustaja Arto Pasanen lähetti tilaston Lyseon valinnoista:

Jalkapallo 9
Jääkiekko 6
Koripallo 6
Yleisurheilu 4
Uinti 2
Hiihto 1
Motocross 1
Ringette 1
Mäkihyppy 0

Viime tiistaina kävin Orimattilassa kansainvälisissä yleisurheilukilpailuissa. Samasta asiasta ihmettelin. Missä urheilijat? Meni naurettavuuden puolelle: miesten 200 metrillä, naisten 100 metrin aidoissa ja naisten korkeushypyssä vain yksi kilpailija kussakin. Aitajuoksussa ei olisi ollut yhtään, mutta oli sentään Kanadasta Suomeen kilpailukiertueelle tullut Phylicia George, olympiakisojen kaksinkertainen finalisti.

Vanha sanonta: pitäis tehdä jotakin. Mutta minkäs teet, kun joukkuelajit ovat helpompia ja mukavampia, ja miljoonat pyörivät silmissä (Chelsea FC, NHL, NBA).

Tv-kanavatkin on pyhitetty ensisijaisesti jalkapallolle ja jääkiekolle. Tänään tulee yleiurheilun Ykkösliigan maidenvälisestä kilpailusta vain lyhyt jälkilähetys klo 22. Suomi on siellä kamppailemassa noususta Superliigaan, mutta Yleisradio keskittyy suorissa lähetyksissään Espanjan, Ranskan, Saksan, Sveitsin, Turkin, Unkarin ja Walesin jalkapallo-otteluihin.

kari.naskinen@gmail.com

Vain kävellessään ihminen on vapaa

Historioitsija Juha Siltala kirjoitti 15 vuotta sitten Työelämän huonontumisen lyhyen historian. Se käsitteli Suomea, jossa työelämä ei ole koskaan ollut niin huonossa jamassa kuin Amerikassa. Chloe Zhaon Oscar-voittajaelokuva Nomadland (2020) kertoo yhden puolen USA:n tilanteesta, jossa eläkkeelle jääneitä tai eläkeikää lähestyviä ihmisiä joutuu siirtymään lähes paimentolaiselämää muistuttaviin olosuhteisiin. Töitä ja koteja menee alta, kun työt loppuvat, eikä esimerkiksi 550 dollarin kuukausieläke paljon anna pelivaraa.

Nomadeilla tarkoitetaan vanhastaan ihmisiä, joilla ei ole vakinaista asuinpaikkaan, vaan he kulkevat laiduntavien eläinten mukana tai muuten vain liikkuvat paikasta toiseen. Elokuvassa kerrotaan tämän päivän nomadeista, jotka asuvat asuntovaunuissa tai niitäkin alkeellisemmissa olosuhteissa. Vaikka kysymyksessä on näytelmäelokuva, se on paljolti myös dokumenttielokuva, sillä kahden päähenkilön lisäksi mukana on lähinnä oikeita nykyajan nomadeja, jotka kertovat elämästään.

Päähenkilö on Fern (Frances McDormand), joka on tehnyt vanhasta Ford-pakettiautosta kotinsa sen jälkeen, kun hänen miehensä kuoli ja pienessä kotikaupungissa toiminut kipsitehdas 2011 lopetti toimintansa ja käytännössä koko kaupungin. US Gypsum Co. oli toiminut 88 vuotta ja Empiren kaupungissa Nevadassa oli ollut 750 asukasta. Tällä hetkellä asukkaita ei ole sataakaan. Myös Fern lähtee, ja elokuvan kuvauspaikkojen perusteella hän liikkuu nomadina Etelä-Dakotassa, Nebraskassa, Pohjois-Kaliforniassa ja Arizonassa. Pääsee pätkätöihin milloin mihinkin, siivoojaksi ravintolaan, koneenhoitajaksi sokerijuurikaspellolle, jonkinlaiseksi huoltohenkilöksi leirintäalueelle, kaksi kertaa Amazon-verkkokaupan valtavan isoon pakkaamoon jne.

Elokuva on kaikesta huono-osaisuuden kuuvaamisestaan huolimatta lämminhenkinen. Fern ja muut nomadit eivät ole katkeria, vaan tyytyvät osaansa ja katsovat tulevaisuuteen jopa toiveikkaasti. Onnellisuuskin heijastuu. Aina kun joku tutuksi tullut lähtee jatkamaan eteenpäin, toivotetaan hyvää matkaa ja sanotaan, että ”tavataan taas joskus tienpäällä”. Yhteiskunnallista kritiikkiä ei varsinaisesti Zhao toitota, vain yhdessä kohtauksessa Fern sanoo tapaamalleen pankkimiehelle, että miksi te annatte ihmisille lainarahaa ylikalliiden talojen ostamiseen, johon heillä todellisuudessa ei ole varaa.

Amazon on maailman neljänneksi suurin yhtiö, jonka perustaja Jeff Bezos on 140 miljardin omaisuudellaan maailman rikkain ihminen. Amazon on kaltaistensa suuryritysten tavoin esimerkiksi Luxemburgin kautta veronkiertoa harjoittava roistofirma, joka kohtelee työntekijöitä kuin rukkasia. Juuri tänä keväänä tuli julkisuuteen Amazonin varastotyöntekijöiden voimakkaat protestoinnit Bessemerin kaupungissa Alabamassa, kun heidän pyrkimyksensä ammattiosaston perustamiseksi kohtasi vastarintaa. Amazonin duunareiden työtahti on pakotettu niin kovaksi, että vessataukojakaan ei pysty pitämään. On kustava pulloon. Elokuvassa tätä puolta ei kuitenkaan tuoda mitenkään esille.

Elokuva perustuu Jessica Bruderin samannimiseen kirjaan (2017). En ole sitä lukenut, mutta lehtitietojen mukaan Bruder kertoo perusteellisesti tästä Amazonin pimeästä puolesta. Elokuvassa sen sijaan Fernillä näyttää menevän Amazonilla ihan siedettävästi. Tuskin Amazon olisi muuten sallinutkaan kuvaamista tiloissaan. Tämä kieltämättä kummeksuttaa elokuvassa.

Näiden modernien paimentolaisten kuvaaminen noudattaa samaa pehmeää linjaa. Ongelmia ei ole. Kukaan ei ryyppää, ei ole tappeluita eikä muitakaan ristiriitoja. Ainoa kymmenen sekuntia kestävä epämiellyttävä kohtaus on, kun poliisi tai joku tulee sanomaan Fernille, että tässä paikassa ei saa autoa pitää.

Ohjaaja Chloe Zhao itsekin on tutustunut matkailuautoelämään. Hän ainakin oli rakentamassa omasta pakettiautostaan tilapäistä majoituspaikkaa, koska oli kahta ensimmäistä elokuvaansa tehdessään joutunut nukkumaan usein Subarussaan. Chloe Zhao syntyi Pekingissä 1982, on kiinalaiselta nimeltään Zhao Ting.

Mielenkiintoinen elementti elokuvassa on italialaisen Ludovico Einaudin musiikki. Ei se minulle mitään jälkeä jättänyt, mutta se perustuu Einaudin sävellykseen Seven Days Walking. Einaud oli perustanut sävellyksensä seitsemän päivän kävelyretkiinsä Italian Alpeilla 2018. Näillä kävelyillään hän sanoo avanneensa itsensä erilaisille tunteille ja ärsykkeille, joita hän koki muuttuvassa valossa, lämpötilassa ja muissa sääolosuhteissa. Tästä pasahti mieleen nykysäveltäjä Osmo Tapio Räihälä, jonka kirjasta otin otsikon tähän juttuuni: ”Vain kävellessään ihminen on vapaa. Luovaan toimintaan kävelemisellä on valtava vaikutus. Kun alan suunnitella uutta sävellystä, lähden kävelemään” (Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, Atena 2021). Ensi syyskuussa Einaudi konsertoi pianistina Finlandia-talossa, jossa ohjelmassa on Seven Days Walking.

Fern ei kävele, vaan ajaa autollaan. Hän löytää uuden elämän. Porvarillista elämää kivassa omakotitalossa asuvan siskon perhe ehdottaa Fernille asumista heidän luonaan, mutta Fern ei toista kertaa lähde siihen. Fern on valinnut vapauden. Siskolta hän sentään ottaa rahaa lainaksi, jotta saa haettua autonsa korjaamolta, jossa sen moottori on pantu kuntoon 2300 dollarilla, ja lupaa maksaa takaisin. Varmasti joskus maksaakin.

Hieno, tasapainoinen elokuva, mutta yllätys silti viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Oscarien ja Golden Globe -palkintojenjaossa sekä Venetsian filmijuhlilla. Sen sijaan Frances McDormand ansaitsi Oscarinsa parhaasta naispääosasta.

kari.naskinen@gmail.com

Digipalvelut eivät toimi, eivätkä aina muutkaan

Ajokortin uusimista varten on käytävä lääkärintarkastuksessa. Jos haluaa hoitaa asian sujuvasti, voi lääkärissäkäynnin jälkeen toimia Traficomin kanssa netissä ja sillä selvä. Eipä vain kunnolla onnistunut, kun meidän Ulla kävi lääkärintarkastuksessa Lahden entisessä kaupunginsairaalassa, jossa on nykyisin Harjun Terveys Oy:n terveyskeskus. On jo mennyt yli viikko, mutta edelleenkään ajokortin uusimisoperaatio ei Traficomin sivuilla onnistu. Ulla soitti terveyskeskukseen, josta selitettiin, että he eivät pysty tällaiseen digitaaliseen toimintaan Traficomin kanssa.

Traficom on valtion liikenne- ja viestintävirasto, jonka ohje ajokortinuusijalle sähköisestä palvelusta on: ”Palvelun käyttö on mahdollista, jos lääkäri on tallentanut ajoterveystietosi Potilastiedon arkistoon.” Tätä ei pysty Harjun Terveys tekemään, vaan sieltä oli kuulemma Ullan lääkärinlausunto lähetetty kirjeitse Traficomille. Saa nähdä, milloin on perillä ja milloin Ulla saa ajo-oikeuden, sillä vanha ajokortti ei enää kelpaa.

Harjun Terveys on Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän perustama yhtiö, jonka osakkaaksi otettiin kilpailutuksen perusteella 51 prosentin omistusosuudella Mehiläinen Oy. Kilpailutuksessa painoi nimenomaan se, että Mehiläisellä on kehittyneimmät digitaaliset toimintamallit.

Myös pankit toimivat nykyisin pääasiassa vain digitaalisesti. Tavallisempi asioiminen on vaikeampaa. Facebookista luin yhden kaverini pienen tarinan: Nainen oli löytänyt Nordean pankkikortin. Meni Nordean konttoriin palauttamaan sitä. Yleensä siellä maksetaan löytäjän tilille 10 euroa. Hienoa, että rehellisyydestä palkitaan. Ovella oli vartija. Pankissa ei ainuttakaan asiakasta. Vartija soitti "jonnekin". Tuli mies ja sanoi, että olisi pitänyt "varata aika", että olisi saanut palkkion. Suostuivat kuitenkin ottamaan kortin sinne. Palkkiota ei saanut.

Jäykkäähän tämä on pankkien kanssa. Minä kävelin osuuspankin konttoriin ja kysyin, mistä täältä saan matkavakuutksen. Ei mistään, koska en ollut varannut aikaa. Kävelin 200 metriä samaa katua ja kävin hankkimassa matkavakuutuksen Fenniasta.

Pari viikkoa sitten Päijät-Hämeen osuuspankki ilmoitti, että se sulkee konttorinsa Hollolassa ja Nastolassa. Neuvottiin asioimaan osuuspankin konttorissa Lahdessa, mutta samalla kerrottiin, että palveluaikoja supistetaan, ilman ajanvarausta pääsee sisälle vain aamupäivällä. Tämä on sitä samaa ”kehitystä”, mikä toteutuu erilaisissa yritys- ja kuntaliitoksissa. Ensin haalitaan kaikki pienemmät isomman haltuun ja muutaman vuoden kuluttua aletaan lopetella syrjäisempiä konttoreita, kouluja ym.

Yritin tehdä pitopalveluostoksen vanhassa linja-autoasemassa toimivasta ravintolasta. Tilasin lämpimät ruuat juhlatilaisuuteen ja kolmen päivän kuluttua menin noutamaan tilaustani sovittuna aikana, mutta ravintolassa kukaan ei tiennyt siitä mitään. Ei ollut auttanut edes digitaalinen toiminta eli kaksi sähköpostivarmistusta. Vieraat tulivat, tilaisuus alkoi, mutta juhlapäivällistä ei ollut. Onneksi tilaisuutemme alkoi jo iltapäivällä, joten lähdimme ravintolaan, mutta emme linja-autoasemalle.

kari.naskinen@gmail.com

Tammisalo 80 %, Paloheinä 78 %, Jakomäki 40 %, Liipola 39 %

Saksalaisessa Tageszeitung-lehdessä todettiin äskettäisten Sachsen-Anhaltin osavaltiovaalien jälkeen, että vaalitulos heijasteli sosiaalidemokraattien ja yleensäkin vasemmistopuolueiden alamäkeä. Ne ovat vain varjoja entisestään. Huonompaan suuntaan ne menevät meilläkin. Näiden entiset peruskannattajat eivät enää usko niiden vaikutusmahdollisuuksiin eikä -haluun.

Ennätysmäisen alhainen äänestysaktiivisuus kertoo tästä. Surkeimmat äänestysprosentit olivat taas niillä alueilla, joissa eniten asuu pienituloisia ja huono-osaisia. Helsingin Jakomäessä kävi äänestämässä vain 40 % ja Lahden Liipolassa 39 %. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä uskonpuutteesta ja turhautumisesta, vaan älyllisestä laiskuudesta.

Hyvätuloisten alueiden asukkaat sen sijaan tietävät, että vain äänestämällä voi vaikuttaa. Niinpä Helsingissä heidän aktiivisuutensa näkyi esimerkiksi Tammisalossa 80 %, Paloheinässä 78 % ja Pakilassa 77 %. Myös omassa kotikaupungissani Lahdessa hyvinvoiva väestö oli eturivissä: Karisto 64 %, Jalkaranta 63 %.

Vaikka Perussuomalaiset ei yltänyt galluppien antamien prosenttilukujen tasolle, on oikeistopopulistinen liike Suomessakin pelottavan kovassa nousussa. Ennustettavissa on, että se saa paremman kannatuksen seuraavissa eduskuntavaaleissa, joissa se voi jälleen ottaa esille puolueen johtavan ajatuksen, rasistisen maahanmuuttopolitiikkansa.

Sachsen-Anhaltin vaalien jälkeen analyysi oli sellainen, että vähän ansaitsevien äänistä 38 % meni äärioikeistolaiselle AfD:lle (Vaihtoehto Saksalle). Yksi selitys tälle on, että saksalaisista vain 9 % yhdistää SPD:n sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Viisi vuotta sitten tämä luku oli 17 %.

Jotenkin tämänkaltainen on tilanne ilmeisesti Suomessakin. Ennen vasemmistoa äänestäneet ajattelevat, että heidän sosiaalinen asemansa kohenee, jos rajat pannaan kiinni. Myös keskiluokkaa on kääntynyt runsaasti persujen kannattajiksi jostain käsittämättömästä syystä. Pelkäävätkö hekin maahanmuuttajia, vaikka Suomen talouselämä ei pitemmän päälle pärjää ilman heidän työ- ja ostovoimaansa?

Saksalainen politiikantutkija Walter Baier on kirjoittanut, että Eurooppa on nyt sellaisen muutosprosessin vallassa, josta muistikuvat vievät 1930-luvun alun Saksaan.

kari.naskinen@gmail.com

Ekku Nieminen: Ei Liisua

Lahden sosiaalidemokraattien kaupunginvaltuutetuksi edelleen valittu Erkki Nieminen (85) sai 503 ääntä. Neljä vuotta sitten hänen äänimääränsä oli 231 ja sillä hän meni viimeisenä läpi SDP:n listalta. Nieminen on hyvä esimerkki siitä, että Facebookissa tai muissa sosiaalisen median touhupiireissä ei tarvitse olla mukana, kun vaalikampanja on hyvä ja keskittyy joihinkin tärkeisiin paikallisiin asioihin.

Näin Ekku Niemiseltä 3-4 pientä lehtimainosta, joissa kaikissa oli ytimekkäästi: ”Ei Liisua.” Liisu on lyhenne kaupungin keskustan uudesta liikennesuunnitelmasta, joka on herättänyt laajasti vastustusta lahtelaisten keskuudessa. Tämä riitti. Oli todiste siitä, että kunnallisvaaleissa tärkeimpiä ovat oman kunnan asiat, joiden suhteen ehdokkaiden pitää olla hyvin perillä ja haisteltava sitä, mitkä asiat ovat kuntalaisten mielissä.

Nieminen ei hyväksy varsinkaan Vesijärvenkadun autoliikenteen ahtamista vain kahdelle kaistalle. Vesijärvenkatu on komea katu, eikä moni ymmärrä, että se pitäisi tuhota samalla tavalla kuin Aleksanterikatu. Nieminen on automies, mutta ei mikään vanhanaikainen jääräpää, vaan ajaa nykyisin hybridi-Mersulla. Eikä tämä Liisu ollut sentään ainoa asia hänen vaalikampanjassaan. Yllätysison äänimäärän saanut Nieminen puhui myös ikäihmisten aseman parantamisesta. Varsinkin nyt korona-aikana hän on kokenut, että seniorikansalaisiin on lyöty entistä selvemmin alemman kastin leima.

Nieminen itse on erinomainen esimerkki siitä, miten vanhemmitenkin saa aikaan vaikka mitä. Hän väitteli kasvatustieteiden tohtoriksi 78-vuotiaana aiheenaan AA-toiminnan synty Lahdessa: ”Henki vastaan alkoholi.”

Nieminen oli eilen demarien vaalivalvojaisissa Hennalassa. Paikka oli tavallaan todiste kansalais/vapaussodan lopullisesta päättymisestä, sillä kun SDP:llä ei enää ole omaa työväentaloa Lahdessa, järjestettiin vaalivalvojaiset valkoisen armeijan sotilaskodissa.

Saa nähdä, millainen on henki Lahden kunnallispolitiikassa seuraavien neljän vuoden aikana. Jos vanhan aseveliakselin SDP ja Kokoomus pystyisivät lähentymään kunnolla toisiaan, ne voisivat takavuosien malliin hoitaa yhdessä asioita johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti, koska niillä on 59 valtuustopaikasta 29. Alkupalaverin voisi pitää sotilaskodissa, ja kun kimppaan ottaisi lisäksi kepun, kristilliset tai Vasemmistoliiton, syntyisi enemmistö.

kari.naskinen@gmail.com

Etelä-Suomen Jalkapallo- ja jääkiekkosanomat

Lahdessa ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomat on Keskisuomalainen-konsernin virallinen urheilulehti. Se ainoa päivittäin ilmestyvä sanomalehti, jonka pääkirjoitussivun keskeinen aihe on urheilu. Tosin kirjoitusten lajivalikoima on suppea, koska se noudattaa pääosin päätoimittaja Markus Pirttijoen tärkeintä penkkiurheilulajia jääkiekkoa ja pääkirjoitustoimittaja Jukka Airon jalkapalloa. Kulunut kevät ja alkukesä ovat taas olleet esimerkkeinä hyvin troimivasta järjestelmästä:

Huhtikuussa kaksi Esalainen-palstan kirjoitusta Pelicansin pudotuspeleistä.
Huhtikuun lopulla pohdittiin urheilukeskuksen tilannetta (Esalainen).
Toukokuussa oli huolenaiheena koronarajoitukset urheilukatsomoissa (Esalainen).
8.6. jääkiekon MM-kisat (pääkirjoitus).
8.6. jalkapallon EM-kisat (Esalainen).
9.6. jääkiekon MM-kisat (Esalainen).
11.6. jalkapallon MM-kisat (pääkirjoitus).
12.6. Paavo Arhinmäen jalkapallokirja (Esalainen).

Välipäivinä, kun jalkapallo tai jääkiekko ei ole esille, toimittajat kertovat suuria elämänkokemuksiaan parvekekukkien istuttamisesta, kutomisharrastuksestaan, lastensa koulunkynnistä jne. Varsinainen ruuhka tulee syksyllä, kun jokainen toimittaja kertoo perheensä tekemisistä kesälomalla. Sitä ennen ovat sisällöntuotannossa ohjelmassa vielä Tokion olympiakisat.

Muistan hyvin sen ajan, jolloin olin ESS:n pääkirjoitusryhmässä. Kerran Salpausselän kisaviikolla yritin erehdyksessä tehdä Esalaisen juttuni kisojen taloudellisesta ja imagovaikutuksesta Lahdelle. Vein A-neloseni päätoimittaja Eeva Rissasen pöydälle, varttitunnin kuluttua päätoimittaja tuli huoneeseeni ja sanoi, että urheilujutut kuuluvat urheilusivulle, vie tämä Häkkisen Patelle.

Vuosi sitten lopetin lehden tilaamisen sen sisällön huonontumisen takia, ja yhtenä keskeisenä syynä oli nimenomaan urheilujuttujen änkeäminen pääkirjoitussivulle. Edelleen lehteä kuitenkin silloin tällöin selailen ja huonontuminen kyllä näkyy ja tuntuu. Syy on tietenkin talous. Paperilehden levikki on pudonnut 70 000:sta 30 000:een, ja ellei Keskisuomalainen olisi Etelä-Suomen Sanomia ostanut, olisi ESS nyt kuolemankielissä. Eli kiitos Keski-Suomen maajusseille, että Lahdessa yhä kuitenkin jonkinlainen sanomalehti ilmestyy.

Yleisin lehteä koskeva arvostelu on, että siitä on paikallinen aineisto vähentynyt. Näinhän asia kun, kun Keskisuomalaisen eri puolilla maata ilmestyvissä lehdissä kierrätetään samoja juttuja. Sitten syntyy pöllöjä tilanteita, kun käsitellään valtakunnallisia asioita ja satunnaisia kommentteja asiaan liittyen kysytään milloin kuopiolaisilta, milloin kouvolalaisilta ja joskus sattumalta tietysti lahtelaisiltakin.

Keskisuomalainen omistaa myös Uuden Lahden. Se on edelleen erinomainen lehti omalla sektorillaan. Sen sisältöä eivät sanele päätoimittaja Tommi Bergin harrastukset. Huono ratkaisu vain oli siirtää lehden toimitus Sikosuolle ESS:n toimitaloon. Kyllä kaupunkilehden pitäisi olla helposti tavoitettavissa varsinaisessa kaupungissa korkeintaan 500 metrin säteellä Sokoksen kulmalta.

kari.naskinen@gmail.com