Kun ei tiedä, mitä sivistys tarkoittaa, se pelottaa

 

”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi taas elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.” (Jean-Paul Sartre 1947)

Tätä muutosta tapahtuu parhaillaan. Kaupallinen, viihteellinen massakulttuuri vyöryy koko ajan yli taiteiden ja koko hengenviljelyn. Sivistystä suorastaan pelätään, kuten yksinkertaisemmat ihmiset usein kaikkea vierasta. Taidetta, tiedettä, ajattelua ja sivistystä kyseenalaistetaan, kuten Suomessa tekee esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra, jonka mielestä kulttuuri ja humanismi ovat vain ylimääräistä luksusta varakkaille.

Kun Kaija Saariahon ooppera Innocence esitettiin keväällä New Yorkin Metropolitanissa, sanoi oopperatalon pääjohtaja Peter Gelb, että ihmiset eivät enää tiedä, mitä sivistys tarkoittaa. Hän muistutti, että antiikin Kreikasta lähtien taide oli oleellinen osa koulutusta ja koko yhteiskuntaa, mutta koska ei ole enää, on Metropolitan-oopperakin joutunut suuriin talousvaikeuksiin. Lipputulot ovat vähentyneet.

Hollywoodin filmitähtien nykyiseen kärkikaartiin kuuluva Timothée Chalamat ilmoitti tietonaan, että ooppera tai baletti eivät kiinnosta enää ketään. Tarkoituksena oli tietenkin kasvattaa lipunmyyntiä elokuviin, mutta onhan tässä prosentti totuuttakin. Uusiseelantilainen tutkija James R. Flynn on nimittäin havainnut testien tutkimustuloksista, että länsimaissa on älykkyysosamäärä pudonnut viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana kuudella pisteellä.

Suomessa perusjunttien puolueen edustajat pyrkivät tämän kehityksen kiihdyttämiseen. Entinen historioitsija, puolueen nykyinen varapuheenjohtaja Teemu Keskisarja haluaisi, että Yleisradion ohjelmia korvattaisiin somesta saatavilla tuotannoilla. Viime vuonna Perusjunttien, Kokoomuksen ja kristillisten nuorisojärjestöt luovuttivat eduskunnalle 50 000 allekirjoitusta sisältäneen adressin, jossa vaadittiin Ylen rahoituksen leikkaamista rajusti lisää. Perusjunttien euroedustaja Sebastian Tynkkynen on koko Ylen lakkauttamisen kannalla.

Perusideana on, että vain kaikkein yksinkertaisin ja helpoin massakulttturi hyväksyttäisiin. Tangomarkkinat kyllä, Radion sinfoniaorkesteri ei. Kaikenlainen intellektuaalisuuteen ja esteettisyyteen viittaava pois – käsittämättömiä sanojakin. Taiteilija-apurahatkin pois, koska helpon massaviihteen tekijät pärjäävät ilmankin. Eikä ihme, että kerran tänä vuonna oli iltauutisissa juttu jostakin pääkaupunkiseudulla toimivasta kierrätyskeskuksesta, jonne vilkkaana kulttuurinhävityspäivinä tuli yhdeksän kuormalavaa ongelmajätekirjoja. Eihän kirjoja enää tarvita, koska kaiken tiedon saa sujuvammin somesta.

Ääritaantumuksellisten puolue on nyt kymmenen vuotta tolkuttanut, että somessa kerrotaan asiat oikeammin ja puolueettomammin kuin Ylessä, niin johan on ihme, jos ei 15 prosenttia kansasta olisi jo samaa mieltä. Kun sama puolue käytännössä myös johtaa maan hallitusta, niin tulostakin syntyy: tukea saksitaan pois tai lopetetaan kokonaan sivistykseltä, taiteelta, tieteeltä ja tiedotukselta.

Natsismia tutkinut kielitieteilijä Viktor Klemperer kirjoitti heti sodan jälkeen natsien massoja manipuloivasta retoriikasta. Siinä rajoitettiin kielellistä ilmaisua ja toistettiin sellaisia ilmaisuja, jotka veivät natsien ajattelua eteenpäin. Metodi oli kuin mielten myrkyttämistä. Toistoa toiston perään ja välillä roviolle kirjoja, joissa olisi ollut vastamyrkkyä.

Kirjallisuustieteen dosentti Teemu Ikonen kirjoittaa tästä myrkytysmenetelmästä, että myrkky niellään huomaamatta, eikä sillä näytä olevan vaikutusta, mutta lopulta myrkky alkaa vaikuttaa. Jos joku korvaa sanan sankarillinen tai hyveellinen sanalla fanaattinen tarpeeksi pitkään, alkaa myrkytetty uskoa, että fanaatikko on hyveellinen sankari ja että kukaan ei voi olla sankari ilman fanaattisuutta (Kirjallisuuden aika, Teos 2020). Näin Hitleristäkin tuli supersankari. Nyt Trumpista.

Myrkyttäminen on vaikuttanut silläkin tavalla, että jakoa ”korkean” ja ”matalan” taiteen välillä on hämärretty. Populaarikulttuuristakin on tehty hovikelpoista, ja se on syrjäyttänyt korkeakulttuuria taidekeskustelussa ja lehtien palstoilla. Tässä toimii esinäyttäjänä Helsingin Sanomat, jonka kulttuurisivuilla monet kevyen musiikin säveltäjät ja esittäjät nostetaan toistuvasti taidemusiikin säveltäjien rinnalle tai ylikin. Jatta ja Jetta ovat huipputekijöitä siinä missä Camilla Nylund ja Kalevi Ahokin.

kari.naskinen@gmail.com