Suomalaisen sotilaan on oltava velikulta, ei hullu

Satiirisessa sotaromaanissa Me sotasankarit (1961) amerikkalainen kirjailija Joseph Heller pohtii, onko sodassa mahdollista ilmoittaa tulleensa hulluksi. Heller esittelee tilanteen, jossa B-25-pommikonetta ajava lentokapteeni John Yossarion toteaa olevansa hullu ja pyytää vapautusta sotatehtävistä; näin sotilas kuitenkin osoittaa järkevyytensä, sillä ainoa järkevä sodanaikainen teko on pyrkiä pois, koska sota itsessään on niin hullua.

Armeijan logiikka on kuitenkin selvä: jos ihminen väittää olevansa hullu, se tarkoittaa, että hän on terve, koska vain terve voi väittää itseään hulluksi. Niin Yossarion joutuu jatkamaan pommituksiaan.

Suomessa lähestytään nyt ajankohtaa, jolloin talvisodan syttymisestä tulee kuluneeksi 80 vuotta. Tiedossa on runsaasti hehkutusta talvisodan hengestä, suomalaisesta sisusta, hienosta ”torjuntavoitosta” ym. Filosofisessa aikakauslehdessä Niin & näin 2/2019 on teemana sota, joka edelleen on hyvin keskeinen osa suomalaista historiakulttuuria.

Lehden yhdessä kirjoituksessa Jarkko Halkonen asettaa kysymyksen, hukkuuko yksilön kokemus sodasta kansallisen tarinan puristuksessa. Halkonen kirjoittaa, että talvi- ja jatkosotia lähestytään yleensä vain valtion näkökulmasta, jolloin hulluksi tulevia miehiä tai yksilöitä muutenkaan ei juurikaan noteerata. Pääasioina ovat: Suomi joutui sotaan, Suomi kävi kovia puolustustaisteluja, Syväri saavutettiin joulukuussa 1941 jne.

Historianopettajana toimiva Halkonen on käynyt läpi lukion opetussuunnitelmaan kuuluvan itsenäisen Suomen historian kurssin, jonka sisältötavoitteet painottavat valtiotason poliittista ja taloudellista historiaa. Sisältöjen otsikot puhuvat vain Suomesta, eivät suomalaisista sotilaista.

Uuttakin sotahistorian tutkimusta on julkaistu, mutta ne eivät selvästikään saa pysyvää sijaa. Tällaisia kirjoja ovat mm. Sari Näreen ja Jenni Kirveen Ruma sota (WSOY, 2008) sekä Ville Kivimäen Finlandia-palkittu Murtuneet mielet (WSOY, 2013). Molemmissa näissä on keskitytty taisteluiden, joukkojen liikkeiden tai strategioiden sijaan siellä sodassa olleiden ihmisten selviytymisiin ja tragedioihin. Kivimäki perkasi sodan mielenterveydellisiä vaikutuksia ja niiden hoitoa sekä sodan aikana että sen jälkeen. Esille tuli erilaisten psyykkisten vammojen yleisyys.

ELLUN KANAT

Suurin osa nykysuomalaisista saa kuvan Suomen osallistumisesta toiseen maailmansotaan Tuntematon sotilas elokuvista. Varsinkin ensimmäinen, Edvin Laineen ohjaama elokuva on kuin kiveen hakattu tarina, jonka omaksumista helpottaa elokuvan sisältämä huumori. Rauni Mollbergin versio ei saanut suuren yleisön suosiota, koska siitä puuttui suureksi osaksi tämä huumoriosa, ja kaiken lisäksi se menetti maineensa viimeistään siinä vaiheessa, kun lehtijutuissa elokuvaa alettiin nimittää pasifistiseksi.

Aku Louhimiehen Tuntematon on erinomainen tulkinta Väinö Linnan romaanista, mutta siinäkin suomalainen sotilas on heikoimmillaankin vahva, eikä pyydä vapautusta Hellerin murtuneen sotilaan tavoin. Kuvaavaa esimerkiksi on, että hallitsemattomasti pelkäävän sotamies Riitaojan hahmoa on muutettu kirjaan nähden siten, että pakokauhun sijaan hän juuri ennen kuolemaansa saa pelkonsa voitetuksi ja pyrkii pelastamaan haavoittuneen alikersantti Lehdon.

Jarkko Halkonen ottaa Louhimiehen elokuvasta esille myös sotamies Rahikaisen: ”Jo edellisissä elokuvissa arveluttavia tekoja tehneestä mutta kuitenkin päällimmäisenä sympaattisesta Rahikaisesta on tehty epäilyttävämpi, jopa sosiopaattinen hahmo. Voisi siis ajatella, että monet Suomen sotiin liittyvät tabut ovat murtuneet, kunhan vain ulkoistamme myyttejä rikkovan toiminnan epänormaaleille tai poikkeaville.”

Yksi hulluuden ulkoistaminen toteutuu sotamies Honkajoessa. Hän on kuitenkin syntymähulluna epänormaali, joten armeija saa puhtaat paperit.

Riitaoja sen sijaan ei ole hullu, mutta pelkää kuin hullu. Riitaoja kuuluisi psyykkisesti häiriintyneiden sotilaiden tarkkailuyksikköön Hennalaan, josta hänet vapautettaisiin B-mieheksi ja ainakin pois varsinaisista taistelutehtävistä. Riitaoja kuolee vihollisen luoteihin heti Lehdon itsemurhan jälkeen.

Kivimäki kuitenkin kirjoittaa, että tuon ajan sotilaspsykiatrit olivat saaneet oppinsa pääosin Hitlerin Saksasta, jossa ei juurikaan tunnettu psyykkisesti oireilevia sotilaita, vaan heitä pidettiin sotilaskarkureina ja teloitettiin.

Tätä oli Suomessakin, kuten Halkonen kirjoittaa. Väinö Linnan romaani toi jo 1950-luvulla julki sodanaikaiseen moraaliin liittyneitä arveluttavia piirteitä sekä pelon, sotilaiden kieltäytymisen komentajien tottelemisesta ja tästä saadut kuolemantuomiot. Tästä huolimatta sotilaat ovat jääneet lähinnä elämään mielikuvana ”ne velikullat”, jotka hoitavat kyllä asialliset hommat, vaikka muuten ovatkin kuin ”Ellun kanat”.

Honkanen tunnistaa ne haasteet, joita tällaisiin myytteihin liittyy. Kun ihmiset odottavat kokevansa yhteenkuuluvuutta menneisyyden kertomusten äärellä, on houkuttelevaa nojata vetoavaan ja tunteita herättävään selviytymistarinaan.

”Vasta Kivimäen palkittu teos näytti todella tuovan laajempaan julkisuuteen myös sellaisia sotilaiden kohtaloita, jotka eivät osu osaksi perinteisiä yhtenäisyyden ja selviytymisen myyttejä. Jos uusi sotahistoria nähdään julkisessa keskustelussa kansallisen itseymmärryksen kannalta tärkeäksi, olisi se tuotava luokkahuoneisiin. Ongelma on, että sen esille nostamat ihmiskohtalot vaikuttavat monessa mielessä vastakkaisilta perinteisen sotahistorian kuvalle: Suomi selvisi, mutta tykistökeskityksissä traumatisoitunut nuori ei.”

Ruma sota -kirjasta minulle on jäänyt mieleen varsinkin se, että monet joutuivat pelkojensa kanssa ja hulluutensa torjumiseksi käyttämään viinaa ja huumeita. Niitä sai, koska Suomen herrat tiesivät, että niitä tarvitaan. Parasta oli Panzerschokolade eli Pervitiini, kemialliselta nimeltään metamfetamiini, jota saatiin aseveljeltä Saksalta. Se oli rajumpaa kuin ”tavallinen” amfetamiini, joka sekin on laiton aine näin rauhan oloissa.

Honkajoen tavoin syntymähullu oli Lauri Törni, joka ilmeisesti oli 24 tuntia vuorokaudessa viinan ja metamfetamiinin vaikutuksessa. Törni oli mukana talvisodassa, siirtyi sitten natsi-Saksan SS-armeijaan ja taisteli Lapin sodassa suomalaisia vastaan ja sai maanpetostuomion. Lopulta hän lähti ammattitappajaksi Vietnamin sotaan.

Juuri tällä hetkellä suomalaiset veteraanimilitaristijärjestöt juhlivat Törniä, koska hänen syntymästään tuli toukokuussa kuluneeksi sata vuotta. RUK:n tiloissa Haminassa on avoinna näyttelykin.

kari.naskinen@gmail.com

Kohti liittovaltiota

EU-komission uudeksi puheenjohtajaksi valitaan Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyen. Koska tähän on päädytty, on hänen johtamisominaisuuksillaan ja näkemyksillään laajaa hyväksyntää. Tuoreissa lehtijutuissa ei ole kuitenkaan ollut esillä esimerkiksi se, että Euroopan uuden johtajan mielestä EU olisi muodostettava liittovaltioksi.

”My goal is to created the United States of Europe modelled after federal states like the U.S. and Germany”, on Ursula von der Leyen sanonut, siis: ”Tavoitteeni on luoda Euroopan Yhdysvallat mallinnettuna sellaisista liittovaltioista kuten Yhdysvalloista ja Saksasta.” Eli hyvästi vielä jonkin verran itsenäiset kansallisvaltiot.

Eurooppa muodostui sata vuotta sitten nationalismin hengessä. Kansallisuusaatteesta tuli niin voimakas, että sitä saattoi verrata lähes uskontoon. Ei riittänyt, että kristittyjen paikka oli yleisesti kristikunnassa, vaan saksalaisten paikka oli Saksassa, ranskalaisten Ranskassa ja suomalaisten Suomessa. Liput vielä liehumaan ja kansallishymnit soimaan.

Sitten nationalismi sai huonoa mainosta, kun Hitlerin natsionalismi kopioi tehokkaan massatuotannon myös massateurastukseksi.

Toisenlainen vaihe oli vallankumouksellisuus. Sitä yritettiin toteuttaa siellä sun täällä, mutta onnistuttiin vain Venäjällä. Nationalistit vihasivat kommunismia, kuten australialainen historioitsija John Hirst toteaa kirjassaan Euroopan lyhin historia (S&S, 2017): ”Vihasivat siksi, että kommunistien mukaan työläisten ei pitänyt taistella kotimaansa puolesta, vaan kommunistien näkökannan mukaan kaikkien maiden työläisten oli puhallettava yhteen hiileen ja taisteltava vain omistajia ja niitä suojelevia hallituksia vastaan.”

Toisen maailmansodan seurauksena kommunistinen aate vietiin väkipakolla niihin Euroopan maihin, jotka jäivät punaisen rautaesiripun itäpuolelle. Eikä ole yllättävää, että nyt juuri nämä maat ovat Neuvostoliiton määräysvallasta vapauduttuaan kaikkein nationalistisimpia.

Nämä entisen ”itäblokin” maat eivät saa omia ihmisiään EU:n tärkeimmille paikoille, eivätkä ne ole unionissa samanlaisia mallioppilaita kuin vaikkapa Suomi. Jos EU:ta nyt tosissaan aletaan vängätä liittovaltioksi, on mahdollista, että Britannia saa tulevaisuudessa uusia seuralaisia.

CDU:n Ursula-rouva on joka tapauksessa paras mestari viemään meitä kohti liittovaltiota. Onhan Saksalla nimenomaan hyvää kokemusta tällaisesta yhdentymistouhusta. Sotien jälkeen CDU:n Konrad Adenauer oli tässä aktiivinen ja sai kumppanikseen Ranskan, vaikka sillä olikin erittäin huonot lähimuistot saksalaisista. EEC:nkin perustivat 1957 Länsi-Saksa, Ranska, Italia ja Benelux-maat – siis Britannia ei ollut heti mukana.

Juuri nyt yhteishenki ei kuitenkaan ole korkealla. Strasbourgissa oli alkuviikosta erilaisia mielenosoittajia sekä ulkona että sisällä. Salissa ainakin brittiläiset brexit-kannattajat sekä Perussuomalaisten Laura Huhtasaari ja Teuvo Hakkarainen käänsivät selkänsä, kun pantiin soimaan EU:n tunnushymni, Beethovenin Oodi ilolle. ”Meillä on oma kansallislaulu”, sanoi Hakkarainen.

Vanhanaikainen kansallismielisyys ei kuitenkaan istu Strasbourgiin eikä Brysseliin. Komission nykyinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on sanonut nationalisteja tyhmiksi, omiin maihinsa rakastuneiksi.

Niin eripuraista sakki silti on, että EU:n perustuslakiakaan ei vielä ole saatu läpi. Henki rakoilee. Perustuslaki on kyllä tekstinä jo olemassa, mutta läheskään kaikissa jäsenmaissa sitä ei ole hyväksytty. Nationalismi-sanaa tekstissä ei tietenkään ole, eikä ole kristinuskoakaan, joka on korvattu ”Euroopan uskonnollisella perinteellä”.

kari.naskinen@gmail.com

Joutaako geopolitiikan jo unohtaa?

Uutiset kertoivat eilen, että Kiinassa ovat rajavartijat asentaneet vakoiluohjelmia Xinjiangin uiguurialueella vierailevien ihmisten kännyköihin. Tämä on sitä kybervaikuttamista, josta nykyisin paljon puhutaan. Kyber-sanalla tarkoitetaan kaikenlaista tietoverkkoihin ja -koneisiin vaikuttamista. Sanan alkuperänä on muinaiskreikan sana kybernetes, joka tarkoittaa ruorimiestä, ja ruorimieshän ohjaa ja hallitsee alusta. Nyt näistä digitaalisista ruorimiehistä on tullut jo uhka. Kyber- ja hybridiuhat kuuluvat maailmanpolitiikan arkisanastoon.

Kun ennen puhuttiin sotaan ja rauhaan liittyen geopolitiikasta, niin nyt entistä enemmän kyberpolitiikasta. Maantiede ei enää ole yhtä rajoittava tai salliva tekijä kuin aikaisemmin. Kyberuhat ovat maailmanlaajuisia riippumatta geopolitiikasta. Kyberturvallisuuden ja sotatieteiden tohtori Jarno Limnell sanoi Paasikivi-seuran kokouksessa keväällä, että mahdollisiin sodankäynteihin tulevaisuudessa sekoittuu uusia elementtejä, samalla sodan ja rauhan rajat hämärtyvät.”Vaikka tarpeetonta turvattomuuden luomista pitää välttää, on uhkien ymmärtäminen ja varhainen toteaminen edellytys niiden tehokkaalle torjumiselle. Nopeasti muuttuvassa turvallisuusympäristössä uhkien ennakointikyky ja kokonaisturvallisuuden mallin tarpeellisuus korostuvat”, sanoi Limnell.

Suomen geopoliittinen asema on ennallaan, mutta uudenlaista tilannetta luo niin Suomessa kuin muuallakin teknologian hurja kehitys. Limnell arvioi pelottavasti, että ennustettavissa on kansainvälisiin sopimuksiin pohjautuvan järjestelmän horjuminen ja jopa asteittainen demokratian kriisi.

”Teknologia muuttaa lähes kaiken ja vaikutukset turvallisuuteen ovat merkittäviä. Suuryritysten ja ei-valtiollisten toimijoiden merkitys kasvaa maailmassa, jossa sisäinen ja ulkoinen turvallisuus sekä fyysinen ja digitaalinen maailma kietoutuvat yhä vahvemmin toisiinsa”.

Maantieteellistä ja sivilisaatioiden näkökulmaa näihin uudenlaisiin uhkiin tarkastellaan myös Jarno Limnellin ja ministeri Jaakko Iloniemen kirjassa Uhkakuvat (Docendo, 2018). Kirjan yksi viesti on, että realistinen uhkakuva voi myös osaltaan luoda turvaa. Varautuminen ja hyvä ennakointikyky ovat välttämättömiä ja saattavat vaikuttaa uhkan toteutumatta jäämiseen.

Vastaus otsikon kysymykseen on joka tapauksessa, että geopolitiikka on edelleen iso realiteetti niin meillä kuin muuallakin. Vaikka kyberuhkia nyt korostetaan, tarvitaan niidenkin taakse aina fyysisiä keskuksia, erilaisia palvelimia, kaapeleita ja tietenkin ihmisiä. Eivät kybertouhutkaan missään abstraktissa tilassa toteudu. Huawein laitteetkin valmistetaan aivan konkreettisesti sen firman tehtaissa. Jos sotia syttyy, on hyvä tietää, missä vihollisen kyberkeskukset ovat, jotta ne voidaan pommittaa mäsäksi.

KYBERSOTA OLISI PAREMPI
KUIN VANHANAIKAINEN SOTA

Kun sodat eivät maailmasta koskaan lopu, olisi tietenkin parempi, että niitä käytäisiin pelkästään digitaalisesti. Kenraalit apulaisineen istuisivat vain läppäreiden äärellä ja tekisivät niillä kyberhyökkäyksiä vihollisten tietoverkkoihin. Sovittaisiin vain, ettei esim. sairaaloiden systeemeihin iskettäisi. Sen sijaan pankkien tai pörssin tietokoneiden jumiuttaminen ei olisi ollenkaan niin paha juttu kuin kiväärimiesten kuolemat rintamilla.

Sotia voitaisiin käydä myös niin, että kyberhyökkäyksillä varastettaisiin rahaa pankkien sähköisiltä tileiltä. Kaikkiaan tällainen verkkosota tulisi edulliseksikin, kun meidänkään enää ei tarvitsisi ostaa kalliita hävittäjiä eikä hyökkäysvaunuja, eikä suurvaltojen tarvitsi väsätä vielä kalliimpia atomipommeja.

Yht. tri, everstiluutnantti evp. Arto Nokkala kirjoittaa Suomen geopoliittisen seuran nettisivuilla, että nämä kyberasiat muuttavat maantieteellisten tekijöiden vaikutusta ja käyttöä politiikassa, mutta eivät sulje niitä pois:

”Paikalla ja alueella on yhä merkitystä, samoin niihin sidotulla yhteisöllisyydellä ja identiteeteillä. Maailmassa tapahtuu nykyisenä kyberaikanakin fyysistä poissulkemista ja mukaan ottamista tai fyysisten yhteyksien luomista. Kyberulottuvuuden käyttö auttaa esimerkiksi rajojen asettamisessa, liikenteessä, sotilaallisessa toiminnassa sekä raaka-aineiden ja tavaroiden tuotannossa ja kaupassa. Jokainen valtio on silti yhä kiinni maassa. Sillä on territorio, jolla se harjoittaa suvereeniuttaan. Se ei voi paeta maantieteen merkitystä politiikassa.”

Kaikkea fyysistä vaikuttamista, ei voida virtuaalisuudella toiminnalla korvata. ”Kyber” ei siis korvaa ”geoa”. Tästä ovat osoituksina mm. Kiinan pyrkimys omaan erityiseen internet-politiikkaan myös maailmanlaajuisesti ja Venäjän hanke oman suljetun Runet-verkkojärjestelmän rakentamiseksi. Niille kummallekaan ei riitä digitaalinen toiminta nykyisissä globaaleissa systeemeissä, vaan ne haluavat omat kyberinsä omille geoalueilleen.

Venäjä aikoo lisäksi vetää tehokkaan runkokaapelin sotilaalliseen käyttöön pitkin Venäjän arktista aluetta. Nokkala kirjoittaa, että kaikki tällaiset kybertilaa koskevat kysymykset ovat yhteydessä geopolitiikkaan erityisesti infrastruktuuriin liittyvien maantieteellisten tekijöiden kautta. Tästä huolimatta tilanne on muuttunut, kuten Nokkala toteaa:

”Historiallisessa geopolitiikassa kehitetyt teesit tai tehdyt johtopäätökset eivät sellaisinaan ole enää välttämättä käyttökelpoisia muuttuneessa tilanteessa, jossa esimerkiksi rajojen merkityksen muuttamiseen, etäisyyksien voittamiseen, ihmisiin vaikuttamiseen ja ajan hyväksikäyttöön on uusia mahdollisuuksia, ja joka kurottautuu myös avaruuteen. Sellainenkin termi ja käsite on näkynyt kuin avaruusgeopolitiikka.”

KYBERMURHA?

Muutama vuosi sitten kuoli amerikkalainen toimittaja-kirjailija Michael Hastings rajuvauhtisessa autotörmäyksessä Los Angelesissa. Yhden teorian mukaan se oli kybermurha: Hastingsin Mercedes C 250 Coupe oli otettu kauko-ohjaukseen ja pantu menemään päin palmupuuta.

Mahdollista tällainen on nykytekniikalla, kun autojen toiminta perustuu entistä enemmän elektroniikkaan. Kyllä CIA nämä hommat osaa, kun sille tehtävä annetaan. Hastings oli penkonut USA:n valonarkoja toimia Afganistanissa ja Irakissa, ja päivää ennen kuolemaansa hän oli lähettänyt toimittajakollegalleen sähköpostiviestin: ”FBI on tutkinut minua. Olen tekemässä isoa juttua ja minun pitää painua maan alle hetkeksi aikaa.”

Tällaisten tutkivien journalistien ei tulevaisuudessa kannata hankkia ainakaan automaattiautoja, parempi tyytyä vanhoihin Saabeilla, joilla ainakin elokuvissa ajavat älykköradikaalit vakosamettipuvuissaan.

kari.naskinen@gmail.com

Pois maailmasta, joka tuhoutuu

”Näytelmän lajeista oopperan libretto on vaikein”, sanoi monta oopperakäsikirjoitusta tehnyt Paavo Haavikko. Eikä ihme, että Haavikko piti niistä tilaustöistään eniten. Hänen usein moniselitteisistä teksteistään yksi oudoimpia on Kuningas lähtee Ranskaan, josta Aulis Sallinen sävelsi oopperan Savonlinnaan 1984. Savon Sanomien yleisönosastossa kirjoitti nimimerkki ”Juntti mutta rehellinen” Savonlinnassa käytyään: ”Ihmiset käy oopperajuhlilla katsomassa Kuningasta ja kehuvat sitä sitten hienoksi kokemukseksi. Kehuvat, että naapuritkin tietäisivät kulttuuriperheeksi. Itse asiassa 90 % katsojista ei ole tajunnut hommasta yhtään mitään.”

Haavikko sanoikin, että Kuningas lähtee Ranskaan tehtiin vaativammalle yleisölle kuin Ratsumies, joka oli saanut kantaesityksensä Savonlinnassa 1975.

Näin ”Kuninkaan” 1986, mutta vasta äsken katsoin samasta käsikirjoituksesta tehdyn, Anssi Mänttärin ohjaaman elokuvan. Sitä ei aikoinaan esitetty savolaisille eikä paljon muillekaan. Helsingissä, Tampereella ja Jyväskylässä se meni syksyllä 1986 ja keräsi katsojia ennätysvähän, alle 2000.

Vaikka olen Haavikon libretonkin lukenut, niin hankala on tämä tapaus. Mutta vetävän mielenkiintoinen. Mistä on kysymys, kun Englannin kuningas ja pääministeri sotajoukkoineen lähtevät kanaalin yli Ranskaan? Pakko lähteä, kun Englanti on tuhoutumassa jääkauden alle. Jos käsikirjoitus olisi syntynyt näinä päivänä, kysymyksessä olisi ehkä ilmastonmuutos, mutta se ei ollut aktuelli asia 35 vuotta sitten.

Elokuvastakaan ei asia yhtään paremmin selviä. Katastrofi on kuitenkin käsillä, kuten kuningas reissuun lähtiessään, tuossa vaiheessa vielä prinssi, sanoo: hinnat nousevat koko ajan älytöntä vauhtia, eikä irtisanomisiinkaan ole kanttia, vaikka autoteollisuudessakaan ei enää pitkiin aikoihin ole tehty muuta kuin taskulampun kuoria. Polttoaineitakaan ei ole, sotaretkelle otetaan mukaan yksi auto, josta kuitenkin moottori nostetaan pois, jotta hevosten on sitä kevyempi vetää.

Kaikki on päin honkia muutenkin. Kuningas on niin pihalla, että hänellä ei enää ole muuta kompassiakaan kuin kurjet keväällä. Kuningas ei tiedä edes, mikä vuodenaika on meneillään. Pääministeri sanoo tuohon, että ”kysykää sitä asianosaisilta virkamiehiltä”.

Kuningas: ”Entä jos se jolta minä kysyn aina vain valehtelee minulle?”

Pääministeri: ”Se taas on hänen virkansa.”

Jos libretto olisi kirjoitettu nyt, siinä olisivat ehkä virkamiesten tilalla valtiosihteerit ja eduskunta-avustajat. Entä voisiko Haavikon mutkikkaassa ajattelussa olla tilaa myös Suomelle? Kekkonen ei enää ollut vallassa ja tilanne oli vähän arvaamaton, kun uutena prinssikuninkaana oli aloittanut Koivisto. Pysyvyyttä sentään edusti Sorsa. Mutta ei, en saa tekstistä tukea tälle, vaikka Haavikko tuolloin ehkä poliittista jääkautta kokikin.

Matkalla Ranskaan kuningas ja pääministeri tulevat samalle Crécyn taistelukentälle, jossa kuningas tietää Edward III:n saavuttaneen ison voiton Englannin ja Ranskan satavuotisen sodan aikana. Crécyn taistelussa 1346 Ranskan kuninkaan Filip VI:n joukot hävisivät raskaasti paljon pienemmille Englannin joukoille. Englantilaiset olivat ottaneet käyttöön uusia aseita ja kehittäneet taktiikoita.

Elokuvassa ei taisteluja juurikaan ole, mutta siitä on kysymys. Kapinointiakin esiintyy, mutta ennen kaikkea on toivoa paremmasta, vaikka Englanti lumeen upposikin, kuten kuningas lopussa sanoo.

Oleellinen osa sotaretkeä ovat prinssin/kuninkaan mukana olevat hovinaiset. Jonkun heistä pitäisi ruveta prinssille puolisoksi, mutta prinssi ei oikein osaa valita: ”Sen pahempi, jos tyttö täyttää oikean edellytyksen mutta onkin sitten väärä.”

Tallimestari vastaa: ”Sinä tunnet hevosen esteen jälkeen, tytön sängystä noustessa.”

Hovinaisia on neljä, kaksi Carolinea ja kaksi Annea. Haavikolla olivat olleet mielessä prinssi Charlesin prinsessanetsimispuuhat, joista lehdet silloin tarkkaan raportoivat. Hovinaiset kuitenkin pettyvät, sillä Haavikon prinssi ottaakin puolisokseen saksalaisen prinsessan. Myöhemmin kun pääministeri on ylentänyt prinssin kuninkaaksi, tämä hylkää kuningattaren ainakin väliaikaisesti, sillä kuningas on valtion rahapulassa pantannut kruununsa ja kuningattaren.

Osa henkilöistä Savonlinnassa/elokuvassa:

Kuningas Sauli Tiilikainen/Paavo Piskonen
Pääministeri Marko Putkonen/Harri Nikkonen
Caroline Iloinen Marianne Harju/Susanna Haavisto
Caroline Tammatukka Marjatta Airas/Kati Outinen
Anne Varas Tanja Kauppinen/Kylli Köngäs
Anne Strippari Pia-Gun Anckar/Riitta Havukainen

Kun pääministeri kuolee, kuningas nimittää tehtävään kuolleen pääministerin pojan. Elokuvassa poikaa esittää Heikki Paavilainen. Tämä rooli oli alunpitäen luvattu Aki Kaurismäelle, mutta tästä ei tullut mitään, kun Kaurismäki osoittautui Mänttärin mukaan liian älylliseksi kokemattoman pojan rooliin.

Ooppera vai elokuva? Ehdottomasti ooppera, jota voi kuunnella musiikkiteoksena, jos juonenkäänteet välillä menevät yli hilseen. Mänttärin elokuvassakin on musiikkia (Anssi Tikanmäki).

kari.naskinen@gmail.com

Rahastuksen maksimointia uusilla ”peltipoliiseilla”

On peloteltu ja ilmeisesti on tottakin, että uudet nopeudenvalvontakamerat nappaavat lähestyvän auton vauhdin kauempaa kuin vanhat kamerat. Uutta on myös se, että kameratolppia on nyt sijoitettu lähemmäs rajoitusnopeuden alenemisesta ilmoittavia liikennemerkkejä. Näillä toimenpiteillä on tarkoitus lisätä sakkomaksujen kertymää.

Käytännössä on jo voinut todeta, että uusi järjestelmä haittaa sujuvaa liikennettä. En tarkoita tällä sitä, että autoilijoiden on nyt paremmin noudatettava nopeusrajoituksia, vaan sitä, että maantieliikenteessä pitää nyt jarrutella jyrkemmin. Heti kun ”peltipoliisi” tulee näköpiiriin, on pakko pudottaa vauhtia, vaikka oltaisiin vielä korkeamman rajoituksen vaikutuspiirissä. Enää ei riitä, että vauhdin annettaisiin pudota jalan nostamisella kaasupolkimelta, vaan on jarrutettava, koska on kerrottu, että uudet kamerat tosiaan ottavat vauhtilukeman jo hyvin kaukaa.

Kun viime viikonvaihteessa ajoin mennen tullen pitkin nelostietä, liikennettä oli paljon. Lusin – Toivakan välillä on kymmenen uutta kameratolppaa molempiin suuntiin ja uusi valvontajärjestelmä aiheutti nyt sen, että jonon ajovauhdissa tapahtui jatkuvasti sahausliikettä alas ja ylös, jyrkemmin kuin aikaisemmin.

Viime kesänä sain 170 euron ylinopeussakon, kun huolimattomuuttani en ollut noteerannut kahdeksankympin rajoituksen muuttumista 60:een, vaan nopeuteni oli 75 km/t. Valo välähti vielä vanhanaikaisessa kameratolpassa ja se oli minulle aivan oikein. Nyt kysymys on kuitenkin siitä, että uudella peltipoliisijärjestelmällä liikenteen sujuvuutta heikennetään.

Lempeän peltipoliisi-nimen voisi muuten nyt muuttaa valtion hillotolpaksi. Näin siksi, että tolppia isketään nyt erityisesti sellaisiin paikkoihin, joissa sakkokertymän oletetaan nousevan mahdollisimman suureksi, siis alamäkiin ja heti nopeusrajoituksen muuttumisesta ilmoittavan liikennemerkin perään.

Ruotsissa käytäntö on sen verran sivistyneempi, että jokaisesta tolppakamerasta ilmoitetaan riittävän ajoissa erillisellä plakaatilla.

Kaiken lisäksi on ollut uutisia, joiden mukaan rangaistusmarginaalia ollaan pienenentämässä niin, että jopa 1 km:n nopeudenylitys voi johtaa sakkoon. Koska autojen nopeusmittareita ei ole vielä yhdistetty todellisen nopeuden antavaan gps-systeemiin, joutuvat ajajat esim. 80:n alueella pudottamaan mittarinopeuden varmuuden vuoksi alle 80:n, jotta ylinopeutta ei olisi.

ENEMMÄN RAHASTUSTA KUIN
LIIKENNETURVALLISUUSTYÖTÄ

Seuraavien 4-5 vuoden aikana pystytetään 500 uutta hillotolppaa. Yhden tolpan hinta asennuksineen on 9000 euroa, joten kyllä niillä on paljon rahaa tehtäväkin.

Helsingin yliopiston entinen liikennelääketieteen professori Timo Tervo on sanonut, että ”tavallisten, terveiden ja selvien kuskien sakottaminen pienistä ylinopeuksista teknisen valvonnan avulla on enemmän rahastusta kuin liikenneturvallisuustyötä”. (TM 31.10.2018)

Jos sata autoilijaa ajaa kahdeksankympin alueella 81-85 km/t, se on pienempi riski kuin se, että yksi autoilija ajaa 125 km/t. Tämä on todistettavissa myös tutkijalautakuntien onnettomuusraporteista.

Toistuva jarruttaminen ja uudelleen kaasuttaminen myös lisäävät polttoaineenkulutusta (ja verotuloja valtiolle). Tähän liittyen kiinnittyy huomio monta kertaa siihenkin, että nopeusrajoituksen nousemisesta kertova liikennemerkki on sijoitettu ylämäkeen. Näin ei pitäisi olla, vaan nopeutta pitäisi lähteä nostamaan vasta tasamaalla tai myötäleessä, jolloin polttoaineenkulutus olisi vähäisempää.

kari.naskinen@gmail.com

Tarkovskin Solaris - onnellisuus, rakkaus, elämän tarkoitus, kuolema

Kuvassa on Helka Rissasen carborundum-grafiikkatyö. Ostin sen vuonna 2000 Lahden taideinstituutin kevätnäyttelystä siksi, että se toi hyvin konkreettisesti mieleen Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris (1972). Satasen maksoi.

Kun nyt kolmannen kerran katsoin elokuvan dvd:ltä, vertailin taas Solaris-planeetan merikuvia melkein telkkarini yläpuolella olevan taideteoksen kanssa ja hyvin ne edelleen yhteen osuivat.

Solaris on suuri elokuva. Tarkovskin esille ottamat kysymykset ovat niitä kaikkein perustavimpia: mitä on onnellisuus, mitä rakkaus ja mitä kuolema? Solaris-planeetalle sijoitetulla avaruusasemalla kylläkin todetaan, että onnellisimpia ovat ne, jotka eivät näin vaikeita asioista ollenkaan ajattele. Vaikeuskerrointa vielä lisätään pohtimalla elämän tarkoitusta.

Elokuva sinänsä ei anna suoria vastausta näihin kysymyksiin, mutta päiväkirjaansa Tarkovski kirjoitti, että ”elämällä tietenkään ei ole mitään tarkoitusta. Jos sellainen olisi, ei ihminen olisi vapaa, vaan hänestä tulisi tämän tarkoituksen orja ja hänen elämänkulkunsa määräytyisi aivan toisenlaisten mittapuiden mukaan.” (5.9.1970)

Oudolla planeetalla tulevat esille myös oudot, uudet asiat. Niitä tutkimaan lähetetty psykologi Kris Kelvin näkee ja tuntee koko planeetan peittävän meren, joka on muutakin kuin vetta. Se elää. Se pystyy manipuloimaan ihmisen mieltä. Kun Kelviniltä on kymmenen vuotta aiemmin kuollut vaimo, luo planeetan meri hänelle jonkinlaisen 3D-kloonivaimon. Mikä on ihmisen suhde tällaiseen?

Kelvin ja kaksi muuta avaruusasemalla olevaan tiedemiestä perustavat kaiken tutkimustoimintansa tietenkin järkeen, tieteellisesti todistettuihin tuloksiin ja logiikkaan, mutta entä nyt. Kelvin joutuu myöntämään, että on muutakin. On selittämättömiä juttuja, kuten tunne-elämä, jonka vaikutuksesta asioihin suhtaudutaan.

Mutta kun kaikki on nyt outoa ja pelottavaakin. Toisaalta Solaris-planeetan vaikutus ihmismieleen tuottaa myös turvallisuudentunnetta – onhan tässä taas vieressä Hari-vaimokin, vaikka vain 3D-tulosteena. Kysymys joka tapauksessa kuuluu, pitäisikö kaikki tämä yrittää tuhota, koska sitä ei ymmärrä.

TÄRKEINTÄ ON TAIDE

Tiede ja moraali? Jo ennen lähtöään planeetalle Kelvin keskustelee näistä asioista toisten tiedemiesten kanssa. Tieteeseen uskotaan, mutta hyväksytään myös moraalisesti oikeat näkökohdat. Hiroshimakin mainitaan.

Tärkeimmät ovat silti uskonto, filosofia ja taide. Elokuvan musiikki on Bachia ja avaruusaseman kokoushuoneen hyllyillä ovat kipsijäljennöksinä Sokrates ja Milon Venus. Seinillä on kopioita vanhoista maalauksista, joista Tarkovski kiinnittää erityistä huomiota Pieter Brueghelin kuuluisaan teokseen Metsästäjiä talvimaisemassa (1565). Se ei kuvaa näennäisestä kauneudestaan huolimatta vain näkyvän kyläidyllin ihanuutta, vaan sisältää myös uhkaa.

Tarkovski ottaa uhkat aina huomioon. Maalauksessa on sellaista harmoniaa, jota ei enää ole (ei ainakaan nykytaiteessa). Samalla Tarkovski leikkaakin pelottavana vellovaan mereen. Tätä Tarkovskin suurenmoista taideteosta voi hyvin täydentää hänen päiväkirjamerkintöjään selaamalla. - ”Ihminen pyrkii saavuttamaan absoluuttisen. Uskonnonkin ihminen on luonut materialisoidakseen ikuisuuden ajatusta ja kuvatakseen, miten ikuisuus olisi symbolisella tavalla käsitettävissä.”

Kris Kelvin kaipaa myös sitä vanhaa aikaa, jolloin Leo Tolstoin kirjoitukset ja ajatukset vielä muistettiin. Tolstoin hyvyyden filosofia perustui Vuorisaarnaan, mutta ei tippaakaan viralliseen kirkkoon. Tuoksuvat suitsutukset vain hämäsivät köyhää kansaa, josta valtio ei pitänyt huolta.

RIKOS JA RANGAISTUS

Elokuva perustuu Stanislaw Lemin tieteisromaaniin Solaris (1961). Lem ei täysin hyväksynyt Tarkovskin tulkintoja, vaan rinnasti elokuvan lähinnä Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Puolensa tälläkin, sillä oudossa tilanteessa Kelvin on samalla tavalla syyllisyyden painama kuin Dostojevskin Raskolnikov. Avaruusasemalla työskentelevä tohtori Snaut sanookin, että mielentilat muuttuvat ääripäästä toiseen niin kuin Dostojevskillakin.

Tarkovskin suuri ihailija Ingmar Bergman sanoi Solariksesta: ”Kun elokuva ei ole dokumentti, se on unelma. Siksi Tarkovski on suurin kaikista. Hän liikkuu niin luonnollisesti unien huoneessa. Eikä hän selitä.”

Solaris käy myös läpi myytin, jonka esikuvia voi hakea antiikista. Orfeus on tässä kosmonautti, joka saa viestin toisesta maailmasta, lähtee sinne ja tapaa kuolleen vaimonsa, mutta ei saa tätä takaisin elävien maailmaan.

Elokuva kestää kaksi tuntia 40 minuuttia, mutta niin täydellisen hienoa kerrontaa ja kuvausta se on, että loppuu liian pian. Kuvaaja on ollut vanha mestari Vadim Jusov (myös Andrei Rublev), päärooleissa ovat Donatas Banionis ja Natalija Bondartshuk (suuren Tolstoi-ohjaajan Sergei Bondartshukin tytär).

”Eikä hän selitä”, sanoi Bergman. Tarkovski on juuri tällainen, kuten hän itsekin sanoi Ord & Bild -lehden 4/1980 haastattelussa: ”Japanin keskiaikaisessa runoudessa minua on aina innostanut se, että luovuttiin periaatteessa osoittamasta kielikuvan lopullista merkitystä. Kuva vastaa sitä täsmällisemmin malliaan, mitä vaikeampi sitä on puristaa mihinkään käsitettävään, aistein havaittavaan kaavaan.”

Haastattelun lopuksi Tarkovski heitti haikun:

Ikivanha pato.
Sammakon hyppy
ja veden ääni!
kari.naskinen@gmail.com

Kivi

Minusta tulee isona kivi. Kiven on hyvä olla. Aurinko lämmittää sen kylkeä. Kiven ei tarvitse juosta portaita ylös ja alas, ei postittaa kirjeitä eikä käydä kampaamossa. Vuosien mittaan kiveen kasvaa pimeää sammalta ja koristeellista jäkälää. Kiven ei tarvitse lausua mielipiteitä mistään asiasta.

Kristina Carlson