Autourheilun juhlavuosi

Neljä kuuluisinta autokilpailua ovat Indianapolisin 500 mailin ajo, Le Mansin 24 tunnin ajo, Monacon Grand Prix ja Monte Carlon ralli. Nyt on juhlavuosi, sillä sata vuotta sitten järjestettiin ensimmäisen kerran sekä Indianapolisin ratakilpailu että Monte Carlon ralli. Paljon myöhemmin alkoivat Le Mans (1923) ja Monacon GP (1929).

Huomenna keskiviikkona 19.1. alkava Monte Carlon ralli ei ole samanlainen kilpailu kuin vuonna 1911. Silloin se oli eräänlainen retkeilyajo, jossa kilpailijat lähtivät yhdestätoista kaupungista eri puolilta Eurooppaa ja kokoontuivat maaliin Monacoon. Samankaltaisena kokoontumisajona alkoi Jyväskylän Suurajojen historia 1951, joskin lähtöpaikka oli kaikilla Jyväskylä.

Ensimmäiset suomalaiset osallistuivat Monte Carlon ralliin 1934. Tuolloin suomalaisten lähtöpaikkana oli Tukholma. Ensimmäisen Monte Carlon rallin voitti ranskalainen Henri Rougier autonaan ranskalainen Turcat-Mery. Enteellistä tuossa kilpailussa oli, että heti alkoi protestointi. Kuudenneksi sijoittunut saksalainen von Esmarck jätti vastalauseen, koska hän oli kärsinyt huonosta säästä muita enemmän, ja Ranskan rajaviranomaisetkin olivat jotenkin häirinneet matkan edistymistä.

Myöhemmin protestit ja muut hänksläykset tulivat tutuiksi suomalaisillekin. Vuonna 1959 Eino ja Osmo Kalpala Citroenillaan olivat selvästi nopein autokunta, mutta heille määrättiin iso aikasakko liian aikaisesta saapumisesta aikatarkastusasemalle. Kalpalat olivat olettaneet, että sakkoja saisi vain myöhästymisestä.

Vuonna 1961 kilpailun olisi Saabillaan voittanut Esko Keinänen, mutta viimeisen yön aikana muutettiin loppukokeen sääntöjä niin, että voittajaksi saatiin ranskalaisella Panhardilla ajanut Maurice Martin.

Vuonna 1966 Pauli Toivonen ranskalaiselle Citroenilla saatiin voittajaksi, kun hänen edeltään hylättiin kummallisten ajovalosääntöjen perusteella neljä englantilaista auto, kolme Miniä ja yksi Hillman. Ilman tätä valojupakkaa voittaja olisi ollut Timo Mäkinen.

Vuonna 1968 puolestaan Toivonen pantiin tallimääräyksellä häviämään. Porschen kilpatalli halusi voittajaksi oman miehensä Vic Elfordin, joten Antti Aarnio-Wihurin kilpatallin Porschella ajanut Toivonen joutui jättäytymään Elfordin taakse.

Vuonna 1979 annettiin Hannu Mikkolalle tekaistu ylinopeussakko, ja kun loppuaikaan lisättiin sen takia viisi minuuttia, saatiin voittajaksi Lancia Stratoksella ajanut ranskalainen Bernard Darniche.

Suomalaiset voittajat:
1965 Timo Mäkinen, BMC Mini Cooper S
1966 Pauli Toivonen, Citroën ID
1967 Rauno Aaltonen, BMC Mini Cooper S
1985 Ari Vatanen, Peugeot 205 Turbo 16
1986 Henri Toivonen, Lancia Delta S4
1999 Tommi Mäkinen, Mitsubishi Lancer Evo
2000 Tommi Mäkinen, Mitsubishi Lancer Evo
2001 Tommi Mäkinen, Mitsubishi Lancer Evo
2002 Tommi Mäkinen, Subaru Impreza WRC
2006 Marcus Grönholm, Ford Focus RS WRC
2010 Mikko Hirvonen, Ford Fiesta S2000

Viisi kertaa on voittoon ajanut Sébastien Loeb. Neljän voiton miehiä ovat Sandro Munari, Walter Röhrl ja Tommi Mäkinen.

Indianapolisin 500 mailin ajon 100-vuotisjuhlakilpailu on 29.5.

kari.naskinen@gmail.com

Uusi Vares on hyvä!

Älkää uskoko elokuvataidearvostelijoita, jotka ovat kirjoittaneet, että uusi Vares-elokuva on huonompi kuin kaksi aikaisempaa Varesta. Vares – Pahan suudelma on täysin kansainvälistä tasoa oleva rikoselokuva. Tämän saman kategorian ruotsalaisia elokuvia ja tv-sarjoja on viime vuosina totuttu kehumaan, ja uusi Vares kuuluu samaan sarjaan. On kulttuuripääkaupunki Turulle kunniaksi, että se saa olla tämän jämäkän jännärin maisemana.

Kaksi ensimmäistä Vares-leffaa ohjasi enemmänkin huumorimiehenä kunnostautunut Aleksi Mäkelä. Hänen näkemyksensä esimerkiksi tappamisesta on sellainen, että tilanteessa voi olla myös katsomoa ilahduttavaa huumoria! On rikos- ja poliisielokuvien ystävien onni, että Solar Films on vaihtanut ohjaajaksi suomenruotsalaisen Anders Engströmin, Lontoon kansainvälisestä filmikoulusta valmistuneen ammattimiehen. Hän ohjaa myös viisi seuraavaa Varesta, joista Kaidan tien kulkija tulee ensi-iltaan elokuussa.

Engströmin ote on jäntevä. Eikä hän mikään uusi tekijä olekaan. Tätä ennen hän on ohjannut Ruotsissa mm. kolme Wallander-elokuvaa sekä useita jaksoja tv-sarjoista Anna Holt ja Varustamo. Suomessa tämä 47-vuotias ohjaaja tunnetaan lähinnä tv-sarjoista Isabella ja varsinkin Headhunters, joka on 2000-luvun paras kotimainen tv-sarja.

Engström on ohjaaja, jonka työn jälki on johdonmukaisen sujuvaa. Helsingin Sanomien arvostelussa sanottiin Pahuuden suudelmasta kielteisenä piirteenä, että se keskittyy juoneen ja rikokseen. Voi herranpieksut. Hyvän juonen takia rikoselokuvia katsotaan. Dostojevskit ja sillanpäät ovat toisenlaisia ihmisiä tai toisenlaisia ajanvietetilanteita varten. Reijo Mäen dekkarit sen sijaan ovat puhdasoppista kioskikirjallisuutta, mikä lajityyppinä on oma itsensä, turha sitä on verrata Nobel-kirjailijoiden 600-sivuisiin postmodernin dekadenssin prefilosofisiin tutkielmiin.

Taidehienohelmojen mielestä elokuvan henkilöille ei synny karaktäärejä [luonnetta, ominaislaatua]. Huonoja rikoselokuvia ovat kuitenkin nimenomaan sellaiset, joissa käydään kyllästyttävästi läpi rikosetsivien perhe- ja alkoholiongelmia. Siinä sitä on sitten karaktääriä, kun jepari valittaa työtoverilleen, että muija ei tykkää sen ryyppäämisestä.

Mäen kioskikirjat ovat hyvä pohja elokuvakäsikirjoittajille. Niistä saa syntymään tarinan, joka puolessatoista tunnissa etenee alusta maaliinsa tiukassa rytmissä. Engströmin Vareksessakaan ei juuri turhia kuvia ole – eivät edes ne kauniit ilmakuvat Turusta, joka esiintyy edukseen enemmän kuin ansaitsisi.

Antti Reini (kuva) Jussi Vareksena on hyvä, parempi kuin huumori-Vareksissa esiintynyt Juha Veijonen. Sitä näissä rikoselokuvissa vain ihmettelee, että miksi poliisit ja yksityisetsivät ovat aina sellaisia resupekkoja, parta ajamatta, vaatteet rypyssä ja edellisestä suihkussakäynnistä mennyt kuukausi. Ei Reini ole yhtään bogartimpi sen takia, että on kurjan näköinen.

Joka tapauksessa: tämä Vares on sitä lajia, että kelpaa maailmallekin. Lisäksi plussaa siitä, että väkivallalla ja seksillä ei nautiskella.

kari.naskinen@gmail.com

Nelostie, Pekkarinen ja valtatie 12

Kun aikoinaan tehtiin ensimmäiset päätökset nelostien parantamisesta välillä Lusi – Vaajakoski, puhuttiin vain ohituskaistojen tekemisestä. Sitten lähti Mauri Pekkarinen (Kesk) asialle. Kun liikenneministeriksi vielä saatiin toinen jyväskyläläinen Susanna Huovinen (SDP), niin johan alkoi päätöksenteko rullata. Nyt tämä Pekkarisen tieosuus on melkein valmis, ja paljon on saatu aikaan. Kokonaan uutta tielinjausta Keski-Suomen korpiin on tehty 30 kilometriä ja uusia siltoja on rakennettu yli 30. Lisäksi ovat valmistuneet ne luvatut 20 ohituskaistaa. Rahaa on mennyt 100 miljoonaa euroa.

Miten saataisiin Pekkarinen meille Päijät-Hämeeseen? Alkaisi tapahtua. Jyväskylän seudulla tieolot ovat muutenkin Suomen parhaat. Uutta baanaa on viimeisten 20 vuoden aikana syntynyt solkenaan ja eritasoristeyksillä on vaatimattomiakin liikennekohtia tehty entistä turvallisemmiksi.

Lahden ja Hollolan kansanedustajat ovat kymmenen vuotta jauhaneet valtatie 12:n parantamisesta ja osittain uuden tielinjauksen tekemisestä, mutta mitään ei ole syntynyt. Yksi Pekkarinen on tehnyt Keski-Suomessa enemmän kuin kymmenen kansanedustajaa Päijät-Hämeessä.

Lusin - Vaajakosken ison tietyön maksoi kokonaan valtio. Nyt Lahdessa aiotaan houkutella valtiota tietöihin maksamalla omasta pussista 900 000 euroa eteläisen ohitustien suunnitteluun. Ei mitään järkeä. Että me lahtelaiset veronmaksajat lähtisimme maksamaan valtion tiehallinnolle kuuluvan maantien rakentamista!

Kaiken lisäksi kehätien tekeminen on Lahden kannalta turhaakin. Ei valtatie 12:n liikenne meitä niin paljon haittaa, että se pitäisi viedä muualle, rikkomaan Launeen alueen systeemeitä.

Paljon ongelmallisempi on valtatie 12:n tilanne Uudestakylästä eteenpäin. Tämä on kuitenkin enemmän Kymenlaakson kansanedustajien päänsärky. Lahden - Kouvolan välillä on raskaan liikenteen osuus arkipäivän liikenteestä 25 %, mikä on valtakunnallisesti erittäin korkea osuus. Yksiajorataisista väylistä tämä tiejakso on raskaan liikenteen määrillä mitattuna kolmanneksi vilkkain väylä eteläisessä Suomessa; pahempia ovat vt 6:n Luumäki - Imatra ja vt 7:n Loviisa - Kotka. Vt 12:n raskas liikenne on kasvanut vuodesta 1999 vuoteen 2004 lähes 40 %, mikä tarkoittaa poikkeuksellisen nopeaa kasvua.

Vuosina 2005-09 tapahtui yhteysvälillä Hollola - Kouvola 636 onnettomuutta, joissa kuoli 11 ihmistä ja loukkaantui 112. Raskas liikenne oli mukana 203 onnettomuudessa.

Pekkarinen, tule jeesaamaan. (Pekkarinen on muuten usein nähty vieras JYPin peleissä, ja varmasti Pekkarisella onkin ollut vaikutuksensa joukkueen menestykseen.)

kari.naskinen@gmail.com

Pillerit on nielaistava nimenomaan suun kautta

Ostin lääkärin määräyksestä yhtä uutta lääkettä. Pakkauksen kannesta luin ohjeen, minkä mukaan pilleri on nielaistava kokonaisena. Sen jälkeen oli täydentävä ohje: "Suun kautta". Hyvä että ohje osui silmiini, sillä olin juuri työntämässä pilleriä korvaani.

Tästä lähti ajatus lentämään, että voitaisiinko keuhkosyöpä välttää, jos ei tupakoitaisikaan suun kautta. Tämä on nimittäin mahdollista, olen nähnyt. Ravintola Valtakulmassa Lahdessa esiintyi 1970-luvulla heinolalainen strippari Miss Maria, jonka esitykseen kuului pössyttely sillä tavalla, että hän piti tupakkaa pillunhuultensa välissä. Onnistui se, savua tuprutteli ihan samalla tavalla kuin suun kauttakin poltettaessa.

kari.naskinen@gmail.com

Kasvuton yhteiskunta

Rajaton kasvu ja rajallinen planeetta eivät sovi yhteen. Tuotannon ja kulutuksen ei pitäisi ylittää maapallon uusiutumiskykyä. Kulutusta on siis vähennettävä. Ranskassa on jo perustettu kaksikin puoluetta ajamaan kasvun purkamista, mutta todellisuudessa ei kasvulle näy rajoja.

Pitkään on asiasta jo puhuttu. Minullakin on kirjahyllyssä vierekkäin kaksi vanhaa kirjaa, joissa loputtoman kasvun tuhoisuudesta varoitetaan: Rachel Carsonin Äänetön kevät (1970) ja Rooman klubin kuuluisa raportti Kasvun rajat (1972). Nyt panen kolmanneksi tuohon ryhmään Pariisin yliopiston entisen taloustieteen professorin Serge Latouchen kirjan Jäähyväiset kasvulle (2010), jossa luodaan suuntaviivoja ”kohtuutaloudelle”.

Latouche on laatinut kasvua purkavan ohjelman. Sen ydinajatus on, että materiaalinen tuotanto vähennetään 1960-70-lukujen tasolle. Tässä auttaa, kun rajoitetaan energian ja pakkausmateriaalien käyttöä sekä vähennetään mainontaa. Kuljetustakin voidaan vähentää, kun palataan paikalliseen tuotantoon.

Liikenne vähenisi oleellisesti, jos kaikki liikenteestä yhteiskunnalle aiheutuvat haitat siirrettäisiin autoliikenteen itsensä maksettaviksi. Ranskassa pelkästään henkilöautoliikenteen ulkoistuskustannukset ovat yli 25 miljardia euroa vuodessa; nämä kustannukset pitäisi siirtää polttoaineveroon.

Yhdysvaltalainen tutkimuslaitos ICTA on laskenut, että jos auto-onnettomuuksien kustannukset, ilmansaasteet, öljy-yhtiöiden tukiaiset ja öljyntuottajamaiden sotilastukikohdat, joilla estetään kansalaisia ottamasta maansa öljyvaroja hallintaansa, siirrettäisiin polttoaineen hintaan, nousisi bensan hinta 14-kertaiseksi. Tuolla hinnalla henkilöautot kävisivät harvinaiseksi ja yksityinen lentomatkustus loppuisi.

Työajan lyhentäminen on yksi keino. Kapitalistinen riistojärjestelmä ei kuitenkaan salli sitä. Latouche kirjoittaa, että Ranskassa on yhden työtunnin tuottavuus 30-kertaistunut kahden vuosisadan aikana, mutta henkeä kohti laskettu työaika on samassa ajassa vain puolittunut. Tuotanto on 26-kertaistunut, mutta työllisyys vain 1,8-kertaistunut.

TYÖVÄENLIIKE SOPEUTUNUT OSAKSI
KAPITALISTISTA JÄRJESTELMÄÄ

Poliittisille valtapuolueille kasvun rajoittaminen on hankala paikka. Saksan sosialidemokraatit ottivat vaaliohjelmassaan 1989 tavoitteeksi työajan vähentämisen 30 tuntiin viidelle päivälle jaettuna. Yksityisautoilun haitoistakin puhuttiin. Toisaalta nämä ja muutkin vaaliohjelmassa olleet ekologiset painotukset vesitettiin yhteenvedolla, minkä mukaan kasvua ei kuitenkaan pidä rajoittaa, koska talouden kilpailukykyä on kohennettava. SPD:kään ei halunnut kyseenalaistaa kapitalismin logiikkaa.

Tässä se poliittinen ongelma onkin, kuten Latouche toteaa: ”Kapitalismi, enemmän tai vähemmän liberaali, ja tuotantokeskeinen sosialismi ovat yhden ja saman kasvuyhteiskunnan projektin kaksi eri muotoa. Kumpikin perustuu tuotantovoimien kehittämiseen, jonka ajatellaan siivittävän ihmiskunnan kulkua kohti edistystä.”

Näin se on Suomessakin. Ei vasemmistopuolueillakaan ole kanttia lähteä todelliseen vastarintaan kapitalismia kohtaan. Eikä varsinkaan ay-liikkeellä. Ei-marxilainen työväenliike on jo vuosikymmeniä sitten sopeutunut kapitalistisen systeemin osaksi.

Tosiasia joka tapauksessa on, että isosti ottaen kasvun vastustaminen on kapitalismin vastustamista. Näin jo pelkästään siksi, että se tuo esiin kapitalismin ristiriidat sekä ekologiset ja yhteiskunnalliset rajat. Latouche yksinkertaistaa: ”Kapitalismi tuhoaa väistämättä maapallon, kuten se tuhoaa yhteiskunnan ja kaiken yhteisen”.

Kapitalismin kärjessä huseeraavat maailman suuryhtiöt. Niiden herruus ei horju. Yrittäjiä on ollut, mutta huonosti on käynyt. Yksi yrittäjistä oli Chilen presidentti Salvador Allende, joka osoitti harvinaista selvänäköisyyttä puhuessaan YK:ssa 1972:

”Me todistamme suoraa yhteenottoa monikansallisten yhtiöiden ja valtioiden välillä. Suuryhtiöt puuttuvat valtioiden perustavanlaatuisiin poliittisiin, taloudellisiin ja sotilaallisiin päätöksiin. Nuo yhtiöt ovat riippumattomia kaikista maailman valtioista. Niiden toimintaa ei valvo mikään parlamentti tai yleistä etua suojeleva taho, eivätkä ne ole tilivelvollisia kenellekään.”

Tuolloin ei vielä yleisesti puhuttu termistä ”globalisaatio”. Eikä aiheesta puhunut pitkään enää Allendekaan, sillä yhdeksän kuukautta myöhemmin hänet murhattiin.

Kasvun purkaminen ei siis ole sen paremmin vasemmiston kuin oikeistonkaan asialistalla, koska kasvuton yhteiskunta ei tunnu kivalta. Jossakin vaiheessa raja joka tapauksessa tulee vastaan, sillä loputon kasvu ei ole mahdollista. Mitä pikemmin päästään tehokkaaseen toimintaan kasvun purkamisen puolesta, sitä useammille jälkipolville taataan elinmahdollisuudet. Siksi pitäisi nousta barrikadeille globaalia kapitalismia ja taloudellista liberalismia vastaan.

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomus ei luovu tippaakaan rahanvallasta

Hämeen sosialidemokraatit ovat esittäneet, että tulevissa eduskuntavaaleissa otettaisiin vapaaehtoisesti käyttöön 30 000 euron ehdokaskohtainen vaalirahakatto. Kokoomukselle tämä ei missään nimessä käy. Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa sanoo Hämeen Kokoomuksen toiminnanjohtaja Mika Airinen, että hän ei löydä demarien esityksestä mitään ideaa. Ei siis mitään ideaa. Kampanjakatossa ei ole päätä ei häntää. Ei mitään ideaa. Ei idean puolikastakaan.

Kokoomuksessa lähdetään edelleen siitä, että raha ratkaiskoon. Koska rahalla saa, niin rahalla myös pääsee. Meillä Kokoomuksessa on kivaa, meillä on menossa Rahatalkoot.

kari.naskinen@gmail.com

Eduskuntavaalit eivät edelleenkään ole pääministerivaalit

Etelä-Suomen Sanomien entinen varapäätoimittaja Jaakko Koskela väittää tämän päivän lehdessä muiden porvarien tavoin, että huhtikuun eduskuntavaalit ovat myös pääministerivaalit. Samalla Koskela tölvii demarien puheenjohtajaa Jutta Urpilaista, joka aivan oikein ja perustuslainkin perusteella on sanonut, että kysymyksessä eivät ole pääministerivaalit.

Jos Suomessa olisi tapana järjestää pääministerivaalit eduskuntavaalien yhteydessä, olisi eduskunta pitänyt viime vuosina hajottaa jo kaksi kertaa. Näin siksi, että "pääministerivaaleissa" valitut pääministerit ovat joutuneet lähtemään hallituksistaan kesken kauden, ensin Anneli Jäätteenmäki (kuva) ja sitten Matti Vanhanen. Tälläkin hetkellä pääministerinä on henkilö, jota ei tehtäväänsä ole valittu pääministerivaaleilla.

Jos samaa porvarileirin logiikkaa noudatettaisiin tasavallan presidentinn kohdalla, ei uusia vaaleja tarvitsisi järjestää, jos Tarja Halonen joutuisi kesken kautensa luopumaan virastaan. Seuraajan valitsisivat SDP:n puolue-elimet.

Miksi sitten halutaan korostaa eduskuntavaaleja pääministerivaaleina? Varsinkin Kokoomus haluaa muuttaa politiikkaa henkilöpolitiikan suuntaan. Nostetaan esille henkilöt, jätetään sivuun asiat. Tärkeintä on sliipattu, tukkageelille tuoksuva julkisuuskuva. Näin jää vähemmälle huomiolle se Kokoomuksen ajama politiikka, millä pyritään romuttamaan hyvinvointiyhteiskunta. Natoonkiin päästään liittymään kätevämmin, kun ei puhuta asioista, vaan ihmisistä.

kari.naskinen@gmail.com