Suomen geopolitiikkaan kuuluvat nyt vain USA ja Venäjä

Geopolitiikka on valtioiden ulkopolitiikkaan liittyvä termi, jolla tarkoitetaan kunkin maan kannalta tärkeitä elementtejä, kuten maantieteellistä sijaintia, poliittisia tekijöitä, taloudellisia ja sotilaallisia siteitä jne. Suomen geopoliittinen tilanne on viime vuosien aikana muuttunut niin, että siihen kuuluvat tärkeimpinä enää vain USA ja Venäjä. Amerikkalaiset turvallisuuden takaajina ja Venäjä sotilaallisena vihollisena. Tämä asetelma on syntynyt siitä, että Suomessa ei enää puhutakaan geopolitiikasta, vaan turvallisuuspolitiikasta, jolla tarkoitetaan sotapolitiikkaa.

Tällä viikolla ilmestyneessä Kanavassa (8/2024) tätä muuttunutta tilannetta käsitellään laajemminkin läntisen maailman uutena geopolitiikkana, jossa alueiden maailmanlaajuinen painoarvo on toisenlainen kuin kylmän sodan aikana. Itä-Aasian tutkimuksen dosentti Taru Salmenkari Helsingin yliopistostosta kirjoittaa, että lännen mukana Suomi asemoi itsensä selvästi vähemmistöön maailman maita ja ettei länttä globaali etelä kiinnosta. Vanhanen on Aaltolan tavoin erikoistunut Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan sekä Euroopan ja USA:n turvallisuuskysymyksiin. 

”Kun Suomi liittyi Yhdysvaltojen johtamaan Nato-leiriin, Suomesta tuli osa kansainvälisesti yhä eristyneempää joukkoa maailman maita, joiden ideologinen vetovoima on kansainvälisillä areenoilla laskussa”, kirjoittaa Salmenkari.

Se vain jää vielä avoimeksi, eristääkö Donald Trumpin politiikka länttä lisää ja eristääkö Trump Natoa lisää omilla vaatimuksillaan ja ärhentelyillään.

Kirjoittaja ei ennustele näitä asioita, mutta sen sijaan hän sanoo suoraan, että uudenlaisessa geopoliittisessa jakaumassa sekä Eurooppa että USA jäävät talouskasvussa selvästi jälkeen muusta maailmasta, etenkin Aasiasta ja Saharan etelänpuolisesta Afrikasta. Talouskasvu taas tuo näille alueille lisää myös poliitista valtaa. Tässä tilanteessa Kiina on tärkeä, sieltä pääomia virtaa valtoimenaan Keski-Aasiaan ja Afrikkaan, osittain USA:n ja Euroopan Kiinalle asettamien kaupan esteiden vuoksi. Taas tulee lisäarvoitukseksi Trumpin toiminta seuraavien neljän vuoden aikana.

Suomi on tässä lännen kannalta huonossa kehityksessä mukana. Salmenkari on huolissaan siitä, että nykyinen hallitus on kääntänyt selkäänsä Euroopan ulkopuolisille maille myös itsekkäistä sisäpoliittisista syistä: ”Hallitus on vähentänyt niiden instrumenttien käyttöä, joilla kehittyvän maailman kanssa on perinteisesti kommunikoitu. Se on leikannut kehitysyhteistyötä ja ilmastonmuutoksen torjuntaan käytettävää rahoitusta.”

Salmenkari ei mene näihin asioihin syvemmälti, mutta kysymys on taas kerran vain Perussuomalaiset-puolueen ainoasta poliittisesti ajamasta asiasta eli maahanmuuton lopettamisesta ja kaikesta ulkomaalaisuuden pilkkaamisesta. Lisäksi ilmastonmuutos on persuäänestäjien mielestä pelkkää bluffia, mistä ovat todisteina hetkellisesti valtavat lumikinokset nytkin. Tällaisen politiikan vankina Kokoomus on hallituksessa, koska ilman sen panttivankeuttaan hallitus hajoaisi.

Persukokoomuksen hallitus ei ymmärrä, että Suomen osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön ja niiden velvollisuuksien täyttämiseen on myös turvallisuuskysymys. Kuten Taru Salmenkari päättää kirjoituksensa, ei maailman enemmistöltä ole odotettavissa sympatiaa kriisitilanteessakaan maalle, joka laistaa globaalin vastuunsa. Tämä liittyy myös turvallisuuspolitiikkaan ja Ukrainan sotaan. Maailmassa on 120 sitoutumatonta valtiota, jotka lähtevät siitä, että tämä sota ei pääty ilman Venäjän kanssa käytäviä rauhanneuvotteluja. Siksi nämä sitoutumattomat maat korostavat neuvotteluja, eivät Ukrainan aseistamista eikä Venäjän eristämistä. Suomen herrat tuntuvat olevan toista mieltä kuin kaikki Afrikan maat, koko arabimaailma, Etelä- ja Kakkois-Aasia sekä valtaosa Etelä- ja Väli-Amerikan maista.

kari.naskinen@gmail.com

Kun illuusiot romahtavat

Savolaisten Amerikassa Kotkassa kuuluu asiaan, että siellä myös esitetään amerikkalaisia näytelmiä. Viime vuonna meni kaupunginteatterissa Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla ja nyt on ohjelmistossa Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia. Molemmat erinomaisesti esitettyjä, ja toivottavasti sama 1900-luvun puolivälin klassikkosarja jatkuu seuraavina vuosina vaikka Arthur Millerin näytelmällä Näköala sillalta ja Eugene O´Neillin huipputeoksella Pitkän päivän matka yöhön.

Vaikka Albeen näytelmä kuvaa ilmeisen hyvin nimenomaan amerikkalaisen yhteiskunnan ihanne- ja epäonnistumistiloja, niin pätevät samat asiat muuallakin. Oletusarvot oikealle perheelle ovat, että on kunnon isä ja äiti ja ainakin yksi lapsi, mieluummin kaksi, ja valkoihoisia kaikki tietenkin. Isä elättää perheen, äiti on viehättävä kotirouva ja lapset hyväkäytöksisiä ja pärjäävät koulussa. Seuraavan presidenttikauden alkaessa tämä amerikkalaisen unelman lähtökohta-asetelma vain korostuu.

Koska kaikilla perheillä ei kuitenkaan ole asiat näin hyvin vaaterissa, pitää ainakin kulissien olla kunnossa. Näytelmässä keski-ikäinen pariskunta on kehittänyt jopa itselleenkin eräänlaisen illuusioelämän, joka tietenkin näytelmän kestäessä romahtaa. Mies on apulaisprofessori yliopiston historian laitoksella ja kuusi vuotta vanhempi vaimo on yliopiston rehtorin tytär. Yliopiston henkilökunnan juhlista kahdelta yöllä kotiin palattuaan he saavat vieraikseen nuoren pariskunnan, jotka George ja Martha ovat kännipäissään kutsuneet jatkoille kotiinsa. Siitä se sitten alkaa aamuun asti alkava epäonnistuneen ydinperheen asioiden vatvominen.

Kuka pelkää Virginia Woolfia, hoilaavat George ja Martha moneen kertaan, kun sitä oli renkutettu juhlissakin. Kumma nimi näytelmälle, mutta se on muunnelma samalla nuotilla laulettavasta Walt Disneyn Kolme pientä porsasta -elokuvan kappaleesta ”Who´s afraid of the big bad wolf” (Pahaa sutta ken pelkäisi). Albee oli saanut Virginia Woolfin kirjojen tekijänoikeuksien omistajilta luvan tällaiseen nimenvaihtoon, ja näin näytelmään liittyy se Virginia Woolfin yksi kantava ajatus, että ihmisten elämässä illuusiot ovat lähes pakollisena elementtinä, vaikka he tietävät asioiden oikean laidan.

Georgen ja Marthan avioliitto on huono, koska George ei ole saavuttanut tavoitettaan nousta historian laitoksen johtajaksi. Appiukkorehtori on nopeasti nähnyt Georgen mitättömyyden, joten tyytyköön edes apulaisprofessorin vakanssiin. Georgen roolissa on Jarkko Sarjanen ja Marthana on Anne Niilola, joka Kissa kuumalla katolla -esityksessä oli Big Mama. Molemmat tekevät näytelmässä huippuroolit katkeroituneena avioparina. Heidän yhteisesti rakentamanaan illuusiona on nyt 21-vuotias poika, jollaista ei siis oikeasti ole koskaan ollutkaan, sillä Martha ei ole pystynyt saamaan lasta. Tähän kohtaan sopii toivoa, että Kotkan kaupunginteatteri ottaisi ohjelmaansa myös vähän nuoremman kirjailijan Sam Shepardin näytelmän Haudattu lapsi.

Niin vihonviimeiseksi Albee on tilanteen luonut, että pariskunnan kotikaupunki Kansasissa on kuvitteellinen New Karthago. Tähän yhteyteen sopii, että aamuyön yhdessä vaiheessa George ottaa hyllystä Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadon (tästä en ole aivan varma, mutta luultavasti kirja on tämä) ja lukee sitä hetken. Eikä tässäkään kaikki, vaan toisen näytöksen nimeksi Albee on pannut Valpurinyön, jota USA:ssa pidetään saatanallisena juhlana. Kolmas ja viimeinen näytös on nimeltään Manaaminen.

Koko ajan ovat mukana yliopiston biologian laitokselle opettajaksi tullut 28-vuotias Nick ja hänen puolisonsa Honey, nuori kotirouva, tuleva vanhempi kotirouva. Erinomaiset roolityöt molemmilta, jotka ovat vierailijoina Kotkassa. Veera Anttila valmistui Teatterikorkeakoulusta tänä vuonna, ja aikaisemmin hän opiskeli Lahden kansanopiston teatterilinjalla 2018-19. Akseli Ilvesniemi valmistuu ensi keväänä. Georgea kiinnostaa Nickin työssä kromosomit, joita hän toivoo manipuloitavan sellaisiksi, että miehistä tulisi enemmän miehekkäitä – eikä naisista niin väliä olekaan. Nick taas vaikuttaa fiksulta, mutta kun bourbonia on juotu tarpeeksi, Nick menee Marthan kanssa makuuhuoneeseen kiksauttamaan. Honey on koko porukan hanakin vetämään viinaa, mutta huolimatta oksentelustaan hän on näistä neljästä ainoa sympaattiinen henkilö. Eilistä esitystä oli seuraamassa iso joukko molempien opiskelutovereita.

Anna Viitala (vier.) on ohjannut näytelmän erinomaisen tiiviiksi ja tehokkaaksi Kotkan pienelle Naapuri-näyttämölle. Tuli mieleen hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmä Kauheat lapset (2017) Teatteri Takomossa. Nyt Kotkassa Anne Viitala tutkii kauheita aikuisia, kun vuorostaan he ylittävät rajansa.

kari.naskinen@gmail.com

Viihteellä on rajansa

Vain viihteellä on merkitystä, sanotaan yhdessä repliikissä Todd Phillipsin toisessa Joker-elokuvassa Folie á Deux, joka suomennettuna tarkoittaa jotain mielenterveyshäiriötä tai harhaista ajattelua. Tässä elokuvassa viihde on kuitenkin rujoa, vain tuhoon johtavaa peliä, kun sosiaaliturva on ajettu alas. Jo ensimmäisessä elokuvassa Arthur Fleck syrjäytyi täysin, koska kunnallisen sosiaalitoimen ilmainen terapia lopetettiin säästösyistä, eikä Fleck saanut enää uusia lääkereseptejä. Nyt elokuvan kakkososassa Fleck on viidestä murhasta oikeussalissa, jossa puheenjohtajana on Martin Scorseselta näyttävä tuomari (näyttelijä Bill Smitrovich) – selvä viittaus Scorsesen varhaisiin elokuviin ja niiden antisankareihin, syrjäytyneisiin ihmisiin, kuten Sudenpesässä ja Taksikuskissa.

Folie à Deux on myös eräänlainen musikaali, joten viittaukset jatkuvat Scorsesen 70-luvun musiikkielokuviin New York, New York ja The Band in Concert – The Last Waltz. Phillipsin elokuvan alussa on muutaman minuutin animaatiojakso, jonka ”lavasteisiin” kuuluu valokuvia tutuista viihdehistorian henkilöistä Gwen Verdonista Charles Chapliniin ja Frank Sinatrasta Kim Novakiin. Tämä kaikki on kuitenkin hämäystä ja pohjaa sille, mitä tuleman pitää. Kun meillä Tokmannin uuden kaupan avajaisissa asiakkaat saavat ilmaiseksi punaisia ämpäreitä, New Yorkissa jokin kauppa mainostaa ”ämpärillistä verta”.

Arthur Fleck on siis mielenterveyspotilas, joka ei enää ole saanut minkäänlaisia terveydenhoidon palveluita. Viisi vuotta sitten ilmestyneessä Jokerissa oli pormestariehdokkaaksi ryhtynyt suurliikemies Thomas Wayne, joka näki köyhimmän väen vain roskana. Kaupungissa oli meneillään jätehuoltolakko, ja koska Fleck oli vertauskuvallisesti pelkkää ihmisjätettä, eivät hänestä huolehtineet edes jätekuskit. Nyt eletään vuotta 2024 ja Thomas Waynen tilalla oikeassa elämässä on USA:n tulevan presidentin tärkeimpänä avustajana maailman rikkain mies Elon Musk. Ei hyvältä näytä.

Nämä kaksi elokuvaa ovat synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta. Sosiaalipalvelujen tilalla on vain viihde, mutta sekään ei kohta enää auta. Vain vahvimmat selviävät. Jokerikortteja ei enää ole jaettavaksi köyhille.

Kakkos-Jokeri on kuitenkin ollut kaupallisesti huono menestys, sillä perusamerikkalaiset pettyivät sen ilmeeseen. Se ei osoittautunutkaan samanlaiseksi väkivaltaviihteeksi kuin ensimmäinen elokuva, eikä sen musikaaliolemus ollut sitä, mitä toivottiin, vaikka naispääroolissa onkin Lady Gaga. Sen musiikkinumerot eivät ole La La Land -kuorrutuksella toteuttuja kiiltokuvaesityksiä, vaan arkisia laulelmia tai viritykseltään surullisia kannanottoja. Useimmat niistä lauletaan vaatimattomasti vaikertaen vain vähäisen ja hiljaisen säestyksen kanssa. Kappaleet sinänsä ovat vanhoja tuttuja viihdebiisejä Harold Arlenilta, Burt Bacharachilta, George Gershwiniltä, Richard Rodgersilta, Jacques Breliltä ja muilta vastaavilta, mutta tässä eivät nyt nimet auta, kun laulut on pilattu perusamerikkalaisen mausta poikkeaviksi.

Eikä sekään riitä viihdettä katsomaan tulleille, vaikka elokuvan alussa vankimielisairaalaan joutunut Fleck (Joaquin Phoenix) pääsee hetkittäin oleskelemaan kevyemmin sairaiden osastolla ja rakastuu siellä Lady Gagan näyttelemään Leehen. Fleck myös laulaa vanhan tutun rakkausballadin For once in my life, jonka esittäjiä 60-luvulla olivat ainakin Diana Ross, Nancy Wilson ja Stevie Wonder.

Lopputulos teattereissa olikin, että tämä erinomainen ja tärkeä elokuva romahti taloudellisesti: sen tuotto on jäänyt alle viidesosaan siitä, mitä oli ensimmäisen elokuvan tuotto.

Sen voi kyllä sanoa, että ehkä olisi ollut tehokkaampaa panna nämä kaksi elokuvaa yhteen, koska yhtä ja samaa sisältöä ne käsittelevät. Molemmat elokuvat ovat pituudeltaan kaksi tuntia, ja kyllä ne yhdistettynä olisi saanut kolmeen tuntiin. Loogisesti tämä olisi toiminut näinkin, koska kakkos-Jokeri jatkuu aika täsmällisesti ykkös-Jokerin tapahtumista ja sisällöistä.

kari.naskinen@gmail.com

Meidän kaupunginosa on paras

Etelä-Suomen Sanomissa on käynnissä kysely siitä, mikä Lahden kaupunginosista on paras. Jos vain lapset vastaisivat, paras olisi aina se oma kaupunginosa. Mistä se Kytölässä tai Pirttiharjussa asuva lapsi voisi sanoa, että kyllä Mukkula tai Saksala ovat parempia. Asiasta on tutkimustietoakin, kuten Päijät-Hämeen tutkimusseuran juuri ilmestyneestä vuosikirjasta 2024 ilmenee. Siinä on Kati Honkasen kirjoitus siltä pohjalta, mitä tuli ilmi hänen omassa tohtorinväitöksessään paikkojen merkityksestä ihmisten henkilökohtaisesti kokemalle hyvinvoinnille.

Kati Honkanen oli mukana 2013-15 ympäristöministeriön johtamassa asuinalueiden kehittämisohjelmassa, jossa Lahden osalta pääkohteena oli Liipola. Hänen väitöskirjansa yksi osa keskittyi liipolalaisten lasten kanssa tehtyihin haastatteluihin ja piirustusryhmäkeskusteluihin heidän kokemuksistaan Liipolasta.

Koska 2-16-vuotiaat lapset eivät vielä osaa sijoittaa omaa asuinaluettaan asemakaavakarttojen rajojen sisälle, näkemykset ovat väljiä. Esimerkiksi eräs 9-vuotias liipolalainen kuvaili Liipolan erinomaisuutta: ”No voi pyöräillä, pelata sählyy ja sit voi mennä uimaan tai tonne jonnekki Mytyyn tai maauimalaan. Ja sitte ku ainaki yhel kaveril, joka asuu Launeel, ni sil on tramppa, ni siäl voi hyppiä sillai. Ja sit käydää Ala-Liipolan kentäl pelaa jalkkista ja sit pelaa fuutbackii ja olla kirkkistä ja keinistä ja vaikka mitä kaikkee, mitä vaan keksii.”

Tutkimusseuran kirjassa on myös lasten piirustuksia merkittävistä liipolalaisista paikoista: oma koulu, Launeen perhepuisto ja leikkikentät, yhteistötila Toimela ostarilla ja Liipolan lasten saavutettavissa olevat hyppyrimäet. Tärkeitä lapsille ovat myös lähimetsät ja luonnonelementit, kuten tuttu ”mörkökivi”. (Toimelan korvasi myöhemmin monitoimitalo Onni.)

Asuinalue tai kotiseutu ei lapsen mielessä rajoitu lähiön virallisten rajojen sisäpuolelle, vaan määrittyy paikkojen saavutettavuuden ja merkityksellisyyden mukaan. Näin lasten ajattelutapa on toinen kuin aikuisilla. Lasten joustava näkemys omasta asuinalueesta liittyy myös siihen, että Suomessa lapset voivat ja saavat liikkua hyvinkin itsenäisesti. Ei tarvitse uimareissulla Liipolasta Mytäjäisiin pelätä pedofiilejä tai muita roistoja.

Liipolan lasten onnellisuus on kiva juttu siinäkin mielessä, että he eivät ole ollenkaan sisäistäneet sitä monien lahtelaisten luomaa mielikuvaa surkeasta lähiöstä. Tässä on kuitenkin oleellista sekin, että Liipolan huonosta maineesta pitävän yllä muualla kuin siellä asuvat. Lapsille Liipola on joka tapauksessa Lahden mahtavin kaupunginosa, vaikka kaavakartoissa se kyllä kuuluu Kerinkallion kaupunginosaan, jonka osa-alueeksi se kaavoitettiin 1967.

Kati Honkanen kirjoittaa, että jos julkisuudessa keskitytään joidenkin asuinalueiden kohdalla vain ongelmiin, niin tämä ylläpitää ja vahvistaa niistä olevaa negatiivista mielikuvaa. Liipolaankin on kohdistunut stereotyyppisiä ongelmalähiön mielikuvia ja siitä ovat liipolalaiset saaneet taakan kantaakseen. Nyt väitöskirjatutkija on kiinnittänyt huomiota niihin voimavaroihin ja vahvuuksiin, joita asuinalueilla ja niiden asukkailla on hyvinvoinnin kokemuksen kannalta.

kari.naskinen@gmail.com

Satu, joka onkin totta

Mytäjärven – tai kyllä se enemmän lampi on – länsipuolen omakotitaloalueella Lahdessa asuvan huovutustaiteilija Arja Kotirannan pihapiiriin ilmestyi keväällä 2022 harakka, joka näytti kurjalta. Sen vihertävänsiniset pyrstösulat olivat niin risoina, että ne sojottivat ylös ja sivuille, ja kiiltävät mustat siipisulatkin olivat kokeneet kovia, katkeilleet tai irronneet. Arja otti harakan hoitoonsa ja linnun olomuoto koheni, kun se välillä oli Arjan Lapin-kesän ajan myös Heinolan lintuhoitolassa. Nyt Arja Kotirannalta on ilmestynyt kirja Pyrstötön. Resun tarina, jossa on paljon myös hänen ottamiaan valokuvia ja piirroksia. On niin mainio satukirja, vaikka totta onkin, että oman kirjani panen pukinkonttiin pienelle sukulaistytölle.

Kirjassa harakasta huolehtivat Mytäjäisissä Inkeri ja Aarne, jotka todellisuudessa ovat Arja Inkeri Kotiranta ja hänen puolisonsa Peter Arne Mikael. He alkoivat huolehtia rähjäiseltä näyttäneestä harakasta, joka kotiutui heidän pihassaan talon ulkoportaiden alle. Se oli varsinainen Resu-Pekka, joka ei kunnolla pystynyt lentämäänkään. Onneksi ruoka sentään maistui, samat kuin kissallekin ja vähän muutakin. Vaikka ei kissaa talossa enää ollutkaan. Kuusivuotias lapinkoira Olga kuitenkin oli, mutta siitä tuli nopeasti Resun kaveri.

Kaikesta päätellen Resu oli joutunut jonkinlaiseen kahakkaan isompien lintujen kanssa ja siitä olivat vauriot sulkiin tulleet. Tarina on selviytyjästä, jota tietenkin auttoi ratkaisevasti se onni, että se hakeutui lintuja rakastavien ihmisten kotipihalle. Lisäksi Arjan ja Peterin kolmen kuukauden Lapissa oleskelun ajan harakka oli lintutarhassa, minkä jälkeen se palasi Mytäjäisiin. Meni toinenkin kesä ja pyrstö oli kasvanut ja oiennut takaisin hyvään kuntoon. Yhdessä pihapiirin muiden lintujen kanssa Resukin osallistui lentonäytöksiin, ja kohta se myös löysi tyttöystävän Reetan.

Kirjan lopussa Arja Kotiranta tekee kysymyksiä lukijalle:

- Mikä sinulle on luonnossa tärkeää?
- Oletko koskaan käynyt lintuhoitolassa?
- Millaisen pesän harakka rakentaa?
- Millainen on harakan laulunääni?
- Jos olisit lintu, niin mikä lintu ja miksi? Jne.

kari.naskinen@gmail.com

Pohjalaisissa ei sata vuotta tunnu missään

Kansallisoopperan Pohjalaisia on taas hieno esitys. Se on sadan vuoden historiansa aikana nyt Kansallisoopperan ohjelmistossa yhdettätoista kertaa ja on vain parantunut ainakin edelliskerrasta 2009 (puhumattakaan Tampereen oopperan kummallisesta seksipanotteisesta produktiosta 2017). Mahtaako olla niin, että nimenomaanPaavo Westerberg on ensimmäisessä oopperaohjauksessaan tehnyt Pohjalaisista tavallistakin jämäkämmän draaman? Leevi Madetojan musiikki on tietenkin tuttua Toivo Kuulan keräämine ja sovittamine kansanlauluineen ”Tuuli se taivutti koivun larvan”, ”Luullahan jott on lysti olla”, "Alahärmästä keskeltä pitäjää..." Eilinen esitys kuvattiin ja kannattaa katsoa, kun se sunnuntaina 22.12. tulee Yle Teemalta.

Puhenäytelmänä Pohjalaisia sai ensiesiytyksensä Lapualla 1914 ja heti perään se tuli myös Kansallisteatterin ohjelmistoon. Kirjoittajan nimeä ei alkuun julkaistu, mutta kun näytelmä oli tulossa myös Tampereen Teatteriin, kerrottiin Tampereen Sanomissa tekijän olevan toimittaja Artturi Järviluoma. Sittemmin on Lapualta kotoisen olleen historiantutkija Reino Kallion tutkimuksissa osoitettu, että näytelmän pohjana oli alahärmäläisen kansakoulunopettajan Anton Kankaan teksti.

Jyväskylän yliopiston historian laitoksen assistenttina ja Suomen Historiallisen Seuran tutkijajäsenenä Reino Kallio oli perehtynyt erityisesti Etelä-Pohjanmaan historiaan, josta hän tohtorinväitöksensä perusteella piti hyvän esitelmänkin Lahden Paasikivi-seurassa kerran 2010-luvulla. Väitöskirja koski Pohjanmaan kylähallintoa eli oltermannilaitosta. Tutkimusmatkallaan Isossakyrössä 1980 Kallio ehdotti siellä toimivalle osuusmeijerille, että panisi tulossa olevan uuden juustonsa nimeksi Oltermannin, ja näin tapahtuikin. Reino Kallio kuoli Lahdessa kaksi vuotta sitten 82-vuotiaana.

Näin lahtelaisena Pohjalaisia on merkittävä ooppera sikäli, että 1976 Lahden oopperayhdistys esitti sen Savonlinnan oopperajuhlilla kolme kertaa. Aarre Hemming johti Lahden kaupunginorkesteria, kuten oli tehnyt myös 1971 Giuseppe Verdin Naamiohuveissa. Nämä ovat ainoat oopperat, jotka Savonlinnaan on koskaan kutsuttu suomalaisen maakuntaoopperan esityksiksi. En tuolloin vielä päässyt Savonlinnaan, koska asuntolainan 17 prosentin korko painoi ja kotona kaksostytöt edellyttivät läsnäoloa.

Monenlaisia asioita Pohjalaisia nostaa pintaan. Oleellisina kuitenkin ne isot asiat, jotka liittyvät oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon. Ajankohtaisia aina, kuten nytkin voimakkaasti esille kohonnut kansallismielisyys. Westerbergin ohjauksessa tavallaan kysytään, mitä pitäisi tehdä tyrannialle, voiko omankädenoikeutta käyttää vääryyksien lopettamiseksi ja onko lopulta vapaus elämää tärkeämpi. Westerbergin oma kysymys on, mikä on arvokkaan elämän hinta ja mitä arvoja me siirrämme tuleville sukupolville. Kun pohjalaisten historiasta puhutaan, siihen liittyvät 1700-1800-lukujen jengi-ilmiö häjyt. Reino Kallion mukaan häjyjen taustalla oli asteittain koventunut paikallinen kurinpito, jonka myötä nuorison olot alkoivat muistuttaa suoranaista pakkotyötä ja yleistä alistamista ulkonaliikkumiskieltoineen. Kyläjärjestyksestä syntyi ns. Lapuan laki (1843) ja sen vastaliikkeeksi tuli sen ajan syrjäytyneiden nuorten puukkojunkkarius, joka oopperassakin havainnollistuu. Lopputulos oli, että henkirikollisuus kasvoi sitä mukaa mitä ankarampia paikallislakeja pitäjässä oli.

PERUNAPELLOLLA

Ensimmäisessä näytöksessä ollaan Harrin ison perunanviljelystilan pellolla. Hieno lavastuspelto, mutta se hymyilyttää, kun perunavakojen välissä kävelevien askeleet kopisevat. Kun suutarin puukotuksesta tuomiota odottava Antti saapuu raudoissa pellolle, sinne tulee käymään myös vttumainen vallesmanni, ja heti tulee selväksi, että tästä ei tarinassa hyvää seuraa. Modernisoidussa esityksessä peltoväki kuulee vallesmannin tulon jo vähän kauempaa aisakellojen kilinästä - vallesmannin 70-luvun amerikanraudasta en kuitenkaan erottanut aisakelloja. Tarkkaa ajoitusta tapahtumille en osaa tehdä, ehkä 60-70-luvut osuvat kohdalleen, koska siihen aikaan poliisiautot olivat valkoisia kyljessään mustalla Poliisi-sana.

Toisen näytöksen tapahtumat sijoittuvat ulkoilmatanssilavalle, jossa valmistellaan ”hyppyjä”, kun arvellaan Antin saavan Vaasassa vapauttavan tuomion ja tulevan juhlimaan sitä kyläläisten kanssa. Todellisuus on kuitenkin sellainen, että vaikka Antti tulee, niin hän on vain ohikulkumatkalla, koska häntä ollaan edelleen kahlittuna viemässä linnasta linnaan. Näissä tunnelmissa Antti karkaa, ja kolmannessa näytöksessä vallesmanni kuulustelee Antin tuttuja, että kuka heistä auttoi vangitun pakoon. Kuulustelussa mukana olevat herastuomari ja siltavouti yrittävät saada kostonhimoista vallesmannia rauhoittumaan, mutta kun se ei auta, loppuratkaisu on tietenkin se, että vallesmanni ja Antin kaveri Jussi kuolevat rähinässä, vaikka Antin auttaja olikin ollut morsmaikko Maija. "Se kansa ei koskaan nöyrry orjanruoskaa tottelemahan", Jussi sanoo viimeiseksi.

Laulullisesti ja toiminnallisesti tämän mollivoittoisen oopperan kantava voima on Ville Rusanen, Maijan veli Jussi, jonka roolin hän lauloi myös Tampereella. Naisista vahvimman vaikutuksen jättää samoin Tampereellakin Kaisa-piikana laulanut Päivi Nisula, ja inhottavan roolinsa erinomaisesti vetävä Tuomas Pursio on myös merkittävä hahmo. Anttina on Johannes Vatjus, Seinäjoen tangokuningas 2019; sen sijaan mukana ei tässä oopperassa ole toinen Kansallisoopperan tenoritangokuningas Mika Pohjonen (1992), joka 15 vuotta sitten oli juoppona Salttuna.

Kansallisoopperan orkesteri on jälleen kerran kovassa vedossa, täydellisen hieno esitys. Sitä johtaa Kaapo Ijas (36), joka kuuluu näihin nuoriin suomalaisiin kapulahjakkuuksiin. Hän on debytoinut kapellimestarina menestyksekkäästi mm. RSO:n, Turun kaupunginorkesterin, Royal Liverpool Philharmonicin ja Puolan radion sinfoniaorkesterin kanssa. Tammikuussa on debyytti Sibeliustalossakin, jossa Lahden kaupunginorkesteri toivottaa vuoden 2025 virallisesti alkaneeksi Strauss-dynastian huolettomampaa elämää ennakoivilla klassikoilla, solisteina baritoni Ville Rusanen ja sopraano Silja Aalto. Ennakointi on tosin väärää, koska kulttuurin rahoituksen vähentäminen kuristaa nyt kaikkia taiteentekijöitä.

kari.naskinen@gmail.com

Sosialismi edistää demokratiaa

Kun jotain puoluetta sanotaan sosialismin kannattajaksi, tarkoitetaan kansalaisia provosoiden, että jos sellainen puolue saa eduskuntaan yksinkertaisen enemmistön ja muodostaa hallituksenkin yksinään, on seurauksena sosialismi. Se tarkoittaisi ihmisten omistusasuntojen, autojen, haarukoiden ja veitsien ottamista yhteiskunnan haltuun. Sitten kaikki jaettaisiin tasan kaikille. Perussuomalaiset-puolueen johtaja Riikka Purra varmaan ajattelee lisäksi, että sosialistinen SDP siirtäisi kaikki suomalaiset asumaan ja työskentelemään kolhooseihin.

Tämän sosialismikäsityksen takana on Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto, joka pilasi sosialismin ja kaiken muunkin. Siellä kaikki kansalaiset ja heidän omat yhteisönsä pantiin pystysuoraan portaikkoon suhteessa korkeimpiin instansseihin, joista ylimpänä oli kommunistinen puolue. Alkuperäisen sosialismi-idean mukaan ihmisten ja tuottajien pitäisi olla horisontaalisessa suhteessa keskenään. Eikä sosialismifilosofiaan tietenkään kuulu ihmisten sijoittaminen vankileireille Siperiaan.

Frankfurtissa toimivan Sosiaalitutkimuksen instituutin johtaja Axel Honneth sanoo maailman nyttemmin muuttuneen niin paljon, ettei edes teoriassa ole enää mahdollisuutta kuvitella jonkin yksittäisen valtion siirtymistä todelliseen sosialismiin. Kansainvälinen talousjärjestelmä on niin verkottunut, että turhaa puhetta… Esimerkiksi koko EU:n idea romuttuisi, jos jossakin jäsenmaassa nyt alettaisiin hyppiä sosialistiseen järjestelmään. Sosialistinen vallankumous pitäisi toteuttaa koko unionissa ja se tietenkin on mahdotonta. (Sosialismin idea, Gaudeamus 2018)

Kysyin asiaa myös tekoälyltä, joka vastasi minulle sosialismin eduista: ”Sen hyviä puolia ovat mm. taloudellinen tasa-arvo, jossa pyritään vähentämään varallisuuseroja ja tarjoamaan kaikille peruspalvelut, kuten terveydenhuolto ja koulutus. Sosialismi korostaa myös yhteisön ja kollektiivisen päätöksenteon merkitystä, mikä lisää kansalaisten ja osallistumista ja vaikuttamista yhteiskunnallisiin asioihin. Lisäksi sosialismin tavoitteena on usein ympäristönsuojelu ja kestävä kehitys, sillä se pyrkii vähentämään yksityisten voittojen tavoittelua ympäristön kustannuksella.”

Sosialismi on siis erinomainen asia ja ideologia. Se on sosiaalisuutta koskevien vaatimusten kannattelija yhteiskunnassa, jossa yksipuolinen tulkinta laillisuusperiaatteista sallii, että yksilönvapauden varjolla toteutetaan pelkästään yksityisiä intressejä ja rikotaan solidaarisuutta vastaan.

Eikä enää ole puhettakaan, että esimerkiksi sosiaalidemokraattinen puolue lähtisi vallankumoukseen mitään muuta reittiä kuin vaaliuurnien kautta. Sosialismin periaatteisiin tämä on lisätty silläkin tavalla, että iskusanan ”sosialismi” edelle on liitetty laatusana ”demokraattinen”. Kansainvälinen sosiaalidemokraattinen liike kohotti ”demokraattisen sosialismin" viralliseksi ohjelmakseen toisen maailmansodan jälkeen.

Jotkut demaritkin ovat niin kauhuissaan sosialismi-sanan taakasta puolueelleen, että he haluaisivat koko sanan poistamista puolueen ohjelmista. Sama jos Raamatusta pyyhittäisiin yli osa Jeesuksen ohjeista. Rikkaalle miehelle Jeesus sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Mark. 10:21). Edes tämäntapaisia radikaaleja ohjeita ei SDP:n periaateohjelmaan sisälly, mutta varsinkin oikeistodemarien halu edelleen oikeistolaistaa puoluetta on voimakasta, sosialismi-sana ohjelmasta he saavat näppylöitä.

Axel Honneth sen sijaan saa näppylöitä siitä, että nykyajan oikeudenmukaisuusteoriat asettavat etusijalle lain, vaikka oikeudenmukaisen ja sosiaalisen yhteiskunnan perustana olevan vapauden kasvun moottorina ovat historiassa olleet sosiaaliset kamppailut vapauden laajentamiseksi. Honnethin mukaan laki vain virallistaa näiden kamppailujen tulokset.

Sosiaalidemokratian on edelleen oltava yhteiskunnallista uudistustyötä sosialismin arvojen perustalta, kuten puoluekokouksessa Turussa 1999 hyväksytyssä periaateohjelmassa todetaan. Tuossa ohjelmassa hyväksyttiin SDP:n politiikan ne perusarvot ja lähtökohdat, joille puolueen muu ohjelmatyö ja poliittinen toiminta nojaavat.

Kun SDP:n toriteltoilla taas huhtikuussa lukee muovikassin kyljessä "oikeudenmukaisuus", se on oikeastaan kaikki. Se sisältää myös demokraattisen sosialismin.

kari.naskinen@gmail.com

Äärioikeisto on jo miehittänyt taidelaitoksia

Otsikko ei koske Suomea, mutta on jo totta Italiassa, Slovakiassa ja Unkarissa. Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Kaisa Rönkkö otti tämänkin asian kuitenkin esille luennoidessaan persukokoomuksen hallituksen kulttuurieikkauksista. Noissa pahemmissa esimerkkimaissa tilanne alkoi samankaltaisesti kuin nyt Suomessa, jossa seuraavat vaalit onneksi muuttavat poliittisia voimasuhteita takaisin oikeudenmukaisempaan suuntaan (tätä viimeistä lausetta ei Taiken johtaja sanonut, mutta näinhän tässä tulee käymään). Nyt toteutettavat saksimiset kulttuurista ehtivät joka tapauksessa haitata paljon. Kaisa Rönkkö kertoi, että viiden miljoonan euroan leikkaus Taiken rahoituksesta pudottaa esimerkiksi 25 festivaalia pois Taiken avustuksilta. Hän puhui Jyväskylän yliopiston ikääntyneiden ylopiston luentosarjassa.

Italian, Slovakian ja Unkarin tilanteesta on yksinkertaista vetää linjoja historiaan, jossa tulevat vastaan totalitaristiset valtiot natsi-Saksa, fasistinen Italia, Neuvostoliitto ja Kiina. Niissä totalitaristinen taide oli erottamaton osa maan hallintoja, jotka olivat vastuussa kymmenien miljoonien ihmisten kuolemista. Neuvostoliitossa syntynyt kulttuurihistorioitsija Igor Golomstock tutki ja vertaili näissä neljässä maassa tehtyä taidetta. Kirjassaan Totalitaar Art (1990) hän selvitti eroja Stalinin Venäjän, Hitlerin Saksan, Mussolinin Italian ja maolaisen taiteen välillä. Eroja tietenkin oli, mutta tyyleissä oli yllättävän paljon samanlaisuuksia ja varsinkin samoja teemoja. Näin oli, koska totalitaristisen taiteen tuotanto on aina sidoksissa ylhäältä alas suuntautuvaan valtion ohjaukseen, jossa tarkoituksena on toteuttaa kansan esteettinen maku ideologisten dogmien mukaiseksi.

Meillä nyt tapahtuva määrärahojen leikkaus ei vielä ole Vladimir Majakovskin luonnehtimaa ”maun diktatuuria”, mutta suhteettoman suurina niiden vaikutus tulee olemaan.

Maailmankartalla Suomi on taiteen ansiosta kokoaan suurempi. Kun Lahden kaupunginorkesteri Osmo Vänskän aikana nousi maailmanmaineeseen ja uuden Sibeliustalon akustiikka sai valtavia kehuja, keskustelin tämän merkitystä monen lahtelaisen yritysjohtajan kanssa. He sanoivat, että kaupunginorkesteri oli ohittanut jopa Lahden toistuvien MM-hiihtojen maineen ja että asiakkaiden kanssa muualla maailmassa oli helppoa puhua ensin heidänkin jo tuntemastaan musiikki-ilmiöstä, ennen kuin siirryttiin vientiasioihin. Sympatia on hyvä kaupankiihoke.

Yli 93 000 allekirjoitusta saaneessa Sakset seis! -kulttuuriadressissa sanotaan, että leikkaukset vaarantavat oikeutemme kulttuuriin. Muistutettiin myös, että on ennenkin vedottu näin: suuren kansalaisadressin keisari Nikolai II:lle allekirjoitti vuonna 1899 yli puoli miljoonaa ihmistä, jotka halusivat näyttää pienen maan voimakkaan tahdon itsenäisyyteen ja omaan kulttuuriin. Nyt kulttuuriamme uhkaavat oman maamme ymmärtämättömät vallanpitäjät.

Kaisa Rönkkö sanoi, että taiteen toimintaedellytysten huonontaminen tekee tilaa viihteelle. Televisio syö teatteria, digitaalinen some valtaa muutenkin jo alaa ja medialukutaito heikkenee. Pelolla joutuu odottamaan, että persuja kauhistuttava Yle Teema -kanavakin lopetetaan. Kulttuurilaitokset ja muut taiteentekijät joutuvat karsimaan esityksiään ja tekemisiään sekä nostamaan pääsylippujen hintoja, mistä seuraa, että myös kuluttajilta tuleva pääsylipputulo pienenee, koska tarjonta vähenee ja kallistuu.

Kyllä hallitusrouvat ja -herrat tämän tietävät, niin kuin senkin, että Italian, Slovakian ja Unkarin malli vähentää ihmisten perusoikeuksia, oikeutta kulttuuriin ja hyvinvointiin. Tästä eivät Suomen hallitusrouvat ja -herrat kuitenkaan välitä, vaikka leikkaukset ovatkin ristiriidassa heidän oman hallitusohjelmansa tavoitekirjausten kanssa. Vahinko tule olemaan iso, sillä seuraavat muutosvaalit ovat vasta keväällä 2027.

(Tämän jutun kuvassa on Pekka Sassin videoinstallaatio Värit, 2016.)

kari.naskinen@gmail.com